Ranskan–Preussin sota
Wikipedia
Ranskan-Preussin sota (19.7.1870 - 10.5.1871) käytiin Ranskan keisarikunnan ja Preussin johtaman Pohjois-Saksan liiton välillä. Pohjois-saksalaisten lisäksi liittoumassa oli myös eteläsaksalaiset valtiot Baden, Baijeri ja Württemberg. Konflikti syttyi Preussin nousun aiheuttamien paineiden purkautuessa Saksan ollessa vielä puoli-itsenäisten valtioiden hajanainen liitto. Sotaa pidetään Preussin pääministeri Otto von Bismarckin aiheuttamana, hän pyrki nostamaan Preussin Saksan johtoon.
Preussin voitosta seurasi Saksan keisarikunnan perustaminen sekä Pariisin kommuunin järjestämä kapina. Väestöltään lähes puhtaasti ranskalaiset, mutta kieleltään saksalaiset Elsass ja Lothringen (Reichsland Elsass-Lothringen) liitettiin Saksaan, vaikka Bismarck tätä vastusti. Sodan jälkeen noin 50.000 ihmistä muutti alueelta Ranskaan. Elsassin ja Lothringenin menetys loukkasi ranskalaisten kansallistuntoa, eikä rauhaa pidetty pysyvänä. Sodan synnyttämä katkeruus aloitti ketjun tapahtumia, joiden voi katsoa vaikuttaneen merkittävästi ensimmäisen maailmansodan syttymiseen 1900-luvulla.
Ranskassa häviö johti sisäpoliittiseen mullistukseen. Sodan hävinnyt keisari Napoleon III luopui kruunustaan ja pakeni maasta, jolloin monarkia kukistui Ranskassa lopullisesti. Sodan jälkimainingeissa noussut kapinaliike Pariisin kommuuni kaikessa lyhytikäisyydessään toimi malliesimerkkinä tuleville kommunistivallankumouksellisille kaikkialla maailmassa.
Sota myös osoitti armeijan yleisesikunnan tarpeellisuuden ja keskitetyn sodanjohdon tehokkuuden yhdistettynä rautateiden ja lennättimen luomiin hyviin yhteyksiin.
