Anti-Oidipus

Wikipedia

Anti-Oidipus on ranskalaisen filosofi Gilles Deleuzen ja psykoanalyytikko Félix Guattarin vuonna 1972 julkaisema kirja, joka kyseenalaistaa sekä filosofian että psykoanalyysin ja ehdottaa tilalle ”skitsoanalyysia”. Kirja on ”Kapitalismin ja skitsofrenia” –sarjan ensimmäinen osa (toinen osa on Mille plateaux, 1980). Anti-Oidipus esittelee eklektisen selvityksen psykologiasta, taloustieteestä, yhteiskunnasta ja historiasta ja näyttää, miten ”primitiivinen”, ”despoottinen” ja ”kapitalistinen” aikakausi eroavat toisistaan ”tuotannon”, ”kirjaamisen” ja ”kulutuksen” organisoinnin suhteen. Se väittää kuvaavansa sitä, miten kapitalismi kanavoi halut aksiomaattisen, rahapohjaisen talouden kautta. Aksiomaattinen rahatalous on yksipuolinen organisaatiomuoto, joka on abstrakti, ei paikallinen tai materiaalinen.

Anti-Oidipus on myös läpipoliittinen halun ja tiedostamattoman analyysi, joka pyrkii siirtymään freudo-marxilaisuudesta ja sen negatiivisista elementeistä "iloiseen ja myöntävään" nietzscheläisyyteen.

Anti-Oidipus on tulossa suomeksi syksyllä 2006 Tutkijaliiton kustantamana.

[muokkaa] Tausta

Kirjan esipuheen mukaan 1950, 60- ja 70-luvun Ranskassa psykoanalyysi, marxismi ja strukturalismi olivat ”virallisia oppeja”. Anti-Oidipus on ”anti”, koska se hyökkää juuri näitä silloin vakiintuneita ja kyseenalaistamattomia viitekehyksiä kohtaan. Deleuzen ja Guattarin analyysissa psykoanalyysi osoittautuu porvarilliseksi vallan turvaajaksi ja kysynnän luojaksi, virallinen marxismi tyrmätään valtiokeskeisenä alistuskoneena, Saussuren ja Lacanin strukturalismista irtaudutaan ja ”subjekti” muutetaan erilaisten koneiden ja tekniikoiden tuotetuksi ja tuottavaksi prosessiksi.

Anti-Oidipuksen ensimmäisen sivun revittely ja yritys luoda tilaa akateemista kieltä rikkomalla kuvastaa teoksen anti-funktiota: ”Se [id/halu] toimii kaikkialla: milloin lakkaamatta, milloin katkonaisesti. Se hengittää, se kuumenee, se syö. Se paskantaa, se nussii. Mikä virhe onkaan ollut kuvitella, että on vain yksi se. [- -] Puheenjohtaja Schreberillä on auringonsäteitä perseessään. Aurinkoperäaukko.”

Nimestään huolimatta kirja ei ole pelkästään anti, vaan luo uutta: esimerkiksi koneiden ja virtojen metafysiikkaa, deterritorialisaation universaalihistoriaa, skitsoanalyysia ja skitsopolitiikkaa.

[muokkaa] Pääkäsitteet

[muokkaa] Halukoneet ja yhteiskunnallinen tuotanto

Michel Foucault kirjoittaa esipuheessaan, että “Anti-Oidipus on opaskirja epäfasistiseen elämään”. Siinä missä kapitalistinen yhteiskunta ohjelmoi meidät uskomaan, että halu on puutetta ja että ainoa tapa tyydyttää halumme on kuluttaa, Anti-Oidipuksen mukaan halu ei liity puutteeseen, toisin kuin freudilaisessa tai lacanilaisessa psykoanalyysissa. Halu on tuottava voima. ”Se ei ole teatteri, vaan tehdas.” Puutteen käsitteen vastustaminen on Deleuzen ja Guattarin tärkeimpiä freudilaisuuden ja marxilaisuuden kritiikkejä. Halu on todellinen ja tuottava, mutta psykoanalyysi rajoittaa halun mielikuvitukseen ja fantasiaan. Deleuze ja Guattari eivät rajoita halua edes yksittäisen subjektin affektioihin, vaan se tulkitaan laajemmin (sitä voisi ehkä verrata Nietzschen "vallantahtoon" tai Spinozan conatukseen).

Kuten aikalaisensa R. D. Laing ja Wilhelm Reich ennen heitä, Deleuze ja Guattari liittävät toisiinsa psyykkisen ja sosiaalisen repression. Tässä viitekehyksessä he kuvaavat halun tuottavan luonteen eräänlaiseksi ”halukoneeksi”, joka toimii ”katkaisijana” toisten koneiden moneuden pyörittämässä kiertokulussa. Samalla ”halukone” tuottaa halun virtaa itsestään. Deleuze ja Guattari kirjoittavat monitoimiuniversumista, joka rakentuu näistä yhteen kytketyistä koneista: ”Halukoneita ei ole niiden laajemmalla tasolla muodostamien yhteiskunnallisten koneiden ulkopuolella; eikä yhteiskunnallisia koneita ole ilman halukoneita, jotka asuvat niissä pienemmällä tasolla.” Näin he vastustavat Freudin sublimaation käsitettä, joka johti välttämättömään dualismiin halukoneiden ja yhteiskunnallisen tuotannon välillä, mihin ansaan Laing ja Reng olivat joutuneet. Kirja on näin sekä freudilaisen ja lacanilaisen psykoanalyysin että freudo-marxismin kritiikki. Siinä ”epäinhimillinen molekulaarinen seksuaalisuus” korotetaan ”molaarisen” binaarisen seksuaalisuuden yläpuolelle: ”rakasteleminen ei ole yhdeksi tai edes kahdeksi tulemista, vaan sadaksi tuhanneksi tulemista”. Deleuzen ja Guattarin käsitys seksuaalisuudesta ei rajoitu vain ”miehen” ja ”naisen” kategorioiden yhdistymiseen, vaan ”sadan tuhannen” halukoneen kytkösuniversumissaan tuottamien monisukupuolisten virtojen liitoksiin.

Kirjan freudilaisen oidipuskompleksin kritiikin varsinainen “anti”-osa alkaa perhekolmiolle perustuvan yhteiskuntamallin esittelyllä. Kritisoimalla psykoanalyysin ”familialismia” (perhekeskeisyyttä) Deleuze ja Guattari haluavat osoittaa oidipaalisen perhemallin olevan eräänlainen organisaatiomeemi, joka valloittaa jäsenensä, tukahduttaa heidän halunsa ja luo heille komplekseja, jos se toimii yhteiskunnan organisaatiomallina. Sen sijaan, että käsittäisivät ”perheen” laajemman ”yhteiskunnallisen” tason sisältämäksi pienoistasoksi ja antaisivat perhekolmiolle loogisen etusijan, Deleuze ja Guattari väittävät, että perhe pitäisi ”avata” yhteiskuntaan, kuten Bergsonin ”avoimen” käsitteessä, ja että henkilösubjekteista koostuvan perheen ja yhteiskunnan välisen keinotekoisen vastakkainasettelun alta löytyy esiyksilöllisen halun ja yhteiskunnallisen tuotannon kytkös. Lisäksi he esittävät, että skitsofrenia äärimmäisenä mielentilana on sisäänrakennettu kapitalismiin ja että kapitalismi tuottaa ja vahvistaa neurooseja pitääkseen normaaliutta yllä. Deleuze ja Guattari kuitenkin tarkoittavat ”skitsofreniansa”, joka on deterritorialisaatiota, ei-kliiniseksi käsitteeksi ja asettavat sen lääketieteellistä ”skitsofreenisen” diagnoosia vastaan (ts. he eivät halua romantisoida ”mielisairauksia”, vaan näyttää, kuten Foucault, että ne ovat aina toissijaisia suhteessa johonkin muuhun).

[muokkaa] Ruumis ilman elimiä

Deleuze ja Guattari alkavat Anti-Oidipuksessa kehittää Antonin Artaud’lta lainaamaansa käsitettä ”ruumiista ilman elimiä” (corpse sans organes, CsO), joka tarkoittaa halun muuttuvaa yhteiskuntaruumista. Koska halu voi ottaa yhtä monta muotoa kuin on ihmisiä toteuttamaan sitä, sen täytyy löytää uusia kanavia ja erilaisia yhdistelmiä realisoidakseen itsensä, ja tekemällä näin se muodostaa aina CsO:n (esimerkiksi kapitalismissa CsO:n voi tulkita pääomaksi).

Myöhemmässä teoksessaan Mille plateaux’ssa (1980) Deleuze ja Guattari erottelevat kolme erilaista CsO:ta: syöpäsairas, tyhjä ja täysi. Karkeasti ottaen tyhjä CsO on Anti-Oidipuksen CsO. Tätä CsO:ta kutsutaan myös ”katatoniseksi”, koska se on täysin de-organisoitu: kaikki virrat ylittävät sen vapaasti, ilman esteitä, ilman ohjausta. Vaikka sen pinnalle voidaan tuottaa mikä tahansa halun muoto, tyhjä CsO ei ole tuottava, se on ”antituotannon aluetta”. Täysi CsO on terve: se on tuottava, muttei jähmettynyt organisaatiossaan. Syöpäsairas CsO on jumittunut saman kuvion loputtomaan uusintamiseen.

[muokkaa] Deterritorialisaatio

Vaikka deterritorialisaation käsite (kuten useimmat D&G-termit) liukuu tarkoituksellisesti alueelta toiselle tarkoittaen hieman eri asiaa esimerkiksi mielenfilosofiassa ja geopolitiikassa, sen voi löyhästi määritellä liikkeeksi, joka suuntautuu poispäin tiukasti määrätystä hierarkkisesta, puumaisesta kontekstista, jonka tarkoitus on pakata asiat (käsitteet, objektit, jne.) erillisiin kategorioihin koodattuina ”merkityksineen”, ja kohti rihmastomaista moneuden ja virran vyöhykettä, missä merkitykset ja käytöt virtaavat vapaasti sanottujen asioiden välissä. Deterritorialisaatiosta seuraa dynaaminen, jatkuvasti muuttuva, toisiinsa liitettyjen asioiden systeemi, jonka erilaiset rajat ovat sumeita.

Esimerkiksi voisi sanoa, että Suomi territorialisoitiin sen itsenäistyessä, deterritorialisoitiin osittain sen liittyessä EU:hun ja reterritorialisoitiin sitten osaksi EU:ta. Deterritorialisaatio liittyy läheisesti sellaisiin D&G-termeihin kuin ”paon viiva”, ”destratifikaatio” ja ”ruumis ilman elimiä”, ja määritellään joskus (kuten Mille plateuax’ssa) vaihtokelpoiseksi näiden termien kanssa. Ei ole selvää, onko tämä käsitteiden osittainen vaihdettavuus toisiinsa tarkoitettu hyvin abstraktiksi deterritorialisaation ilmentymäksi.

Deleuze ja Guattari arvelevat, että suhteellista deterritorialisaatiota seuraa dramaattinen reteterritorialisaatio, kun taas absoluuttinen deterritorialisaatio on vain … absoluuttista deterritorialisaatiota ilman reterritorialisaatiota.