Vilja
Wikipedia
Vilja on heinäkasvien siemeniä, joita kasvatetaan ravinnoksi eli viljellään. Viljaa kasvatetaan maapallolla enemmän kuin mitään muita ravintokasviryhmiä, ja se antaa ihmisille enemmän ravintoa kuin mikään muu ravintoaineryhmä. Eräissä kehitysmaissa köyhät ihmiset syövät lähes pelkästään viljaa. Kehittyneissä maissa viljansyönnin osuus on pienempi mutta silti merkittävä.
Vaikka eri viljalajeissa on eroja, niiden viljely on periaatteessa varsin samankaltaista. Kaikki ovat yksivuotisia heinäkasveja: yhdellä kylvämisellä saadaan yksi sato. Kylmien alueiden viljaa on usein kahta tyyppiä: syys- ja kevätviljaa.
Viljan ravintosisällöstä suurin osa on hiilihydraattia, mutta niissä on myös merkittävä määrä proteiinia, vaikka aminohappojen koostumus ei olekaan optimaalinen. Kokojyvävilja on hyvä kuidun, eräiden hyödyllisten rasvahappojen, vitamiinien ja muiden hivenaineiden lähde.
Viljalajeja, suunnilleen vuosituotannon järjestyksessä:
- vehnä (Triticum sp.), lauhkean ilmaston päävilja
- riisi (Oryza sativa), trooppisen ilmaston päävilja
- maissi (Zea mays), Pohjois- ja Etelä-Amerikan sekä Afrikan käytetyin vilja; paljon myös karjan rehuna
- sulkahirssi (Pennisetum sp.), Afrikassa ja Aasiassa
- durra (Sorghum vulgare), Afrikassa
- ruis (Secale cereale), kylmässä ilmastossa
- kaura (Avena sativa), viileässä viljastossa ja paljon myös karjan rehuna
- ohra (Hordeum vulgare), myös mallasohrana käytetty
- tefheinä (Eragrostis tef), yleinen Etiopiassa, mutta viljellään harvoin muualla
- intiaaniriisi (Zizania aquatica)
- spelttivehnä (Triticum spelta), vehnän läheinen sukulainen
[muokkaa] Lääkärit valkeista vehnäjauhoista vuonna 1952
Valkeista vehnäjauhoista varoitettiin sanomalehdessä jo syyskuussa 1952. Allekirjoittajina olivat Lääkäriseura Duodecim, Suomen Lääkäriseura ja Societas biochemica, biophysica et microbiologica Fenniae (pj. Artturi Ilmari Virtanen). ”Tämän turmiollisen kehityksen vastustamiseksi allekirjoittaneet seurat kääntyvät suuren yleisön puoleen kehottaen sitä oman etunsa takia mahdollisimman suuressa määrin luopumaan valkoisen ruokaleivän käytöstä ja korvaamaan sen ruisleivällä tai jyvän pintakerroksetkin sisältävällä tummalla vehnäleivällä. Siten saadaan ihmisten käyttöön kaikki jyvien sisältämät tärkeät ravintoaineet, kuten menneinä aikoinakin on tapahtunut eikä tarvita jauhojen keinotekoista vitaminointia, johon toimenpiteeseen eräissä maissa jo on ryhdytty.” Leipomoteollisuudelta pyydettiin kokojyväjauhoja ja kaupalta niiden lisäksi mainiosti puuron valmistukseen sopivia käsittelemättömiä vehnän jyviä.[1]
[muokkaa] Hivenainesisältö
Hivenaine- ja B-vitamiinihäviöt ovat suurimmat valkoisessa vehnäjauhossa (taulukko).[2]
Jauhojen hivenainepitoisuus täysjyvään verrattuna (rikastamaton jauho):
| Hivenaine | Kalium | Rauta | Magnesium | Kalsium | Sinkki | Kupari |
|---|---|---|---|---|---|---|
| Karkea vehnäjauho | 33 % | 10 % | 10 % | 42 % | 12 % | 19 % |
| Ruisjauho | 87 % | 100 % | 81 % | 92 % | 84 % | 94 % |
| Ohrajauho | 80 % | 78 % | 70 % | 69 % | 64 % | 58 % |
| Ohrasuurimo | 37 % | 29 % | 28 % | 43 % | 35 % | 30 % |
| Kaurahiutale | 100 % | 81 % | 96 % | 87 % | 100 % | 100 % |
| Valkoinen riisi | 28 % | 69 % | 40 % | 98 % | 64 % | 95 % |
[muokkaa] Lähteet
- ↑ Toivo Rautavaara, Syömällä solakaksi, valmennuskirjat Oy, 1982.
- ↑ Annika Sipilä, Teollinen ruoka, Teoksessa Terveen elämän ABC, WSOY 1990, s 676-707.
Luokat: Tyngät | Ruoka | Maanviljelys
