Suomen Sosialidemokraattinen Puolue
Wikipedia
| Suomen Sosialidemokraattinen Puolue- Finlands Socialdemokratiska Parti r.p. (SDP) Finlands Socialdemokratiska Parti |
||
|---|---|---|
|
|
||
 |
||
|
|
||
| Perustettu | 1899 | |
|
|
||
| Puheenjohtaja | Eero Heinäluoma | |
| Varapuheenjohtajat | Pia Viitanen Tarja Filatov |
|
| Puoluesihteeri | Maarit Feldt-Ranta | |
|
|
||
| Toimisto | Saariniemenkatu 6 00530 Helsinki |
|
| Äänenkannattaja | Uutispäivä Demari | |
| Kotisivu | www.sdp.fi | |
|
|
||
| Kansanedustajia | 45 (sd) | |
| Europarlamentaarikkoja | 3 (PES) | |
| Kunnanvaltuutettuja | 2 585 (2004) | |
|
|
||
| Jäsenyydet (Suomi) | ||
| Jäsenyydet (kansainväliset) | SI | |
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP, puhekielessä myös "demarit") on yksi Suomen suurimmista puolueista. Se perustettiin 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue. Puolue omaksui vuoden 1903 Forssan kokouksessa sosialistisen marxilaisen puolueohjelman ja otti tärkeimmäksi tavoitteekseen yleisen äänioikeuden saamisen, muita tärkeitä (siihen aikaan radikaaleja) tavoitteita olivat muun muassa 8 tunnin työpäivä, vähimmäispalkka ja yleinen kouluvelvollisuus[1]. Forssan ohjelma on miltei suoraan peräisin Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen vuonna 1891 hyväksymästä Erfurtin ohjelmasta.[2]
SDP korostaa puolueohjelmassaan arvoina demokratiaa ja solidaarisuutta ja yhteisvastuuta ja ihanteenaan vapautta, tasa-arvoa, yhteistyötä, rauhaa ja puhdasta ympäristöä [3].
SDP on "läheisessä yhteistyössä" Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön kanssalähde?, jonka sosiaalidemokraatit perustivat 1930 vastustamaan kommunistien vaikutusta työväenliikkeessä.[4] Puolue on Sosialistisen internationaalin jäsen.[5] Euroopan parlamentissa SDP kuuluu Euroopan sosiaalidemokraattisen puolueen ryhmään. Vuoden 2007 vaalien jälkeen SDP:llä on 45 kansanedustajaa ja se on näin ollen eduskunnan kolmanneksi suurin puolue. Puolueella on kolme edustajaa Euroopan parlamentissa. SDP:n puheenjohtaja 10. kesäkuuta 2005 lähtien on ollut Eero Heinäluoma.
Historiallisista syistä SDP:n nimessä käytetään edelleen sanaa "sosialidemokraattinen" yhdellä a-kirjaimella, vaikka Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nykyisten oikeinkirjoitussääntöjen mukaan kantasana sosiaalidemokratia kirjoitetaankin kahdella a-kirjaimella. [6]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Tavoitteet
SDP korostaa yksilöiden yhteisvastuuta toisistaan ja yhteisöstään. Jokaisen on myös saatava toteuttaa itseään vapaasti ja tasavertaisesti. Sosialismi nousee antiikin humaanista filosofiasta, kristillisestä etiikasta ja valistuksen edistysaatteista. Ihmisillä on oikeus elää vapaina riippumatta henkilökohtaisista ominaisuuksista tai taloudellisista lähtökohdista. Valinnan mahdollisuus käytännössä, niin aineellisesti kuin henkisesti, on yhtä välttämätön kuin oikeus valita. Myös koulutus on tärkeää, sillä sitä kautta ihminen saavuttaa edellytykset toteuttaa itseään. Luonnosta on pidettävä huolta ja jokaisella on oikeus nauttia siitä. Kansainvälinen sosialidemokratia on sorretun puolella sortajaa vastaan, vähäosaisen puolella vahvemman valtaa vastaan.
SDP vastustaa hallitsematonta markkinataloutta. Demokratia ja toimiva talous tukevat toisiaan. Taloudellisen toimintansa rinnalla yrityksillä on myös yhteiskunnallinen ja henkilöstövastuu. Markkinoiden on toimittava avoimesti ja julkisesti. Hyvinvointiyhteiskunnassa politiikalla on keskeinen sija talousjärjestelmän toiminnassa. Valtion ja kuntien palvelut lisäävät tasa-arvoa ja hyvinvointia yhteiskunnassa. Julkisen alan on pidettävä huoli, että nämä palvelut toteutuvat. Jokaisella on myös oikeus mielekkääseen työhön, ja työ ei saa olla alistusuhde.
Ihanteena on yhteiskunta, jossa vapaus voittaa alistamisen, humaanisuus suvaitsemattomuuden ja oikeudenmukaisuus itsekkyyden. Yhä tänään sosialidemokratia jatkaa kamppailua ihmisten aineellisen ja henkisen tasavertaisuuden puolesta taloudellista yltiöliberalismia ja yhteiskunnallista konservatismia vastaan.[7].
[muokkaa] Historiaa
[muokkaa] Sortokaudet ja sisällissota
Puolue perustettiin 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue. Jo 1900-luvun alussa puolue esitti vaatimuksia torpparikysymykseen, työllisyyden hoitoon, työläisten aseman parantamiseen, sananvapauteen ja kahdeksantuntiseen työpäivään [8]. Puolueen nimi vaihdettiin Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi Forssassa 1903 pidetyssä puoluekokouksessa. Suomen kenraalikuvernööri Bobrikov kielsi puoluetta käyttämästä nimeä ”sosialidemokraattinen”, mutta tätä kieltoa ei noudatettu. Samalla hyväksyttiin myös Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen mallin mukainen maltillisen marxilainen ohjelma, joka oli voimassa vuoteen 1952. Ohjelman välittömät vaatimukset ovat toteutuneet lukuun ottamatta koulujen uskonnonopetuksen lakkauttamista ja kieltolaistakin on sittemmin luovuttu[9].
Venäjän vuoden 1905 vallankumous ja suurlakko joukkoprotesteineen toi Suomeen yksikamarisen 200-paikkaisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, joka oli SDP:n ohjelman vaatimuslistalla [10]. Suomen Sosialidemokraattiselle Puolueelle uudistukset olivat suuri voitto ja puolueeseen liittyi runsaasti sivistyneistöä, niin sanotut marraskuun sosialistit.
Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa SDP nousi välittömästi suureksi puolueeksi, ja vuoden 1916 vaaleissa se sai enemmistön, 103 paikkaa. Tämän seurauksena Suomeen nimitettiin maailman ensimmäinen sosialistienemmistöinen senaatti (puolet ministereistä tosin oli porvareita), puheenjohtajanaan Oskari Tokoi. Tämä SDP:n hallitsema eduskunta hyväksyi Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen kesällä 1917 valtalain, jossa eduskunta julistettiin korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Tämän seurauksena Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan ja SDP:n enemmistö muuttui lievän vaalitappion jälkeen vähemmistöksi [11]. Seuraava senaatti oli täysporvarillinen. Eduskunta jätti siitä lähtien SDP:n yritykset parlamentaariseen vaikuttamiseen huomiotta ja yhteiskunnallinen jännitys kiristyi syksyn aikana johtaen tammikuussa 1918 avoimeen luokkasotaan (kuten asia punaisella puolella tuolloin ymmärrettiin).
Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallitukseen, Kansanvaltuuskunnan, kuului sosiaalidemokraattien jäseniä ja suuri osa puolueen jäsenistä toimi punaisten puolella. Muodollisesti puolueorganisaatio ei tehnyt päätöstä vallankumoukseen ryhtymisestä vaan aloite liukui radikaaleille vallankumousmielisille alaorganisaatioille. "Vallankumouksen" kerran alettua useimpien puoluetoimitsijoiden oli kuitenkin hankala asettua puolueettomiksi ja he muodostivatkin merkittävän osan punaisesta siviilihallinnosta. (Myöhemmässä historiankirjoituksessa punaisten intoa siviilihallinnon järjestämiseen on pidetty eräänä syynä tappiolle sodassa.) Tästä huolimatta monet jäsenistä ja johtohenkilöistä kuitenkin jättäytyivät sivuun punaisten toiminnasta. Sisällissodan alettua puolueorganisaation toiminta käytännössä lakkasi ja sodan päättyessä monet puolueen johtajista ja aktiiveista pakenivat Venäjälle. Tuhansia puolueen jäseniä ja kannattajia kuoli taisteluissa, teloituksissa ja vankileireillä. Syksyllä 1918 punaisten toiminnasta sivussa olleet puoluejohdon jäsenet käynnistivät kuitenkin SDP:n toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla. Jo seuraavissa vaaleissa 1919 kannatus osoittautui suunnilleen aiemman kaltaiseksi.
[muokkaa] Nuoressa tasavallassa
Venäjälle paenneet entiset SDP:n aktiivit perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen (SKP), joka otti lähtökohdakseen bolševikkien mallin mukaisen vallankumouksellisen ohjelman. SKP joutui kuitenkin toimimaan Suomessa maanalaisena. 1920-luvulla kommunistien ja vasemmistososialistien julkinen Suomen Sosialistinen Työväenpuolue (SSTP) seuraajajärjestöineen vei eduskuntavaaleissa osan SDP:n paikoista. Suomen sosialidemokraattinen nuorisoliitto (SSN) ja Suomen sosialidemokraattinen naisliitto valitsivat sisällissodan jälkeen liittolaisekseen SSTP:n. Myös Suomen ammattijärjestön (SAJ) enemmistö oli SSTP:n kannattajilla. SDP:n kannatus ja paikkamäärä eduskunnassa nousi jälleen selkeästi, kun valtiovalta 1930-luvulla esti kommunistien ja vasemmistososialistien yritykset osallistua vaaleihin.
Vuoden 1930 puoluekokouksessa Väinö Tanner saavutti SDP:ssä kiistattoman johtoaseman. Tanner pystyi puolustamaan työväestön etuja vaikeassa tilanteessa ja hän sai siten myös puolueensa vasemmiston luottamuksen. SDP pyrki Tannerin johdolla yhteistyöhön poliittisen keskustan kanssa torjuen samalla yhteistyön kommunistien kanssa. Lähentyminen johti hallitusyhteistyöhön Maalaisliiton kanssa vuonna 1937. Sosiaalidemokraatit hyväksyttiin osan oikeistoa keskuudessa, pohjoismaista kehitystä seuraten, demokraattiseksi voimaksi, jonka kanssa sattoi tehdä yhteistyötä. Hallitusyhteistyötä vastusti entinen puoluesihteeri K.H. Wiik, joka kannattajineen erotettiin SDP:stä 1937. Erotettuihin kuuluivat myös Kominternin kansanrintamapolitiikkaa Suomen oloihin soveltamaan pyrkineet vasemmistolaiset sivistyneistön edustajat.[12]
Sekä talvisota että jatkosota aiheuttivat SDP:n sisällä ristiriitoja, kun osa puolueen kansanedustajistakin asettui arvostelemaan Suomen ulkopolitiikkaa. Syksyllä 1940 SDP:n eduskuntaryhmästä erotettiin viisi kansanedustajaa, jotka sittemmin muodostivat Sosialistisen eduskuntaryhmän ja tulivat tunnetuksi "kuutosina". Jatkosodan loppupuolella (1943–1944) SDP:ssä vahvistui niin sanottu rauhanoppositio, joka teki yhteistyötä ruotsinkielisten liberaalien ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa.
[muokkaa] Sodan jälkeinen kuohunta
Sotien päätyttyä sosiaalidemokraattien piirissä käytiin lyhyen aikaa keskustelua hetki koko puolueen liittymistä kommunistien ja kuutosten aloitteesta muodostettuun Suomen kansan demokraattiseen liittoon (SKDL). Hankkeen kannattajat jäivät kuitenkin SDP:ssä vähemmistöön. SKDL:ään siirtyi lopulta kuutosten ohella vain osa rauhanoppositiota ja joukko SDP:n perusjärjestöjä puolueen vasemmalta laidalta. Kahden työväenpuolueen välit muodostuivat erittäin huonoiksi. [13][14]
1950-luvulla SDP oli ajautunut vaikeaan tilanteeseen, kun Neuvostoliiton taholta suhtauduttiin puolueeseen vihamielisesti ja Urho Kekkosen hyvät idänsuhteet kasvattivat hänen ja Maalaisliiton sisäpoliittista valtaa. Kun SDP valitsi 1957 puheenjohtajakseen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitun Väinö Tannerin ja puoluesihteeriksi niin kutsuttuihin ”leskisläisiin” kuuluvan Kaarlo Pitsingin, puolueen idänsuhteet kärsivät. Tämä johti vuoden 1958 vaihteessa kriisiin Neuvostoliiton kanssa, joka ei hyväksynyt Suomeen enää hallitusta, jossa SDP oli mukana. Alkoivat yöpakkaset eli Neuvostoliiton diplomaattinen ja kauppapoliittinen painostus Suomen hallituksen kaatamiseksi. Hallitus kaatui ja alkoi SDP:n pitkä oppositiokausi ulkopoliittisesti arveluttavana puolueena. SDP:ssä huomattiin myös, että tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei ollut tilanteessa tukenut Suomen hallitusta. Kun SDP yritti yhdessä laajan puoluerintaman Honka-liiton kanssa syrjäyttää Kekkosta 1962 presidentinvaalissa ajauduttiin jälleen ulkopoliittiseen kriisiin (noottikriisi) Neuvostoliiton kanssa. Kekkosen ainoa merkittävä vastaehdokas, oikeuskansleri Olavi Honka vetäytyi vaaleista, Kekkonen voitti vaalit ja SDP:n paitsioasema suomalaisessa politiikassa oli täydellinen.
1950-luvun aikana suhteet SDP:n sisällä kärjistyivät. Entisen puheenjohtajan ympärille aluksi kerääntyneet "skogilaiset" irtaantuivat SDP:stä Kekkosen ja Neuvostoliiton tukemina perustaen vuonna 1959 Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattisen liiton (TPSL). Myös ammattiyhdistysliike hajosi. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto (SAK) jäi TPSL:n vaikutuspiiriin ja SDP perusti rinnakkaisen Suomen Ammattijärjestön (SAJ). TPSL ei kuitenkaan menestynyt puolueena. Osa sen kannattajista siirtyi takaisin SDP:hen jo 1960-luvun puolivälissä ja loput viimein 1972. Myös ammattiyhdistysliike eheytyi, kun SAK ja SAJ yhdistyivät uudeksi Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöksi (SAK) vuonna 1969.
Sisäpolitiikassa SDP liittoutui usein 1950–luvulla ja 1960-luvun alussa Kansallisen Kokoomuksen kanssa. Tätä liittoa on kutsuttu aseveliakseliksi. Erityisen merkittäväksi akseli nousi teollisuuspaikkakunnilla (kuten Tampereella), joissa Maalaisliiton kannatus oli vähäistä. Aseveliakseli piti hallitsemillaan paikkakunnilla muut puolueet poissa kunnallishallinnon merkittäviltä paikoilta vuosikymmenten ajan.
Tannerin vetäydyttyä puolueen johdosta 1963 alkoi SDP Rafael Paasion aikana rakentaa parempia suhteita Kekkoseen ja Neuvostoliittoon. Epäluulot olivat syvät, mutta toisaalta puolueessa haluttiin hallituskelpoisuutta ja eheyttää puolue. Ratkaisevaa oli Kekkosen idänpolitiikan hyväksyminen ja Neuvostoliiton luottamuksen saavuttaminen.
[muokkaa] Hyvinvointivaltiopuolue
Kehitystä helpotti monikin tekijä. SDP:n saavutti 1966 huomattavan vaalivoiton, joka lisäsi puolueen merkittävyyttä. Asevelisosialistit olivat jääneet vähemmistöön ja puolueeseen oli ilmaantunut 1960-luvun lopun vasemmistoradikalismin aallonharjalla runsaasti uusia nuoria kykyjä, esimerkiksi Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja. Myös Suomen Kommunistinen Puolue oli muutoksen kourissa. Vuonna 1966 puolueen ammattiyhdistyssiipi Aarne Saarisen johdolla syrjäytti Aimo Aaltosen stalinistisiiven puolueen johdosta. Myös vasemmistoyhteistyö näytti mahdolliselta. Vuonna 1966–1968 Rafael Paasion ja 1968–1970 Mauno Koiviston hallitukset toimivatkin kansanrintamapohjalta (SDP, Kesk, TPSL, SKDL).
SDP:n uusi rooli oli toimia Kekkosen tapaan sillanrakentajana idän ja lännen välillä. SDP:llä oli tässä kuitenkin tietty tilaus, kun Sosialistisen Internationaalinkin piirissä osa veljespuolueista halusi ulos vanhoista kommunismin vastaisista asemista. Kalevi Sorsan johtamassa SDP:ssä ei ollut enää asevelisosialistilinjalle sijaa. 1970-luvulla puolueen suhteet olivatkin ennennäkemättömän tiiviit Neuvostoliiton Kommunistiseen Puolueeseen (NKP) kehittyivätkin toimiviksi. [15] Puolueen asema muodostui erittäin vahvaksi Suomen sisäpolitiikassa, jossa merkittävä osa hallituksista rakennettiin 1970- ja 1980 luvuilla punamultapohjalle, muun muassa Sorsan neljä hallitusta oli rakentamassa suomalaista hyvinvointivaltiota. Kekkosen vetäydyttyä politiikasta 1981 myös presidentti Mauno Koivisto tuli SDP:stä, joten SDP:n asema vahvistui entisestään.
Uudistusmielisen Mihail Gorbatšovin nousu NKP:n pääsihteeriksi vuonna 1985 muutti pian myös Suomen poliittista ympäristöä. Kokoomus tuli jälleen hallituskelpoiseksi ja hallitusvaihtoehdot on tämän jälkeen rakennettu kahden suuresta puolueen ympärille kolmikosta SDP, keskusta, kokoomus. Silti SDP on istunut hallituksessa vuodesta 1966 lähtien vain vähäisin katkoksin, joista merkittävin on ollut Esko Ahon porvarihallitus vuosina 1991–1995.
Paavo Lipposen valinta puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1993 merkitsi SDP:n katseen siirtämistä kohti Euroopan Unionia. Lipponen teki johdonmukaisesti työtä Suomen liittymiseksi unioniin ja samalla vaikutti SDP:n liittymisen etuja epäilevään kenttäväkeen. Myöhemmin Lipponen luotsasi pääministerikausillaan Suomea lähemmäs unionin ydintä.[16]
[muokkaa] SDP nykyään
SDP:n kannattajia asuu tilastollisesti paljon suurimmissa kaupungeissa ja teollisuuskaupungeissa.[17] Vuoden 2006 presidentinvaaleissa puolueen presidenttiehdokas oli Tarja Halonen, joka valittiinkin uudelle kaudelle.
Eduskuntavaaleissa puolue on saanut suurimman kannatuksen Pohjois-Karjalan ja Kymen vaalipiireistä, joissa sosiaalidemokraattien kannatus on ollut noin 35–40 % äänistä.
[muokkaa] Vaalimenestys
[muokkaa] Eduskuntavaalit
|
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
[muokkaa] Kunnallisvaalit
| Vuosi | Valtuutettuja | Kannatus | |
|---|---|---|---|
| 1964 | 2 543 | 530 878 | 24,8 % |
| 1968 | 2 351 | 540 450 | 23,86 % |
| 1972 | 2 533 | 676 387 | 27,05 % |
| 1976 | 2 735 | 665 632 | 24,82 % |
| 1980 | 2 820 | 699 280 | 25,5 % |
| 1984 | 2 830 | 666 218 | 24,7 % |
| 1988 | 2 866 | 663 692 | 25,23 % |
| 1992 | 3 130 | 721 310 | 27,1 % |
| 1996 | 2 742 | 583 623 | 24,5 % |
| 2000 | 2 559 | 511 370 | 22,99 % |
| 2004 | 2 585 | 575 822 | 24,11 % |
[muokkaa] Europarlamenttivaalit
| Vuosi | Meppejä | Kannatus | |
|---|---|---|---|
| 1996 | 4 | 482 577 | 21,45 % |
| 1999 | 3 | 221 836 | 17,86 % |
| 2004 | 3 | 350 525 | 21,2 % |
[muokkaa] Merkittäviä sosiaalidemokraattisia poliitikkoja
[muokkaa] Presidentit
- Mauno Koivisto (1982–1994)
- Martti Ahtisaari (1994–2000)
- Tarja Halonen (2000–)
[muokkaa] Pääministerit
- Väinö Tanner (1926–1927)
- Karl-August Fagerholm (1948–1950, 1956–1957 ja 1958–1959)
- Rafael Paasio (1966–1968 ja 1972)
- Mauno Koivisto (1968–1970 ja 1979–1982)
- Kalevi Sorsa (1972–1975, 1977–1979 ja 1982–1987)
- Paavo Lipponen (1995–2003)
[muokkaa] Puheenjohtajat
- N. R. af Ursin (1899–1900)
- J. A. Salminen (1900)
- K. F. Hellsten (1900–1903)
- Taavi Tainio (1903–1905)
- Emil Perttilä (1905–1906)
- Edvard Valpas-Hänninen (1906–1909)
- Matti Paasivuori (1909–1911, 1913–1917 ja 1926–1930)
- Otto Wille Kuusinen (1911–1913)
- Kullervo Manner (1917–1918)
- Väinö Tanner (1918–1926 ja 1957–1963)
- Kaarlo Harvala (1930–1944)
- Onni Hiltunen (1944–1946)
- Emil Skog (1946–1957)
- Rafael Paasio (1963–1975)
- Kalevi Sorsa (1975–1987)
- Pertti Paasio (1987–1991)
- Ulf Sundqvist (1991–1993)
- Paavo Lipponen (1993–2005)
- Eero Heinäluoma (2005–)
[muokkaa] Kansainväliset yhteydet
SDP kuuluu Sosialistiseen internationaaliin ja sillä on läheiset suhteet moniin eurooppalaisiin sosialidemokraattisiin puolueisiin. Historiallisesti yhteydet ovat olleet läheiset varsinkin tovereihin Ruotsin sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Soikkanen, Hannu: Kohti kansan valtaa osat 1–3 (Suomen sosialidemokraattinen puolue, 1975, 1987 ja 1991)
- Laakso, Mikko ja Åberg, Veikko: Sosialismiin ! Sosialidemokraattiset Nuoret 1906–2006 (Sosialidemokraattiset Nuoret, 2006)
- Lehtinen, Lasse: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä - Urho Kekkosen ja SDP:n suhteet 1944–1981 (WSOY 2002)
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Aiheesta muualla
[muokkaa] Viitteet
- ↑ Torsten Edgren, Merja maniinen ja JAri Ukkonen; Eepos, Suomen historian käsikirja. Sivu 268. ISBN 951-0-27651-0
- ↑ Karl Kautsky. Erfurtin ohjelma. Tammi 1974, 254.
- ↑ SDP:n ohjelmat www.sdp.fi linkki
- ↑ Kts. Library of Congress A Country Study: Finland, The Social Democratic Party, http://www.sak.fi/aikajana.shtml?605
- ↑ Sosialistinen Internationaali (SI) www.sdp.fi linkki
- ↑ Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen perussanakirja tuntee ainoastaan sanat sosiaalidemokratia, sosiaalidemokraatti, sosiaalidemokraattinen, eikä yhdellä a-kirjaimella kirjoitettuja muotoja lainkaan.
- ↑ SDP:n periaateohjelma www.sdp.fi linkki
- ↑ Suomen Työväenpuolueen ohjelma 1899 www.sdp.fi linkki
- ↑ Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelma 1903 www.sdp.fi linkki
- ↑ Sinä päivänä koneet seisahtuivat Uutispäivä Demari 1.11.2005 linkki
- ↑ Eduskuntavaalit 1917 Wikipedia linkki
- ↑ Tapani Paavonen: The Finnish Social Democratic Party since 1918. Teoksessa Political Parties in Finland (University of Turku 1987), s. 138–139.
- ↑ Mykkänen, K. Onko SDP:n ja Vasemmistoliiton yhdistymiselle ohjelmallisia esteitä? Viitattu 20.2.2007
- ↑ Leppänen, J. Tampereen riitaiset sosiaalidemokratit. Koskesta voimaa -sivusto Viitattu 20.2.2007
- ↑ Lipponen, P. (2005) Kuka pelkäsi Beljakovia. Apu 22.4.2005. Kolumni Viitattu 20.2.2007
- ↑ Luotonen, J. (2003) Lipponen etsii ydintä. Talouselämä 9.5.2003. Pääkirjoitus Viitattu 20.2.2007
- ↑ Borg, S. Vaalit ja puolueiden kannatus Viitattu 20.2.2007
- ↑ SDP:n puheenjohtajat ja puoluesihteerit www.sdp.fi linkki
| SDP:n piirijärjestöt | ||
| Puolue: SDP Helsinki | Uusimaa | Varsinais-Suomi | Satakunta | Häme | Pirkanmaa | Kymenlaakso | Etelä-Savo | Pohjois-Savo | Pohjois-Karjala | Keski-Suomi | Pohjanmaa | Oulu | Lappi | Suomen ruotsalaiset sosialidemokraatit | |
| Rekisteröidyt suomalaiset puolueet | ||
| Eduskuntapuolueet Kansallinen Kokoomus | Perussuomalaiset | Ruotsalainen kansanpuolue | Suomen Keskusta | Suomen Kristillisdemokraatit | Suomen Sosialidemokraattinen Puolue | Vasemmistoliitto | Vihreä liitto |
Matti Ahde | Arja Alho | Jouni Backman | Arto Bryggare | Mikko Elo | Tarja Filatov | Jukka Gustafsson | Tuula Haatainen | Eero Heinäluoma | Klaus Hellberg | Rakel Hiltunen | Susanna Huovinen | Sinikka Hurskainen | Liisa Jaakonsaari | Reijo Kallio | Antti Kalliomäki | Saara Karhu | Antero Kekkonen | Anneli Kiljunen | Kimmo Kiljunen | Valto Koski | Johannes Koskinen | Marjaana Koskinen | Risto Kuisma | Miapetra Kumpula-Natri | Lauri Kähkönen | Esa Lahtela | Reijo Laitinen | Minna Lintonen | Paavo Lipponen | Leena Luhtanen | Reino Ojala | Kalevi Olin | Heli Paasio | Sirpa Paatero | Pirkko Peltomo | Virpa Puisto | Susanna Rahkonen | Kari Rajamäki | Maija Rask | Jukka Roos | Tero Rönni | Matti Saarinen | Arto Seppälä | Jouko Skinnari | Säde Tahvavainen | Ilkka Taipale | Satu Taiveaho | Erkki Tuomioja | Jutta Urpilainen | Harry Wallin | Pia Viitanen
