Torpparilaki

Wikipedia

Torpparilaki oli 17. heinäkuuta 1918 hyväksytty laki torppareiden, mäkitupalaisten ja lampuotien oikeudesta lunastaa vuokra-alueensa. Jo 1910-luvulla aloitettu lain valmistelu jäi kesken sisällissodan vuoksi. Sodan aikana punainen puoli sääti oman lakinsa 31. tammikuuta 1918[1], mutta sisällissodan lopputuloksen vuoksi lailla ei ollut käytännön vaikutuksia.

Torppariongelmalla tarkoitettiin umpeutuvista ja ehdoiltaan epämääräisistä torpparisopimuksista (torpparikontrahdeista) aiheutuneita ongelmia. Niistä ja niiden ratkaisumahdollisuuksista oli 1900-luvun alun Suomessa tullut venäläisten ja suomalaisten viranomaisten sekä poliittisten puolueiden monimutkainen kiista.

Näitä ongelmia oli lykätty jatkamalla poikkeusmääräyksin torppien vuokra-aikoja vuosina 1909 ja 1915.

Erityinen maanvuokrakomitea oli asetettu 1912 pohtimaan kysymyksen ratkaisua.

Suomalainen ja nuorsuomalainen puolue esittivät yhdessä ruotsalaisen kansanpuolueen kanssa oman esityksensä ja maalaisliitto omansa vuoden 1916 valtiopäiville. Sosiaalidemokraatit esittivät oman Me vaadimme -ohjelmansa 1917. Sen torppareita koskeneen osan johtoajatus oli torpparien vapauttaminen yksittäisten isäntien vallasta.

Svinhuvudin senaatti puolestaan lähti torpparien itsenäistämisestä. Esitys tuli eduskuntaan juuri ennen vuoden 1918 sodan alkua 25. tammikuuta 1918.

Sodan jälkeen toukokuussa 1918 lain käsittelyä jatkoi ns. tynkäeduskunta. Lakiin lisättiin sodan vaikutuksena ns. punakaartilaispykälä, joka poisti kaarteihin kuuluneilta ja vähintään kymmenen vuoden vankeustuomion saaneilta oikeuden torppansa lunastamiseen. Pykälä kumottiin seuraavan vuoden kesällä ^[1], kun lakia oli juuri ryhdytty soveltamaan, minkä vuoksi punakaartiin kuuluminen ei käytännössä vaikuttanut torpparin asemaan.

Torpparilaki käsiteltiin täysistunnon toisessa käsittelyssä heinäkuussa ja ratkaistiin kiireellisenä kolmannessa käsittelyssä 17. heinäkuuta 1918. Lakia alettiin panna täytäntöön vapunpäivänä 1919.

[muokkaa] Torpparilain täytäntöönpano

Alkujaan torppareita ja mäkitupalaisia koskenutta lakia laajennettiin ensin 1919 lampuoteihin ja edelleen pappiloiden (1921) ja kruununtilojen torppareihin (1922).

Torppien lunastaminen jatkui II maailmansotaan asti ja yhteensä laki koski 46 645 torpparia ja lampuotia sekä 45 580 mäkitupalaista. Lain piiriin kuului siis yli 92 000 viljelijää.

Torpparilaki laajensi Suomen itsenäistä pienviljelijäluokkaa ja antoi laajoille kansanosille omaa maata. Tämä vaikutti osaltaan kansan eheytymiseen sisällissodan jälkeen ja toisessa maailmansodassa ilmenneeseen kansalliseen yhtenäisyyteen.