Ratsuväki

Wikipedia

Ratsuväki tarkoittaa sotajoukkoja, jotka liikkuvat ja taistelevat ratsain. Ratsuina käytetään yleensä hevosia tai kameleita. Jalkaväkeä, joka siirtyy hevosilla ja taistelee jalkaisin, kutsutaan rakuunoiksi.

Nykyaikaiset ratsuväkiyksiköt eivät enää käytä hevosia kuin juhlatilaisuuksissa. Taistelutilanteessa ne liikkuvat panssaroiduilla ajoneuvoilla, helikoptereilla tai lentokoneilla.

[muokkaa] Alkuperä

Ennen rautakautta ratsuväen tehtävää taistelukentillä suorittivat kevyet sotavaunut. Liikkuvuuden vahvuudet huomattiin varsin varhain, mutta sen hyödyntämistä rajoittivat vaikeudet värvätä suuria joukkoja sekä silloisten pienikokoisen hevosten kykenemättömyys kantaa raskaita haarniskoja.

Aluksi sotavaunuja käyttivät sivistyneiden alueiden reunoja asuttavat paimentolaiset yhteenotoissa sivistyneiden kansojen kanssa. Vakiintunut väki omaksui nopeasti sotavaunut sekä sotilasteknologiana että juhlatilaisuuksien arvostettuna kulkuvälineenä. Egyptin Faarao ajoi sotavaunuilla taisteluun, samoin kuin aurinko ajoi sotavaunuilla taivaan halki egyptiläisessä mytologiassa. Myös Raamatun Vanha testamentti on täynnä kuvauksia sotavaunujen käytöstä taistelukentällä - sekä Juuda että Israel olivat merkittäviä sotavaunuarmeijoiden varustajia.

Sotavaunut korvattiin pian ratsuilla kun ruokinnan kehityttyä saatiin kasvatettua hevosia, jotka pystyivät kantamaan haarniskoidun sotilaan painon. Vaunut säilyivät seremoniakäytössä esimerkiksi kuljettamaan voittoisaa kenraalia roomalaisessa triumfissa. Ensimmäisenä todellista ratsuväkeä hyödynsivät assyrialaiset 600-luvulla eaa.

Kreikan ja Rooman armeijoissa ratsuväki esitti aluksi varsin pientä osaa – molempien kansojen konfliktit ratkaistiin haarniskoidulla jalkaväellä. Hellenistisenä aikana ratsuväki (hippeis) nousi falangin ohelle toiseksi pääaselajiksi, ja Aleksanteri Suuri oli ensimmäinen todellinen ratsuväkikomentaja. Rooman tasavallan ratsuväki jäi suojelemaan varakasta maanomistajaluokkaa.

Rooman armeijoissa ratsuväen merkitys alkoi korostua 200-luvulla jaa. Myöhäisroomalaisella ajalla ratsuväki (equites) osoittautui merkittävämmäksi kuin legioonat. 300-luvulla ratsuväki oli jo roomalaisarmeijoiden tärkein aselaji, ja jalkaväki esitti enää toisarvoista osaa. Ratsuväki oli tällöin jo jakautunut kevyeen ratsuväkeen (equites sagittarii), joiden tehtävänä oli vihollisen häirintä, nopeat saartoliikkeet ja manööverit, keskiraskaaseen ratsuväkeen (equites alares), joka oli eräänlainen yleisjoukko, ja raskaaseen ratsuväkeen (equites clibanarii sekä equites catafractarii), jonka tehtävä oli vihollisen lyöminen taistelukontaktissa. Bysanttilaisissa armeijoissa ratsuväki oli alusta alkaen pääaselaji.

[muokkaa] Kevyt ja raskas ratsuväki

Historiallisesti ratsuväki jaettiin kevyeen ja raskaaseen ratsuväkeen. Ero näiden välillä oli siinä, miten raskaasti haarniskoituja sotilaat olivat ja kuinka raskaita taakkoja ratsut jaksoivat kantaa.

Varhaista kevyttä ratsuväkeä käytettiin tyypillisesti tiedusteluun, pienimuotoiseen kahakointiin ja perääntyvän jalkaväen takaa-ajoon. Raskasta ratsuväkeä käytettiin taas iskujoukkoina, lyömään vihollisen pääjoukot ratkaisutaistelussa.

Caton Woodville (1825-1855): Kevyen ratsuväkiprikaatin rynnäkkö Krimin sodassa.

Tuliaseiden aikakaudella haarniskoitu ratsuväki jäi käytöstä ja perusero raskaan ja kevyen ratsuväen välillä oli koulutus ja varustus. Kevyt ratsuväki koulutettiin häirintään ja tiedusteluun, raskas sulkeisjärjestykseen ja hyökkäyksiin.

Sittemmin panssarisodankäynnin kehittyessä ero "kevyiden" ja "raskaiden" joukkojen välillä on noudattanut samaa jakoa. Kevyitä panssarivaunuja sekä panssariautoja on käytetty tiedustelurooliin kun taas keskiraskaita ja raskaita panssarivaunuja on pidetty ratkaisevina iskujoukkoina.

[muokkaa] Ratsuväestä luopuminen

1900-luvulla parempien moottorien ja panssaroinnin kehitys tarjosi mahdollisuuden korvata hevosten liikkuvuus ajoneuvoilla. Muutos tuli yhä välttämättömämmäksi, sillä konekiväärin ja muiden aseiden kehitys helpotti ratsuväkimuodostelmien tuhoamista.

Luopuminen ratsuväestä taistelukentän ratkaisevana joukkona tapahtui ensimmäisessä maailmansodassa, kun ratsuväkijoukot tuhottiin niiden yrittäessä strategista läpimurtoa Länsirintamalla. Ne esittivät siitä huolimatta tärkeää osaa sodan useilla muilla rintamilla, pääsiassa Lähi-idässä. Tärkein syy ratsuväestä luopumiseen oli kuitenkin logistiikka. Moottoriajoneuvojen huolto, korjaus ja ylläpito vaatii vain murto-osan siitä resurssimäärästä, minkä ratsuväki vaatii; moottoriajoneuvojen päivittäin vaatima polttoainemäärä on vain noin kymmenesosa hevosen tarvitsemasta rehusta.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen teollistuneet vallat asteittain hylkäsivät ratsuväen merkittävänä taisteluaseena. Viimeiseksi suureksi ratsuväkitaisteluksi jäi Komarów’n taistelu vuonna 1920. 1920- ja 1930-luvuilla useimmat teollisuusmaat joko muunsivat ratsuväkensä ratsain liikkuvaksi jalkaväeksi tai moottoroiduksi jalkaväeksi. Viimeiset pienimuotoiset ratsuväkihyökkäykset modernissa sodankäynnissä nähtiin toisessa maailmansodassa. Näistä parhaiten muistettaneen puolalaisten ratsuväkiyksiköiden epätasainen kohtaaminen Saksan Wehrmachtin moottoroidun sotavoiman kanssa 1939.

Vaikka ratsuväkeä onkin sittemmmin käytetty 1900- ja 2000-luvun sissisodissa huonojen kulkuyhteyksien alueilla, yksiköt ovat toimineet ennemminkin ratsastavana jalkaväkenä kuin ratsuväkenä.

Anglosaksisissa maissa osa panssarijoukoista kantaa ratsuväen perinteitä ja käyttää sen perinteisiä tunnuksia. Yhdysvalloissa kevyitä ilmakuljetteisia joukkoja kutsutaan ilmaratsuväeksi (air cavalry). Näissä maissa ratsuväen säilyminen aselajina johtuu todennäköisesti aselajin perinteisesti korkeasta sosiaalisesta statuksesta.

Suomessa ratsuväki aselajina lakkasi toisen maailmansodan aikana sen taistellessa talvisodan alusta asti jalkautettuna. Toisin kuin anglosaksisissa maissa, joissa ratsuväen motorisointi aloitettiin jo sotien välisenä aikana, Suomessa motorisoitujen joukkojen sijasta käytettiin polkupyörin varustettuja kevyitä polkupyörä- l. jääkärijoukkoja. Ratsuväki sulautui sodan jälkeisenä aikana hiljalleen näihin joukkoihin, joiden sodan ajan tehtävät kuuluvat nykyään jääkäriprikaateille. Organisaatiomuutoksissa ratsuväki joutui siis kilpailemaan samoista tehtävistä jalkaväen kanssa ja lakkasi olemasta. Nykyään Suomen ratsuväen perinteitä kantaa Hämeen ratsujääkäripataljoona, Rakuunasoittokunta sekä Maasotakoulun Rakuunaeskadroona, joka kantaa Uudenmaan rakuunarykmentin perinteitä. Molemmat ovat lähinnä huoltoyksiköitä. Myös Urheilukoulussa palvelevat alokkaat ylennetään ratsumiehiksi.