Skitsofrenia
Wikipedia
Skitsofrenia on yleensä nuorella aikuisiällä alkava monimuotoinen psykoosisairaus. Skitsofrenia-diagnoosi edellyttää tietyt kriteerit, jotka on selvitetty ICD-10- ja DSM-IV-tautiluokituksissa. Olennaista on, että oireet ovat ympäristöstä riippumattomia ja pitkäkestoisia. Sen sijaan skitsofrenia voidaan diagnosoida ihmisille hyvinkin erilaisin oirein. Skitsofrenia voidaankin ajatella nimityksenä tietyntyyppiset kriteerit täyttävälle oirehdinnalle. Skitsofrenia on vakavin psyykkisistä sairauksista.
Huolimatta siitä, että skitsofrenia on tautiluokituksena ollut olemassa jo yli sata vuotta, sitä ymmärretään vielä varsin huonosti. Skitsofrenian puhkeamisen katsotaan nykyään olevan useiden tekijöiden summa; perinnöllisyys, sosiaaliset suhteet ja ympäristön stressitekijät vaikuttavat sairauden puhkeamiseen. Skitsofreniasta voi parantua, vaikka alttius sairauden uusiutumiselle onkin elinikäinen. Skitsofreniaan liittyy usein oireettomia jaksoja ja vastaavasti myös vaikeita psykoottisia jaksoja. Sairaus vaatiikin hyvin suunniteltua hoitoa, jossa on otettu huomioon myös potilaan lähipiiri ja omaiset.
Väestötasolla skitsofrenian esiintyvyys on noin 1 %.
Skitsofreniaa on vanhastaan kutsuttu myös jakomielitaudiksi, mutta termistä on luovuttu sen harhaanjohtavuuden vuoksi. Skitsofreniaa kuvaa pikemminkin mielen pirstaloituminen kuin mielen jakaantuminen. Ehdotettu suomenkielinen termi pirstomielisyys ei ole kuitenkaan vakiintunut käyttöön. Vaikka skitsofreniassakin ihminen saattaa kuvitella olevansa jotain muuta kuin mitä oikeasti on, ei sitä tule sekoittaa dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön, sivupersoonahäiriöön, jossa ihmisellä esiintyy kaksi tai useampia toisistaan selvästi erillisiä persoonallisuuksia. Länsimaissa yleisin skitsofrenian tyyppi on paranoidinen skitsofrenia, joka puhkeaa tavallisesti hieman myöhemmin kuin muut skitsofrenian tyypit, keskimäärin noin 30-vuotiaana [1].
Miehillä skitsofrenia puhkeaa yleensä noin 20–28-vuotiaana ja naisilla 24–32-vuotiaana. Sairaus on mahdollinen myös vanhemmalla väestöllä sekä huomattavan nuorilla henkilöillä, jopa alle 10-vuotiailla.[2]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Skitsofrenian oireet
Tavanomaista skitsofreniassa on:
- taantuminen aiemmalta toimintatasolta
- apaattisuus, puheen niukkuus, tunteiden latistuminen
- katatoninen asentokäyttäytyminen
- harha-aistimukset, joista yleisimpinä ääniharhat
- harhaluulot
- sosiaalisen toimintakyvyn lasku
- tarkkaavaisuuden ja keskittymisen ongelmat
- tiedon käsittelyn, uuden oppimisen ja kielellisen muistin ongelmat
- masennus, itsetuhoisuus
Skitsofrenian oireet voidaan jakaa
- ennakko-oireisiin (esim. ahdistuneisuus, levottomuus, ärtyneisyys, vihaisuus, masennus, kyvyttömyys kokea nautintoa, itsetuhoiset ajatukset, mielialan heilahtelut, apaattisuus, keskittymiskyvyttömyys, heikentynyt käsitteellinen ajattelu, ajatuksiin vaipuminen, ruokahaluttomuus, unihäiriöt, pakkoajatukset ja -toiminnot, puheen outous, havaintovääristymät, vetäytyminen sosiaalisista suhteista, koulunkäynnin tai työnteon heikkeneminen)
- akuuttivaiheen oireisiin
- jälkioireisiin
Oireet jaetaan myös
- positiivisiin oireisiin (aistiharhat, harhaluulot, puheen ja käyttäytymisen hajanaisuus, katatonia eli lihasjäykkyystila) ja
- negatiivisiin oireisiin (tunteiden latistuminen, puheen köyhtyminen, tahdottomuus ja kyvyttömyys tuntea mielihyvää)
Skitsofrenian ennakko-oireet voivat kestää muutamista päivistä vuosiin. Akuuttivaiheessa sairautta esiintyy pääasiassa positiivisia oireita, joskus samanaikaisesti myös negatiivisiä oireita. Jälkioireistoa hallitsevat negatiiviset oireet.
[muokkaa] Skitsofrenia ICD-10-tautiluokituksessa
Skitsofrenian luokka ICD-10-tautiluokituksessa on F20. Skitsofrenia luokitellaan seuraaviin päätyyppeihin F20.0-F20.3:
- paranoidinen skitsofrenia – Yleisin skitsofrenian muoto. Pääasiassa nuorilla aikuisilla, oireina vainoharhaisuus ja kuuloharhat.
- hebefreeninen skitsofrenia - Nuorella iällä puhkeava skitsofrenian vaikea muoto, jolle leimallista ovat tunteiden latistuminen, eristäytyminen ja ajatuksen häiriöt.
- katatoninen skitsofrenia - Länsimaissa nykyisin harvinainen mielisairaus, jossa tyypillisiä ovat psykomotoriikan häiriöt.
- erilaistumaton skitsofrenia - Ei mikään yllä mainituista.
ja niiden diagnoosi edellyttää seuraavat yleiset kriteerit:
Vähintään yksi seuraavista oireyhtymistä tai oireista ilmenee suurimman osan aikaa (tai jonkin aikaa useimpien päivien aikana) vähintään yhden kuukauden kestäneen psykoottisen sairausjakson aikana.
- Ajatusten kaikuminen, ajatusten siirto tai riisto tai ajatusten lähettäminen
- Kontrolloimiseen, vaikuttamiseen tai ohjatuksi tulemiseen liittyvät harhaluulot, jotka potilas selvästi liittää vartalon tai raajojen liikkeisiin tai erityisiin ajatuksiin, toimintoihin tai tuntemuksiin; harhaluuloiset havainnot.
- Kuuloharhat, joissa äänet kommentoivat potilaan käyttäytymistä tai keskustelevat potilaasta keskenään tai toisentyyppisiä ääniä, jotka kuuluvat jostakin ruumiinosasta.
- Muut itsepintaiset harhaluulot, jotka ovat kulttuuriin sopimattomia ja täysin mahdottomia (esim. kyky kontrolloida säätä, tai olla yhteydessä toisesta maailmasta olevien muukalaisten kanssa).
tai vähintään kaksi seuraavista oireyhtymistä tai oireista ilmenee suurimman osan aikaa (tai jonkin aikaa useimpien päivien aikana) vähintään yhden kuukauden kestäneen psykoottisen sairausjakson aikana.
- Pitkäkestoiset minkä tahansa aistin aistiharhat, jotka esiintyvät päivittäin vähintään yhden kuukauden ajan ja joihin liittyy harhaluuloja (jotka voivat olla joko ohimeneviä tai osittaisia) ilman selvää mielialaan liittyvää sisältöä tai joihin liittyy itsepintaisia yliarvostettuja ajatuksia.
- Neologismit (potilaan keksimät omat sanat) katkot tai irralliset väliintulevat tavallisen ajatuksen kulun katkaisevat ajatukset. Seurauksena on puheen hajanaisuus tai merkityksen menetys.
- Katatoninen käytös, kuten kiihtymys, pysähtyminen outoihin asentoihin tai vahamainen taipuisuus, negativismi, mutismi (puhumattomuus) ja täydellinen pysähtyneisyys.
- "Negatiiviset" oireet, kuten huomattava apaattisuus, puheen vähäisyys ja tunteiden latistuminen tai epäsuhtaisuus. On varmistettava, etteivät oireet johdu masentuneisuudesta tai neuroleptilääkityksestä.
ja lisäksi on huomioitava, että kriteerit eivät ole täyttyneet mielialahäiriön kehittymisen jälkeen, ja ettei häiriötä ei voida pitää elimellisenä aivosairautena eikä alkoholin tai päihteiden käyttöön liittyvänä päihtymistilana, riippuvuutena tai vieroitusoireina.
Diagnoosia miettivän lääkärin tulee myös huomioida kulttuurin tai erityisen alakulttuurin tai mahdollisen heikkolahjaisuuden vaikutus arvioitaessa poikkeavia kokemuksia ja käyttäytymistä. Erotusdiagnoosina on mm. autismin spektriin kuuluvat häiriöt.
Joillakin potilailla esiintyy ns. erityisosatekijätöntä skitsofreniaa, jossa esiintyy sosiaalista köyhtymistä ja käytöksen muutoksia. Tilaan ei välttämättä kuulu selviä aistiharhoja tai psykoottisia harhaluuloja.
[muokkaa] Skitsofrenian lääkehoito
Skitsofreniaa, kuten muitakin vakavia psykooseja, hoidetaan ensisijaisesti antipsykoottisilla lääkkeillä eli neurolepteillä. Neuroleptejä on käytetty 1950-luvulta alkaen, ja niiden keksiminen mullisti skitsofrenian hoidon. Lääkehoito on skitsofrenian hoidon kulmakivi. Säännöllinen lääkehoito mahdollistaa muun hoidon ja lääkkeen pois jääminen lisää sairaalahoitoon joutumisen riskin moninkertaiseksi.
Neuroleptit voidaan jakaa ns. perinteisiin eli tyypillisiin ja epätyypillisiin eli atyyppisiin neurolepteihin. Neuroleptit lievittävät etenkin skitsofrenian positiivisia oireita. Uudemmat eli epätyypilliset neuroleptit auttavat paremmin myös negatiivisiin oireisiin. Lääkkeet tehoavat skitsofrenian oireisiin hyvin yksilöllisesti, ja joskus lääkehoidosta ei ole juuri lainkaan apua. Usein potilaalle joudutaan kokeilemaan useita eri lääkkeitä useilla eri annoksilla, ennen kuin paras mahdollinen lääke löydetään. Hyvin samankaltaisiin oireisiin voi toisella ihmisellä auttaa eri lääke kuin toisella. Myös lääkevahvuudet vaihtelevat yksilöllisesti hyvinkin paljon. Usein neuroleptien vaikutus tulee esiin viikkojen, jopa kuukausien viiveellä, tämän vuoksi sopivan lääkityksen löytymiseen voi mennä aikaa kuukausia, jopa vuosia.
1950-luvulta tähän päivään ongelmana skitsofrenian lääkehoidossa on ollut myös se, että lääkkeet aiheuttavat sivuvaikutuksia, joskin uudemmat lääkkeet merkittävästi vanhoja lääkkeitä vähemmän.
Perinteisten neuroleptien tyypillisiä sivuvaikutuksia ovat
- väsymys
- suun kuivuminen
- näköhäiriöt
- ummetus
- impotenssi
- huimaus
- liikkeisiin liittyvät eli motoriset sivuvaikutukset, jotka muistuttavat Parkinsonin taudin oireita
- verenpaineen lasku
- rauhattomuus
- painon nousu
- ihottumat
- verenkuvamuutokset
Usein sivuvaikutukset ovat vaikeimmillaan hoidon alussa ja ne saattavat myöhemmin vähentyä. Yksilölliset erot saada sivuvaikutuksia ovat suuria. Sivuvaikutusten kanssa voi oppia tulemaan toimeen monin keinoin: väsyttävät lääkkeet voi ottaa iltaisin ennen nukkumaanmenoa, painon nousua voi hallita ruokavaliolla ja liikuntaa lisäämällä, toisella lääkkeellä voi auttaa esimerkiksi rauhattomuuteen, impotenssiin, motorisiin sivuvaikutuksiin, ummetukseen jne.
Pääsääntöisesti atyyppiset neuroleptit aiheuttavat vähemmän sivuvaikutuksia kuin perinteiset neuroleptit. Eri lääkkeiden haittavaikutusprofiilit ovat erilaisia.Etenkin pitkäaikaisessa lääkehoidossa hyvin vakavaksi ongelmaksi muodostuu perinteisillä neurolepteillä usein motoriset sivuvaikutukset, mitkä voivat muuttaa koko ihmisen olemuksen jäykäksi ja vapisevaksi. Stereotyyppinen kuvitelma siitä, millaiselta skitsofreenikko näyttää ja millaiseksi skitsofreenikko usein kuvataan, johtuneekin osin perinteisten neuroleptien aiheuttamasta merkittävästä olemuksen muutoksesta jähmeämmäksi ja liikehäiriöstä.
Atyyppiset neuroleptit aiheuttavat vähemmän etenkin motorisia sivuvaikutuksia. Pitkäaikaishoidossa ehkä yleisin haittavaikutus on painonnousu ja metabolisen oireyhtymän lisääntyminen. Verenkuvamuutokset liittyvät klotsapiini-lääkitykseen, ja voivat olla jopa hengenvaarallisia. Klotsapiini on 70-luvulla kehitetty lääke, joka sivuvaikutustensa vuoksi joutui myyntikieltoon, kunnes sitä alettiin käyttää taas 1980-luvulla, josta alkaen Klotsapiinia käyttävien on tullut käydä säännöllisesti verikokeissa lääkkeen turvallisuuden takaamiseksi. Kuolemantapauksia ei ole enää esiintynyt. Klotsapiini-lääkitys aloitetaan useimmiten sairaalassa, tässä vaiheessa on usein todettu, että muut lääkkeet eivät ole auttaneet riittävästi.
Joillekin potilaille ei neurolepteistä tule mainittavia sivuvaikutuksia, mutta toisinaan täytyy tarkoin arvioida, ovatko positiiviset vaikutukset sivuvaikutuksia merkittävämpiä. Sivuvaikutusten ohella suuri ongelma skitsofrenian lääkehoidossa on usein esiintyvä lääkekielteisyys, mikä osaltaan voi johtua juuri sivuvaikutuksista, mutta myös siitä, että skitsofreniaa sairastava on usein sairaudentunnoton, eli ei itse koe olevansa sairas. Voinnin parantuessa onnistuneen lääkehoidon myötä potilas myös usein ajattelee voivansa lopettaa lääkkeiden syömisen. Tällöin sairaus usein uudelleen pahenee. Skitsofrenian lääkehoito onkin hyvin pitkäkestoinen, usein koko elämän kestävä. Voinnin ollessa hyvä lääkitys toimii ennaltaehkäisevästi ja estää sairauden uudelleen pahenemisen. Mikäli lääkitystä vähennetään tai se lopetetaan, tulee se tehdä hiljalleen ja harkiten.
Skitsofrenian hoidossa käytetään neuroleptien ohella usein toissijaisina lääkkeinä rauhoittavia lääkkeitä ja masennuslääkkeitä. Tämä on ymmärrettävää, koska skitsofrenian oireisiin kuuluu usein myös rauhattomuutta ja samankaltaisia oireita kuin masennuksessa.
[muokkaa] Lähteet
- ↑ http://www.kakspy.com/kakspy/kirj_kn_4.html
- ↑ http://www.ktl.fi/portal/suomi/osiot/tietoa_terveydesta/terveys_ja_sairaudet/mielenterveys/psykoosi/
