Rainer Werner Fassbinder

Wikipedia

Rainer Werner Fassbinder (31. toukokuuta 1945, Bad Wörishofen–10. kesäkuuta 1982, München) oli saksalainen elokuvaohjaaja, näyttelijä ja käsikirjoittaja. Hän vaikutti myös teatterissa ja televisiossa. Fassbinderiä pidetään yleisesti toisen maailmansodan jälkeisen uuden saksalaisen elokuvan merkittävimpänä ohjaajana.

[muokkaa] Elämä ja työ

Porvarilliseen perheeseen syntyneen Rainer Fassbinderin vanhemmat erosivat hänen ollessaan vielä lapsi, jonka jälkeen hän asui äitinsä kanssa, eikä pitänyt juurikaan yhteyttä isäänsä. Fassbinder on kuvaillut lapsuuttaan yksinäiseksi ja suhdettaan äitiinsä etäiseksi. Fassbinder vietti lapsuutensa ja nuoruutensa kirjoittamalla runoja ja proosaa, sekä kuluttamalla intohimoisesti elokuvia ja kirjoja. Steinerkoulua käynyt Fassbinder vierasti koulunkäyntiä, ja jätti koulun kesken 15-vuotiaana ennen päättökokeita. Fassbinder haki myöhemmin elokuvakouluun, tosin huonolla menestyksellä.

Fassbinder alkoi tehdä omatoimisesti elokuvia ollessaan 20-vuotias. Hän myös näytteli useimmissa ohjaustöissään, ja antoi rooleja ystävilleen ja äidilleen. Ensimmäisten elokuviensa jälkeen Fassbinder otti oppitunteja näyttelemisestä. Tällöin hän tapasi Hanna Schygullan, josta tuli myöhemmin Fassbinderin tärkein näyttelijätär ja kansainvälisesti tunnettu tähti. Fassbinder alkoi näyttelemistä opiskeltuaan kiinnostua myös teatterista, ja liittyi müncheniläiseen teatteriseurueeseen vuonna 1967. Teatterin tuotantoihin kuului muun muuassa Der Bräutigam, die Komödiantin und der Zuhälter, jonka elokuvaohjaaja Jean-Marie Straub kuvasi vuonna 1968 lyhytelokuvaksi. Fassbinder ohjasi samana vuonna ensimmäisen kirjoittamansa näytelmän Katzelmacher (josta hän teki myös myöhemmin elokuvan), mutta teatteri suljettiin pian sen ensiesityksen jälkeen, ja seurue joutui hajoamaan.

Rainer Fassbinder kokosi kuitenkin teatterin jäsenet uudestaan yhteen, tehden useita menestyksekkäitä produktioita eri puolella Saksaa. Samaan aikaan äärimmäisen tuottelias Fassbinder (joka ohjasi 16-vuotisen uransa aikana lähes 40 elokuvaa ja näytteli 30 elokuvassa) teki aktiivisesti elokuvia, televisioproduktioita, radiokuunnelmia ja näytteli muiden ohjaajien elokuvissa. Erityisesti elokuviensa ansiosta hänestä tuli kansainvälinen kuuluisuus 1970-luvun mittaan.

Kiitos tiiviin yhteistyön, Fassbinder pystyi tekemään työryhmänsä kanssa elokuvia hyvin nopeasti. Fassbinder käytti usein samaa kuvaajaa, leikkaajaa ja näyttelijäkaartia elokuvasta toiseen. Hän myös itse vastasi monesta tuotantovaiheesta, osallistuen esimerkiksi elokuviensa leikkaamiseen taiteilijanimellä Franz Walsch (etunimi on Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz -romaanin antisankarin Franz Biberkopfin, sukunimi amerikkalaisen elokuvaohjaajan, Raoul Walshin).

Ensimmäiset elokuvat olivat genre-elokuvia Fassbinderin varhaisten esikuvien Walshin, John Hustonin ja Howard Hawksin tyyliin. Gangsterielokuvat, kuten Rakkaus kylmempi kuolemaa (Liebe ist kälter als der Tod, 1969) ja Jenkkisotilas (Der Amerikanische Soldat, 1970), ja lännenelokuva Whity (1971) enteilivät "saksalaista Hollywoodia", jota Fassbinder myöhemmin toteutti entistä isompien budjettien voimin.

Paitsi elokuviensa, Fassbinder sai paljon huomiota värikkään yksityiselämänsä ja haastatteluissa antamiensa provokatiivisien lausuntojen takia, joiden myötä hänet leimattiin muun muuassa antisemiitiksi ja homofoobikoksi. Varsinkin jälkimmäiseen syyllistyminen olisi ollut Fassbinderille absurdia, koska hän oli tunnetusti biseksuaali.

Ehkä kuohuttavin Fassbinderin projekteista oli näytelmä Der Müll, die Stadt und der Tod ("Jäte, kaupunki ja kuolema", 1975), joka ei koskaan päässyt näyttämölle Saksassa. Yksi näytelmän hahmoista on "Rikkaaksi juutalaiseksi" kutsuttu kiinteistökeinottelija. Arvostelijat, kuten Saksan juutalaisyhteisön johtaja Ignatz Bubis, syyttivät Fassbinderiä vanhojen juutalaisiin liitettyjen ennakkoluulojen toistamisesta. Historioitsija ja toimittaja Joachim Fest nimitti Fassbinderiä näytelmän perusteella jopa fasistiseksi. Fassbinder on sanonut halunneensa vain nostaa pöydälle asioita, joita Saksassa oli toisen maailmansodan jälkeen pidetty tabuina. Fassbinderin mukaan asiat pysyvät vaarallisina ja hälyttävinä niin kauan kuin niistä vain kuiskutellaan, ja itse asiassa vaikeneminen juutalaisia koskevissa asioissa oli ollut omiaan lisäämään antisemitismiä sodan jälkeisessä Saksassa. Daniel Schmidin elokuva Schatten der Engel (1976), jonka pääosaa Fassbinder esitti, perustuu näytelmään.

Fassbinder liitettiin konservatiivisessa Springer-lehdistössä usein vasemmistolaisten terroristien tukijoihin. Fassbinder, joka oli teatteriyhteyksissä tutustunut mm. Andreas Baaderiin, ei kuitenkaan tunnustanut terrorismin keinoja, vaan piti väkivaltaisia iskuja pikemminkin henkilökohtaisen turhautuman merkkeinä kuin poliittisina ilmauksina. Hän irtisanoutui terroristien pyrkimyksistä viimeistään tragikoomisen Kolmannen sukupolven (Die dritte Generation, 1979) myötä. Elokuvassa terrorismi on ohittanut väkivaltaisen mielenilmauksen muodon ja muuttunut väkivallan sanelemaksi elämäntyyliksi.

Ajoittaisesta huonosta maineestaan huolimatta monet Fassbinderin tuotannot olivat suuria menestyksiä, erityisesti Saksassa. Televisiosarjoista tällaisia olivat varsinkin Kahdeksan tuntia ei ole päivä (Acht Stunden sind kein Tag, 1972) ja Fassbinderin lempiprojekti, kolossaallinen Berlin Alexanderplatz (1980). Fassbinder teki kuitenkin läpimurtonsa Saksassa teatterielokuvalla Kauppias kaiken aikaa (Der Händler der vier Jahreszeiten, 1972), ja tie kansainväliseen menestykseen aukesi monesti Fassbinderin parhaaksi tunnustetulla elokuvalla Pelko jäytää sielua (Angst essen Seele auf, 1974).

Nuoren maahanmuuttajan ja vanhemman saksalaisen leskirouvan suhdetta kuvaava Pelko jäytää sielua on monella tapaa tyypillinen Fassbinder-elokuva. Fassbinder erikoistui kuvaamaan yhteiskunnan hyljeksimiä hahmoja, kuten rikollisia, siirtolaisia ja seksuaalivähemmistöjen edustajia. Hän näki myös tärkeänä kertoa tarinoita naisista, sillä ne kertoivat hänen mielestään aidoimmin Saksan tarinan. Fassbinderin tärkeimpiä teoskokonaisuuksia on ns. "BRD-trilogia" (BRD = Bundesrepublik Deutschland = Saksan liittotasavalta), joka kertoo kolmen naisen tarinan sodanjälkeisessä, jälleenrakentamisen ja "taloudellisen ihmeen" ajan Saksassa. Trilogia koostuu elokuvista Maria Braunin avioliitto (1979), Veronika Vossin kaipuu (1982) ja Lola (1981).

Fassbinder luotti melodraaman keinoihin eikä kaihtanut esittää elokuvissaan vahvoja tunteita silloinkaan kun todellisuus paljastui tunteiden turmioksi. Fassbinderin elokuvien katkeransuloisesta romantiikasta kertoo jo hänen ensimmäisen elokuvansa nimi: Rakkaus kylmempi kuolemaa. Fassbinderin suurimpia esikuvia ja myöhempi ystävä ja tukija oli saksalaissyntyinen ohjaaja Douglas Sirk, jonka Hollywood-melodraamat hän löysi 1970-luvun alussa. Myös Fassbinderin haaveissa siinsi Hollywood.

Fassbinderin viimeiseksi elokuvaksi jäi Querelle (1982), Jean Genetin novelliin perustunut homoseksuaalisuuden manifesti. Jo vuosia kokaiinilla ja unilääkkeillä itseään päihdyttänyt Fassbinder kuoli kesällä 1982, todennäköisenä syynä lääkkeiden ja huumausaineiden väärinkäyttö. Työnarkomania kulki käsi kädessä huumeriippuvuuden kanssa Fassbinderin terveyttä verottavana tekijänä. Tiiviistä työtahdistaan tunnettu Fassbinder sanoi ehtivänsä levätä, kun on kuollut. Hän uurastikin loppuun saakka. Ennen kuolemaansa Fassbinder työsti käsikirjoitusta Rosa Luxemburgista kertovaan elokuvaan, jonka pääosaan Jane Fonda oli jo lupautunut. Veren tahrima käsikirjoitus löytyi ohjaajan ruumiin vierestä. [1]

Fassbinder oli kaksi kertaa naimisissa, ensimmäisen kerran 1970-1972 näyttelijä Ingrid Cavenin kanssa. 1978 Fassbinder meni naimisiin elokuviensa leikkaajana toimineen Juliane Lorenzin kanssa. Floridassa, Yhdysvalloissa solmittu avioliitto ei saanut virallista tunnustusta Saksassa, joten Fassbinderin äiti peri poikansa. Liselotte-äidin 1986 perustama Rainer Werner Fassbinder Foundation siirtyi Lorenzin johdettavaksi 1992.

[muokkaa] Filmografia, ohjaajana

Querelle (1982)
Veronika Vossin kaipuu (Die Sehnsucht der Veronika Voss, 1982)
Lola (1981)
Theater in Trance (1981)
Lili Marlene (Lili Marleen, 1981)
Berlin Alexanderplatz (1980) televisiosarja
Kolmas sukupolvi (Die dritte Generation, 1979)
Maria Braunin avioliitto (Die Ehe der Maria Braun, 1979)
In einem Jahr mit 13 Monden (1978)
Kohti auringonlaskua (Despair, 1978)
Terrorin ja kauhun syksy (Deutschland im Herbst, 1978)
Bolwieser (1977) televisiolle
Frauen in New York (1977) televisiolle
Kiinalainen ruletti (Chinesisches Roulette, 1976)
Satansbraten (1976)
Ich will doch nur, daß ihr mich liebt (1976) televisiolle
Angst vor der Angst (1975) televisiolle
Mutter Küsters Fahrt zum Himmel (1975)
Faustrecht der Freiheit (1975)
Wie ein Vogel auf dem Draht (1975) televisiolle
Effi Briest (1974)
Martha (1974) televisiolle
Pelko jäytää sielua (Angst essen Seele auf, 1974)
Nora Helmer (1974) televisiolle
Welt am Draht (1973) televisiolle
Riistapolku (Wildwechsel, 1973) televisiolle
Bremer Freiheit (1972) televisiolle
Kahdeksan tuntia ei ole päivä (Acht Stunden sind kein Tag, 1972) televisiosarja
Petra von Kantin katkerat kyyneleet (Die Bitteren Tränen der Petra von Kant, 1972)
Kauppias kaiken aikaa (Der Händler der vier Jahreszeiten, 1972)
Warnung vor einer heiligen Nutte (1971)
Whity (1971)
Pioniere in Ingolstadt (1971) televisiolle
Rio das Mortes (1971) televisiolle
Die Niklashauser Fart (1970) televisiolle
Jenkkisotilas (Der Amerikanische Soldat, 1970)
Warum läuft Herr R. Amok? (1970)
Das Kaffeehaus (1970) televisiolle
Ruton jumalat (Götter der Pest, 1970)
Katzelmacher (1969)
Rakkaus kylmempi kuolemaa (Liebe ist kälter als der Tod, 1969)
Das Kleine Chaos (1966) lyhytelokuva
Der Stadtstreicher (1966) lyhytelokuva

[muokkaa] Lähteet

Christian Braad Thomsen (1989): Leppymättömät: elokuvataiteen kohtaloita ja kerrontamuotoja. Like. ISBN 951-8929-13-0.
Christian Braad Thomsen (1988): Rainer Werner Fassbinder: matka kohti valoa. Likekustannus. ISBN 951-96078-5-4.
Michael Töteberg ja Leo A. Lensing (toim.) (1992): The Anarchy of the Imagination: Interviews, Essays, Notes. The Johns Hopkins University Press. ISBN 0-8018-4369-3.