Edith Södergran

Wikipedia

Edith Södergran noin vuonna 1918

Edith Irene Södergran (s. 4. huhtikuuta 1892, Pietari – 24. kesäkuuta 1923, Raivola) oli suomalainen runoilija.

Sisällysluettelo

1 Elämä ja ura
2 Elokuva
3 Teoksia
4 Aiheesta muualla
5 Kirjallisuutta

[muokkaa] Elämä ja ura

Södergran on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia runoilijoita. Hänen runojaan on käännetty ainakin kuudelletoista kielelle.

Edith Södergranin vanhemmat Matts Södergran ja Helena o.s. Holmroos olivat kotoisin Närpiöstä ja Perniöstä. Perhe muutti Karjalankannakselle Raivolaan. Tytär Edith aloitti koulunkäynnin Pietarin saksalaisessa koulussa. Siellä hän aloitti runojen kirjoittamisen saksaksi mallinaan Heine ja Goethe.

Isä kuoli keuhkotautiin 1907, ja tytär sairastui samaan tautiin seuraavana vuonna. Tästä alkoi Södergranin parantolakierre: ensin Nummelan parantolassa ja sitten Sveitsin Davosissa. Vuodesta 1914 lähtien hän äitinsä kannustamana ja avustamana omistautui vain runoilijantyölleen.

Södergran kirjoitti koko tuotantonsa varsin lyhyessä ajassa. Esikoiskokoelma Dikter ilmestyi 1916. Hänen runojaan pidettiin epäsovinnaisina ja vaikeatajuisina, eikä hän saanut elinaikanaan ymmärtämystä eikä tunnustusta juuri muilta kuin lähimmiltään. Hänen "naismuusakseen" ja parhaaksi ystäväkseen noussut Hagar Olsson veti hänet mukaan Ultra-lehden toimintaan vuonna 1922. Viimeiset elinvuotensa hän vietti Raivolan huvilassaan yksinäisenä, köyhänä ja puutteen ahdistamana. Toinen suomenruotsalainen runoilija, joka lyhyen ajan valoi Södergraniin elämänuskoa, oli Elmer Diktonius; Hagar Olsson lähetti hänet Raivolaan, joskin vasta vain joitakin aikoja ennen Södergranin kuolemaa; tapaamiset jäivät pariin kertaan, mutta sitä enemmän ne antoivat sairauden jo näännyttämälle runoilijalle. Diktonius myös soitti viulua, jonka ääni herätti nääntyneessä runoilijattaressa syviä haavekuvia.

Södergran oli ensimmäisiä moderneja runoilijoitamme, suomenruotsalaisen modernismin tärkein edustaja. Hänen tuotannolleen oli tyypillistä näynomaisuus ja aikakauden futuristiset ja symboliset virtaukset. Joissakin hakuteoksissa hänet sijoitetaan Tulenkantajat -ryhmittymään, jonka kantava voima ja sielu oli Olavi Paavolainen.

[muokkaa] Elokuva

Ohjaaja Tuija-Maija Niskanen teki ruotsinkieliselle TV-teatterille vuonna 1977 elokuvan Landet som icke är Edith Södergranin elämästä; sairaalakohtaukset kuvattiin lähes aidossa ympäristössä Röykän sairaalassa; runoilijan kodiksi löytyi Lohjalta tyhjillään ollut puinen huvila, josta tehtiin hiljalleen rappeutuva kulttuurikoti, ja viereen rakennettiin mahdollisimman aidon kaltainen kulissi alkuperäisen kodin vieressä olleesta Raivolan ortodoksisesta kirkosta. Kirkon sisäkuvat - kirjailijan ystävättären häät ja lyhyt slaavinkielinen paastorukous - kuvattiin Hangon ortodoksisessa kirkossa Helsingin ortodoksisen seurakunnan papiston suosiollisella avulla.

Elokuvan juoneen kuuluvaan ristisaattoon saatiin vapaaehtoisia seurakuntalaisia ja papistona saatossa toimivat asiantuntevat maallikot eli eräs nuorisotyöntekijä, pappilan talonmies ja kolme kirkkojen vahtimestaria - koska Helsingin hiippakunnan piispa metropoliitta Johannes kielsi oikeita pappeja osallistumasta lavastetussa ympäristössä toimintaan, mutta antoi luvan maallikoiden esiintyä pappeina tällaisessa dokumentaarisessa tehtävässä.

Hääkohtaus sen sijaan oli aito, koska kyseisen naimisiin menossa olevan ystävättären rooliin etsittiin varta vasten sellainen henkilö, joka jo suunnitteli häitään juuri Hangon kirkossa. Vihkimiskohtaus on siis katkelma aivan oikeasta ja vihkijänä oli silloinen Helsingin ortodoksisen seurakunnan neljäs pappi, isä pastori (myöh. rovasti) Olavi Merras (nyk. (2007) Lahden kirkkoherra).

Rautatiekohtaukset kuvattiin Hangon–Hyvinkään-rautatien varressa olevalla Röykän asemalla, joka oli tuolloin juuri suljettu.

Pääosaa elokuvassa esitti nuori näyttelijä Pirkko Nurmi.

Kokonaisuutena elokuva on huolella tehty ja piirtää ymmärrettävän kuvan nuoresta, tulisieluisesta runoilijasta, jonka sairauden näännyttämä ruumis lopulta ei jaksanut kantaa hengen paloa.

Eristettyä elämää viettänyt Hagar Olsson ilahtui suuresti elokuvahankkeesta ja antoi runsaasti omia papereitaan ohjaajan käyttöön; ennen kuolemaansa hän kerkisi nähdä työkopion elokuvasta ja suhtautui hyväksyen itsestään piirrettyyn hiukan erikoiseen - jos ei välttämättä kielteiseen - kuvaan.

[muokkaa] Teoksia

Dikter (1916) (suom. Runoja, 1942)
Septemberlyran (1918) (suom. Syyskuun lyyra)
Brokiga iaktagelser (1919)
Rosenaltaret(1919) (suom. Ruusualttari)
Framtidens skugga (1920) (suom. Tulevaisuuden varjo)
Tankar om naturen (1920)
Landet som icke är (1925, postuumi, toim. Elmer Diktonius) (suom. Maa jota ei ole)
Södergran, Edith, Edith Södergranin kirjeet / Hagar Olsson ; suom. Pentti Saaritsa [Hki] : Otava, 1990