Taloustieteen koulukunnat
Wikipedia
Taloustieteessä on useita erilaisia koulukuntia, joilla on erilaisia käsityksiä taloustieteen metodologiasta, teoreettisesta perustasta tai talouden toiminnasta. Puhuttaessa koulukuntien näkymyseroista viitataan yleensä näkemyseroihin makrotaloustieteestä. Siinä tunnetuin jako syntyi 1970-luvulla, jolloin monetaristit kyseenalaistivat siihen asti vallinneen keynesiläisen teorian.
Nykyään taloustieteen voi katsoa jakautuvan valtavirran hyväksymään teoriapohjaan, jota opetetaan lähes kaikissa yliopistoissa sekä useisiin pieniin koulukuntiin. Valtavirtana mikrotaloustieteessä uusklassisen koulukunnan yhtenäistä teoriaa yksittäisten taloudellisten toimijoinen käyttäytymisestä ja niiden aggregoimisesta koko kansantalouden tasolle. Yleensä taloustieteilijät hyväksyvät markkinahäiriöiden olemassaolon.
Makrotaloustieteessä katsotaan yleisesti, että teorialla tulee olla mikrotaloudelliset perusteet. Makroteorian hajanaisuuden vuoksi erilaisille lähestymistavoille on enemmän tilaa kuin mikroteorian puolella. Valtavirtana voidaan pitää uusklassisen koulukunnan ja keynesiläisen koulukunnan yhdistelmää. Valtavirran sisällä on erilaisia näkemyksiä on siitä, kuinka tehokasta keynesiläinen elvytyspolitiikka on. Monetaristit Milton Friedmanin johdolla suhtautuvat elvytykseen erityisen krittisesti. Uuskeynesiläiset ovat taas omaksuneen uusklassisen teoriapohjan malleilleen, mutta painottavat analyysissaan keynesiläisiä teemoja kuten hinta- ja palkkajäykkyyttä.
[muokkaa] Heterodoksiset koulukunnat
Heterodoksisia koulukuntia yhdistää se, että niillä on jyrkästi valtavirtataloustieteestä poikkeavia näkemyksiä. Niiden keskinäiset näkemyserot ovat vielä suurempia. Monet koulukunnista syntyivät marginalismin vallankumouksen jälkeen 1800-luvun lopussa. Useat niistä ovat edelleen olemassa, mutta niiden vaikutus on hyvin heikko verrattuna valtavirtaan. Tärkeimmät näistä koulukunnista ovat institutionaalinen taloustiede, marxilainen taloustiede ja itävaltalainen taloustiede.
John Hicksin muodostaman keynesiläisyyden ja uusklassisen taloustieteen synteesin jälkeen keynesiläisyys siirtyi osaksi taloustieteen valtavirtaa. Tiukimmat keynesiläiset valtavirran kriitikot ovat muodostaneet jälkikeynesiläisen koulukunnan.
Useimmat heterodoksisista koulukunnista ovat kapitalsmin kriitikoita, mutta itävaltalainen taloustiede on näistä poikkeus. Itävaltalaisen taloustieteen edustajat, pääosassa Ludwig von Mises, kehittivät prakseologiaksi kutsutun opin, jonka mukaan ihmisen toiminta on redusoitavissa filosofisen logiikan perusteisiin. Nykyään tyypilliset itävaltalaisen taloustieteen kannattajat ovat poliittisesti libertalisteja.
Historiallinen tai preussilainen koulukunta puolestaan puolusti näkemystä, jota he kutsuivat historisismiksi. Sen mukaan historian tarkastelu on yhteiskunnan ja talouden lainalaisuuksien selvittämisen päälähde. Koska talouden toiminta on kulttuurista riippuuvaista eivät he hyväksyneet taloustieteen teoreemoista johdettuja tuloksia.
Tuoreempia koulukuntia ovat muun muasssa evolutionaarinen, feministinen, vihreä taloustiede ja Ekonofyysikot.
