Kansallisbolševismi

Wikipedia

	Tämän artikkelin ulkoasu ja tyyli kaipaavat korjausta.
	Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä.
Voit auttaa parantamaan artikkelia lisäämällä asianmukaisia lähteitä.

Kansallisbolševismi on poliittinen liike, joka väittää yhdistävänsä nationalismin (joka usein sijoitetaan "äärioikealle") ja bolševismin (joka sijoitetaan "äärivasemmalle") elementtejä ^[1]. Ideologia väittää linkittyvänsä Hegeliin, jonka se esittää idealismin isänä.

Ideologia on voimakkaan antiamerikkalainen ("Wall Streetiä vastaan") ja vastustaa myös Weimarin tasavaltaa ja Versaillesin rauhansopimusta. Aate on hyvin traditionalistinen Julius Evolan hengessä.

Kansallisbolševistien talouspolitiikka yhdistää Vladimir Leninin NEP:n ("uusi talouspolitiikka") Benito Mussolinin korporatismiin. Tämä Leninin vähemmän sosialistisen politiikan yhdistäminen fasismin elementteihin (ja puolueen mahdollinen rasismi) on saanut monet kommunistit tuomitsemaan aatteen fasistiseksi.

Geopolitiikka on saanut Venäjän kansallisbolševistisen puolueen ajamaan Venäjän ja muun Euroopan yhdistymistä unioniksi nimeltä Euraasia.

(George Orwellin romaani Vuonna 1984 esittää "Euraasian" toisena Oseanian (kansallisbolševistien "Atlantica") kilpailijana.)

[muokkaa] Saksa

Kansallisbolševismin juurten sanotaan olevan ensimmäisen maailmansodan Saksassa, jossa nationalistiset kirjailijat kuten Ernst Niekisch, myöhempi SPD:n ministeri lyhytaikaisessa Baijerin neuvostotasavallassa, ja Ernst Jünger olivat valmiit hyväksymään kommunismin leviämisen niin kauan kuin se tapahtui nationalismin rajoissa ja hylkäsivät kommunismin kansainvälisen tehtävän.

Myös Saksan kommunistisessa puolueessa oli suuntaus Hampurissa, johtohahmoinaan Heinrich Laufenberg ja Friedrich Wolfheim, joka vuonna 1919 tavoitteli työläisten järjestöjen ja porvarien yhteistyötä Ruhria miehittävän Ranskan armeijan ajamiseksi pois. He vierailivat Karl Radekin luona Moabitin vankilassa 1920. Monien muiden sosialistien tavoin venäläinen bolševikki Radek ei hyväksynyt Leninin kannattamia Brest-Litovskin ja Versaillesin rauhansopimuksia. Tämä suuntaus levisi [KPD(O)]-puolueeseen (Saksan kommunistipuolue (oppositio)), joka tosin kannatti työläisten luopumista aseista.

Saksan kommunistisen työväenpuolueen (KAPD) elokuun puoluekokouksessa ensimmäisenä keskusteluna oli "Kansakunta (Nation) ja luokka". Arthur Goldstein esitti ensimmäisenä kuinka Berliinin-jaosto oli aiemmin puolustanut Laufenbergia ja Wolfheimia, ja kiitti heitä Versaillesin sopimuksen torjumisesta. Hän kuitenkin hylkäsi käsitteen "vallankumouksellisten sota" proletariaatin ja porvareiden yhdistymisestä ympärysvaltojen porvareita vastaan. Hänestä sellainen sota tulisi käydä kansallisen voiton sijasta ympärysvaltojen porvareiden kukistamiseksi ja kommunismin levittämiseksi ympärysvaltoihin. Goldsteinin mielestä Saksan porvarit eivät sellaiseen sotaan liittyisi. Hän myös kuvasi, miten spartakistiliiton politiikka kehottaa sotilaita pois rintamalta oli kansallisbolševikkien mielestä "puukonisku selkään". Toisaalta Goldstein pehmensi kritiikkiään sanomalla, että julistuksessa kommunismi spartakismia vastaan myönnetään avoimesti, että Hampurissa kansakunta (Nation) nostetaan politiikan lähtökohdaksi, että siksi kansakunnan käsite on tärkein, sen tulisi olla saksalaisen ja kansainvälisen proletariaatin politiikan väline.

Laufenberg vastasi:

"Me kirjoitimme vuonna 1915 ilmestyneeseen pamflettiin Demokratia ja järjestö tekstin: "Ei silloin kun sosiaalinen talous palvelee riistävää vähemmistöä, vaan päinvastoin silloin kun se pitää koko yhteiskuntaa hengissä, proletariaatille syntyy luonnollinen halu säilyttää tämä talous. Siksi proletariaatin täytyy estää yhtenäisten taloudellisten alueiden hajoaminen ja estää vähemmän kehittyneitä talouksia dominoimasta kehittyneempiä. Kansakuntien oikeus itsemääräämiseen, minkä proletariaatti suo kaikille kansoille, tulee suojata siltä, että kansakunta itse vahingoittaa omaa itsemääräämisoikeuttaan. Tästä seuraa, että jos sota uhkaa talouden kykyä pitää yhteiskunta hengissä, proletariaatin tulee asettua armeijan palvelukseen.

Kielin edustajan mukaan Laufenberg katsoi, että (kommunistisessa) luokattomassakin yhteiskunnassa saksalaisen proletariaatin etu olisi pitää Saksa Euroopan teollisena sydämenä ja että meidän pitäisi edustaa saksalaista prolatariaattia juutalaista proletariaattia vastaan.

KAPD päätti, ettei se voi yhtyä Laufenbergin ja Wolffheimin nationalistisiin näkemyksiin ja että nämä asettuvat kansainvälisen sosialismin ulkoopuolelle, jos pitäytyvät kannoissaan.

Tammikuussa 1923 Ranskan armeija miehitti Ruhrin ja Wilhelm Cuno organisoi taloudellista tukea sikäläisille työläisten järjestöille mutta pitäytyi silti passiivisessa vastarinnassa. Bolševikkihallinto järjesti mielenosoituksia ja Pravda hoputti Saksaa solmimaan läheisen taloudellisen ja poliittisen liiton Neuvostoliiton kanssa. Radek pyrki saattamaan eräitä vankilassa tapaamiaan oikeistonationalisteja yhteen bolševikkien kansa kansallisbolševismin nimissä. Hän arvioi kansallisbolševismin olevan keino murtaa Neuvostoliiton eristys. ^[1]

Ulrich Graf von Brockdorff-Rantzau, Saksan Venäjän-lähettiläs pyrki kuolemaansa (1928) asti solmimaan läheiset suhteen maiden välille. Myös Paul Eltzbacher ja Karl Haushofer kehittivät teorioita liitosta Saksan ja Neuvostoliiton nationalististen voimien välillä, joskaan he eivät käyttäneet termiä kansallisbolševismi.

[muokkaa] Venäjä

Venäjän sisällissodassa moni keskeisistä valkoisista siirtyi bolševikkien riveihin, koska he arvelivat, että vain siten voidaan Venäjän suuruus palauttaa. Heihin kuulunut professori Nikolai Ustrjalov, alun perin antikommunisti, arveli, että bolševismia voitaisiin muokata palvelemaan nationalistisia tavoitteita. Hänen seuraajansa "smenovehovtsit" pitivät itseään kansallisbolševisteina. He lainasivat termin Niekischiltä.

Samanlaisia aatteita omaksuivat myös muut liikkeet. Kansallisbolševikit pitivät voittonaan Josif Stalinin ajatusta "sosialismista yhdessä maassa".

Läntisessä kielenkäytössä termiä "kansallisbolševismi" on joskus käytetty Aleksandr Solženitsynin ja hänen seuraajiensa antikommunismista, mutta nimitys on katteeton, koska Solženitsyn on läpikotaisin antimarxilainen ja antistalinistinen ja hän halusi elvyttää venäläisen kulttuurin ortodoksikirkkoineen sekä halusi Venäjän vetäytyvän alueelleen ja eristäytyvän kansainvälisesti. Kansallisbolševikit eivät olleet uskonnollisia (joskaan eivät täysin uskontovihamielisiäkään), ja heistä Venäjän kansainvälinen toiminta oli tärkeää Venäjän vallalle ja arvostukselle. Solženitsynin ja Venäjän kansallisbolševistisen puolueen johtohahmon Eduard Limonovin välillä vallitsi avoin vihamielisyys. Solženitsynin mukaan Limonov on "pieni hyönteinen, joka kirjoittaa pornoa", kun taas Limonovin mielestä Solženitsyn on kotimaansa petturi, joka edisti Neuvostoliiton romahtamista.

[muokkaa] Nykysuuntaukset

Keskeisiä kansallisbolševismin teoreetikkoja ja toteuttajia ovat Thomas Sutter, Aleksandr Dugin ja Eduard Limonov, joka johtaa rekisteröimätöntä^[2] Venäjän kansallisbolševistista puoluetta. Muita merkittäviä teoreetikkoja ovat Georges Sorel, Otto Strasser ja José Ortega y Gasset (viimeksi mainitussa keskeistä on se, että hän hylkää käsitteet "vasemmisto" ja "oikeisto"). Kansallisbolševistit osallistuivat mielenosoituksiin G8:aa vastaan Pietarissa. Myös Yhdysvalloissa on ryhmä, joka pyrkii luomaan Amerikan kansallisbolševistisen puolueen. Yleensä kansallisbolševikit ovat antiamerikkalaisia.

[muokkaa] Kansallisbolševikit eri maissa

Kielletyllä Venäjän kansallisbolševistisella puolueella on noin 15 000 jäsentä, ja se on ollut melko näkyvä. Pieniä ja vähämerkityksisiä kansallisbolševistisia puolueita on Latviassa, Moldovassa, Ruotsissa ja Ukrainassa. Vieläkin mitättömämpiä kansallisbolševistisia puolueita on Yhdysvalloissa, Kanadassa, Israelissa ja eräissä Euroopan maissa.