Toinen intifada
Wikipedia
Toinen eli Al-Aqsan intifada on palestiinalaisten kansannousu Israelin miehitystä vastaan, joka alkoi syyskuussa 2000. Usein esitetään, että toinen intifada alkoi Ariel Sharonin vierailtua Al-Aqsan moskeijassa ja että vierailu olisi tulkittu provokaatioksi. Nykyisin sekä palestiinalaiset että israelilaiset ovat yhtä mieltä siitä ettei intifadan syynä ollut ainoastaan Sharonin toiminta. Israelilaiset katsovat intifadan olevan "osa palestiinalaishallinnon laskelmoiva politiikkaa suhteissaan Israelin valtioon" ja palestiinalaiset puolestaan katsovat sen olevan enemmän kuin "..vain oikeutettu reaktio provokatiiviseen tapaukseen. Se on palestiinan kansan yksimielinen, julkinen neuvotteluiden epäonnistumisen aiheuttama mielenilmaus ja Israelin toiminnan täydellinen tuomitseminen".[1]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Näkemyksiä toisen intifadan syistä
Israelissa uskotaan yleisesti palestiinalaisjohdon aloittaneen kansannousun tietoisesti painostaakseen Israelia väkivallan avulla.[2] Tätä on sanottu tukevan muun muassa se, että Israelin turvallisuusjoukot raportoivat johtavan palestiinalaishallinnon turvallisuudesta vastaavan virkamiehen, Tawfiq Dirawin, olleen paikalla Temppelivuorella Sharonin vierailun aikana sekä Palestiinalaishallinnon viestintäministerin Imad Al-Falujin pitämä puhe, jossa hän toteaa "tämän intifadan olleen ennalta suunniteltu siitä aina asti kun presidentti Arafat palasi Camp Davidin neuvotteluista". Israelin turvallisuusyhteisön sisälläkin on käyty keskustelua Jasser Arafatin henkilökohtaisesta roolista intifadan syttymiseen. Pääasiassa sotilastiedustelun näkemys on ollut, että Arafat kontrolloi väkivallan määrää kun taas Shin Betin näkemys on ollut, että Arafatin vaikutusmahdollisuudet ovat olleet korkeintaan rajalliset. Molemmat kuitenkin katsovat ettei Arafat tehnyt mitään tilanteen rauhoittamiseksi. Tutkijoiden Alan Dowtyn ja Michelle Gawercin mukaan todisteiden valossa näkemys Arafatin rajallisesta vaikutusvallasta tai ainakin rajallisesta halusta hallita tilannetta näyttää todennäköisemmältä.[3]
Dowtyn ja Gawercin intifadan aikaisten palestiinalaislähteiden tutkimus on paljastanut monipuolisemman kuvan tilanteesta. Jälkikäteen katsottuna oli havaittavissa monia merkkejä potentiaalisesta väkivallasta, joka saattoi syyttyä melkein mistä tahansa sattumanvaraisesta tapahtumasta.[3] Yhdysvaltalaisen Foreign Affairs-lehden näkemys on, että Arafat pyrki ohjaamaan toista intifadaa hänelle edulliseen suuntaan ja Fatahin taistelijoita myös mobilisoitiin kansannousun ensimmäisinä päivinä ilmeisesti myös Arafatin suostumuksella. On myös todennäköistä sekä PLO että Israel olivat tehneet suunnitelmia uuden aseellisen konfliktin varalle. Mikään ei kuitenkaan viittaa Arafatin toiminnan sellaiseen suunnitelmallisuuteen ja järjestelmällisyyteen, jota useat israelilaiset tutkijat sekä esimerkiksi maan silloinen ulko- ja turvallisuusministeri Shlomo Ben-Ami ovat esittäneet.[4][5]
[muokkaa] Toisen intifadan vaikutukset
Yhteenotoissa on toisen intifadan aikana kuollut 1 116 israelilaista [6]ja 4 066 palestiinalaista [7]. Palestiinalaiset terroristit ovat hyökänneet israelilaisia siviilejä kohtaan tekemällä itsemurhapommi-iskuja julkisilla paikoilla, kuten ravintoloissa ja julkisissa kulkuvälineissä. Israel on vastannut terrori-iskuihin ja pyrkinyt valvomaan tarkemmin raja-alueita. Hamasilla, islamilaisella jihadilla ja Fatahilla on varastossa aseita, joita valmistetaan asepajoissa Hebronin, Nablusin ja Ramallahin kaupungeissa. Euroopan unioni, Yhdysvallat, Israel, Kiina, Venäjä ja YK vaatineet palestiinalaishallintoa puuttumaan terrorismiin alueellaan.[8]
Israelin ja palestiinalaisten konfliktin vuoksi IDF on omaksunut niin sanotun matalan intensiteetin sodankäynnin strategian palestiinalaistaistelijoita vastaan, jotka usein toimivat tiheästi asutuilla alueilla. Taistelijoiden ja israelilaissotilaiden yhteydenotoissa on ajoittain kuollut lähistöllä olleita siviilejä. IDF on käyttänyt myös kiistanalaisia ennaltaehkäiseviä täsmäiskuja (hepreaksi סיכול מוקד, sikul memukad) estääkseen tulevia väkivallantekoja tappamalla mahdolliseen tulevaan iskuun liittyviä, esimerkiksi terroristeiksi arvioimiaan, henkilöitä, jotka ovat suunnittelemassa terroristi-iskua.
IDF on tuhonnut itsemurhaterroristien perheiden taloja, todeten sen olevan tehokas taktiikka itsemurhaiskujen vähentämiseksi. Itsemurhaiskujen perheet ovatkin joskus estäneet iskun peläten kotinsa menettämistä. Kriittikkojen mielestä taktiikan tehokkuus ei kuitenkaan oikeuta liiallisen voiman käyttöä, ja siviilikohteiden tuhoaminen kostona on kansainvälisen lain vastaista.
[muokkaa] Turva-aita
Intifadan seurauksena Israel on rakentanut Länsirannan turva-aidan, jonka tarkoituksena sanotaan olevan terroristien pääsyn estäminen Israelin kaupunkeihin. YK:n yleiskokous ja EU ovat kritisoineet aitaa, koska se hajottaa palestiinalaisalueita ja liittää 6–8 prosenttia kiistellyistä alueista Israeliin ennalta määräämättömäksi ajaksi. Israelin näkemyksen mukaan aita on kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu. Haagin kansainvälinen tuomioistuin antoi vuonna 2004 päätöksen, jonka mukaan aita on kansainvälisen oikeuden vastainen ja se tulisi heti purkaa. Päätöksen mukaan Israel olisi myös velvollinen korvaamaan aidasta palestiinalaisväestölle aiheutuneet vahingot.[9] Enemmistö israelilaisista tukee hanketta väkivallattomana keinona estää terrori. Gazassa on ollut aita jo vuodesta 1994 lähtien. Israelin puolustusvoimien näkemyksen mukaan aidan avulla itsemurhaiskujen määrä Samariassa väheni vuoden 2002 17:stä vuoden 2002 viiteen iskuun. Lisäksi itsemurhaiskujen kokonaismäärä väheni samana ajanjaksona 30 prosenttia, mikä voi osaksi olla aidan ansiota.[10] Kuitenkin vain neljä prosenttia itsemurhaiskuista on tehty vuoden 1967 rajan läheisyydessä, ja aidan merkitystä itsemurhaiskujen vähentäjänä on tilastojen perusteella vaikea arvioida.[11]
[muokkaa] Lähteet
- ↑ THE INTIFADA: REVEALING THE CHASM. The Middle East Review of International Affairs (MERIA) (2001) Volume 5, No. 3. "The intifada was thus “part of a calculated policy of the Palestinian leadership in respect of the conduct of its relations with Israel", "In a typical Palestinian formulation, the intifada “was not just a reaction to a provocative incident.... It is a declared, unequivocal position by the Palestinian people on the bankruptcy of the negotiating option and the full rejection of the overall Israeli conduct.”(11)"
- ↑ Hannu Juusola: Israel Sharonin jälkeen. Ulkopolitiikka (2006) 1: 11.
- ↑ 3,0 3,1 THE INTIFADA: REVEALING THE CHASM. The Middle East Review of International Affairs (MERIA) (2001) Volume 5, No. 3. "Israeli security sources noted the presence of a top Palestinian security figure, Tawfiq Dirawi, on the Temple Mount on the fateful day of September 29, lending further credence to the view that “Arafat lit the fire, even Dowtyn if he is now having trouble controlling the intensity of the flames.”(8) The clearest claim of responsibility on the Palestinian side came from PA Communications Minister , who asserted that “this intifada was planned in advance, ever since President Arafat's return from the Camp David negotiations.”(9) Such later claims may overstate the case.(10)...Our survey of Palestinian sources over this period, however, reveals a more complex picture, showing the extent to which the two sides were living in different realities, with Palestinians openly expressing a sense of deep dissatisfaction that threatened to erupt at any time.In retrospect, there were numerous signs of a potential explosion that might be set off by any random event.", "The question of Yasir Arafat's personal role may be of less importance than at first appears. Within the Israeli defense establishment debate has raged between those (mostly in military intelligence) who argue that Arafat controls the level of violence and others (Shin Bet and the government coordinator in the territories) who conclude that Arafat's hold on matters is shaky at best.(40) Both sides agree that Arafat has done little or nothing to put out the flames, but they disagree on the reason. The weight of evidence seems to favor those who see Arafat's control--or at least his desire to seek to take control of the situation--as limited."
- ↑ Glenn E. Robinson, Being Yasir Arafat: A Portrait of Palestine's President November/December 2003. Foreign Affairs. Luettu 24.3. 2007. (englanniksi)
- ↑ Joel Beinin: When Doves Cry. The Nation (2006) April 17. "In his official capacities Ben-Ami presided over both the suppression of the second intifada and the continuation of talks with the Palestinians until Sharon became prime minister. He also orchestrated Israel's campaign to blame the failure at Camp David on Arafat's rejection of Barak's "generous offer" and to portray Arafat as personally responsible for the intifada and thus not "a partner for peace."
- ↑ Israelin ulkoministeriö
- ↑ Palestine Red Crescent Society
- ↑ EU Position on the Middle East Peace Process: EU urges it to show determination in the fight against extremist violence and to confront individuals and groups conducting and planning terrorist attacks.
- ↑ BBC: Q&A: What is the West Bank barrier? ICJ: Legal Consequences of the Construction of a Wall in the Occupied Palestinian Territory
- ↑ The Anti-Terrorist Fence – An Overview
- ↑ What terror statistics tell us about the issues
