Nationalismi
Wikipedia
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Tarkennus: ei ole merkitty lähteitä eikä teksti myöskään vastaa enkkuwikiä. Lisäksi artikkeli ei ole vakaa, vaan sitä muutellaan jatkuvasti huomattavasti Voit auttaa parantamaan artikkelia lisäämällä asianmukaisia lähteitä. |
Nationalismi eli kansallisuusaate on yhteiskunnallinen aate, jonka mukaan yhteiskunnat järjestyvät parhaiten yhtenäisen väestön, kansan, varaan. Poliittisena liikkeenä se pyrkii luomaan kansallisesti yhtenäisiä kansallisvaltioita tai itsehallintoalueita ja vastustaa monikansallisia valtioita.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Nationalismi ideologiana
Liberalismin tavoin nationalismi ei ole dogmaattinen ideologia eikä sillä ole mitään suurta opillista esitystä, jolla olisi jokin suurempi merkitys ideologiassa. Toisin kuin saman aikakauden ideologialla, sosialismilla. Nationalismi ei ole myöskään sitoutunut mihinkään puoluekenttään oikeisto-vasemmistoaksellilla. Historiassa on ollut tasaisesti eri puoluekenttiin kuuluneita nationalistisia liikkeitä ja aatteita. Nationalismin liikkuvuus ja mukautumiskyky ideologiana on ollut sille aatehistoriassa etu, mutta myös haitta. Tämän takia nationalismi on yhdistynyt ja muovautunut saman aikakautensa ideologioihin, kuten 1800-luvulla liberalismiin ja 1900-luvulla sosialismiin. Tämän takia ranskalaiset annaalihistorioitsijat ovat väittäneet, että nationalismi olisi 1800-luvun keskeisin aate ja muut myöhemmät merkittävät aatteet ovat vain sen eri ilmentymiä.lähde?
Nationalismin epädogmaattisuus ja väljätulkintaisuus ovat taas toisaalta johtaneet sen helppoon radikaalisoitumiseen ja erilaisiin ääritulkintoihin, kun nationalismi itsestään ei ole aina joidenkin mielestä pystynyt antamaan suoria vastauksia ja ohjeita. Nationalismin termin määritteleminen on myös vaikeaa, koska sen määrittely on muuttunut eri aikoina käyttötavan sekä poliittisten intohimojen takia. Monesti ihmisten tulkinnoissa sekoittuu tiettyä omaa kansaansa muiden kansojen kustannuksella korostava kansallinen nationalismi ja yleinen kaikkien kansojen itsemääräämisoikeutta korostava kansallisuusaate keskenään. Kansallisen nationalismin tulokset ovat yleensä politiikassa nähty selvemmin ja tämän takia ne on huomioitu paremmin.
Nationalismilla on myös paljon erilaisia alakäsitteinä, tällaisena voidaan pitää esimerkiksi erityisesti etniseen ryhmään suuntautuvaa nationalismia tarkoittavaa etnonationalismia. Tämän lisäksi nationalismin ja valmiin kansallisvaltion sisällä kulkevia suuntauksia ovat mm. kansallisvaltion kieltä korostava kielinationalismi ja kansan kulttuuria korostava kulttuurinationalismi.
Kansallisuusaatteen keskeisin periaate on kansallinen itsemäärämisoikeus. Periaatteen mukaan jokaisella kansalla on oikeus hallita itseään riippumattomana ja suvereenina muihin valtioihin ja kansoihin nähden. kansankunnalla on oikeus kansallisvaltiossaan ylläpitää kulttuuriansa, hyvinvointiansa, kieltänsä, historiaansa ja muita erityispiirteitänsä. Kansallisuusaatteen mukaisesti yksikään kansa ei nouse ylitse toisen, vaan jokainen kansa on yhtä oikeutettu olemassaoloonsa. Kansakuntaa voi parhaiten johtaa vain kansakunta itse ja siksi nationalismiin perinteisesti kuuluu voimakas kansanvaltaisuus ja demokratia. Tästä poikkeuksena on monesti kansallissuusaatteeseen sekoitettu patriotismin äärimuoto chauvinismi, jonka mukaan vain suurilla ja tietynlaisilla kansoilla on itsemääräämisoikeus. Kansallisuusaatteeseen liitetään toisinaan virheellisesti eräs toinen patriotismin äärimuoto, imperialismi, joka on itse asiassa kansallisuusaatteen vastainen, sillä se pyrkii liittämään useita kansoja saman valtion alaisuuteen.
Nationalismi on heti syntymisestään asti ollut yhteiskunnallisesti uudistava ideologia. Nationalismissa ei ole mitään suoraa yhteiskunnallista ohjelmaa, mutta sen yhteiskunnallisena tavoitteena on hyvinvoiva ja kansallinen valtio. Tämän takia nationalismi pyrkii luomaan kansalle mm. hyvän valtiollisen koulutuksen, terveydenhuollon, kansantalouden ja asevelvollisuusarmeijan. Koulutuksen merkitys korostui nationalismissa jo 1800-luvulla, erityisesti kansakunnan historian ja maantieteen opettaminen. Nationalismin mukaan terveydenhuolto on erityisen tärkeää kansan selviämisen ja tulevaisuuden kannalta. Kansantalous on ollut kansallisvaltioiden keskeinen osa, joka on menettänyt huomattavasti merkitystään Euroopassa mm. yhteisen valuutan ja vapaan kaupan myötä. Asevelvollisuusarmeija taas on puolustuksellisesti kansan olemassaololle tärkeää ja tärkeä kansalliselle yhtenäisyydelle. Nationalismi ei myöskään usko minkään yhteiskuntaluokan ylivaltaan, vaan kieltää käytännössä kokonaan kaikenlaiset yhteiskunnalliset luokkajaot kansallista yhtenäisyyttä hajottavina oppeina. Kaikki kansakunnan jäsenet tekevät työtä yhteisen kansakunnan eteen ja jokainen jäsen on uskollinen kansakunnalleen tasavertaisina. Tämä koskee myös sukupuolten välistä tasa-arvoa. Tasa-arvo ei kuitenkaan nationalismin mukaan poissulje perheen ja sen arvojen merkitystä. Kaiken tämän luominen nationalismin mukaan kuitenkin vaatii ensin kansallisen heräämisen, joka johtaa itsenäisen kansallisvaltion luomiseen. Monesti nationalismissa taistelua kansallisvaltion ja yhteiskunnallisten uudistusten saamiseksi tai nationalistisen valtion luomista kutsutaan kansalliseksi vallankumoukseksi.
Nationalismi myös vastustaa voimakkaasti individualismia, joka voi tulla esille yhteiskunnassa niin taloudessa kuin kulttuurissakin. Individualismi asettaa ihmisen henkilökohtaiset edut ja halut kansakunnan etujen yläpuolelle, ja estää näin nationalismin mukaan kansallisen kehityksen. Individualismi hajottaa myös kansallista yhtenäisyyttä ja yhteisvastuuta. Nationalismi myös suhtautuu epäilevästi kapitalismiin, koska se helposti siirtyy ylikansalliseksi ja luo taloudellisia individualistisia piirteitä, jotka menevät kansantalouden yli. Nationalismissa on yleensä kannatettu valtion vahvaa otetta taloudesta, mutta nykyään nationalismissa on kiinnostuttu distributismista. Distributismin kautta nationalismi suosii mieluummin pienyrittäjyyttä ja keskisuurtateollisuutta, eikä ylikansallisia suuryhtiöitä, jotka saattavat sivuuttaa kansallisvaltion kontrollin.
Tällaisen yhteiskunnan, kansallisvaltion ylläpitäminen kuitenkin tarvitsee kansalta kansallistunnetta, kansallismielisyyttä ja isänmaallisuutta. Näitä aatteita pidetään kansallismielisessä yhteiskunnassa kansakunnan aktiivisella järjestö-, koulutus- ja maanpuolustustoiminnalla. Kansallisuusaatteelle ominainen isänmaallisuus on eri maiden valtarakenteessa monissa yhteyksissä ilmenevä ilmiö, jota useimmat ihmiset eivät tietoisesti edes tule yhdistäneeksi kansallisuusaatteeseen poliittisena aatteena. Isänmaallisuus ja nationalismi kuitenkin sekoitetaan monesti toisiinsa, vaikka niiden yhteenkuuluvuus ei ole välttämätön. Kansallisuusaatetta yleisesti kannattava ei välttämättä ole isänmaallinen, eikä isänmaallinen välttämättä kannata kansallisuusaatetta. Valtioissa nykyään monestikin itsestään selvyytenä oleva kansallistunne yhteiskunnallisena voimana on myös suhteellisen uusi ilmiö, koska se on nykyisenlaisena peräisin 1800-luvulta.
Poliittisena työvälinenä kansallisuusaatteella pyritään usein oikeuttamaan poliittinen järjestys tai kun kyseessä on separatismi eli pyrkimys irrottautumiseen, oikeuttaa irtautuva uusi kansakuntainen kokonaisuus. Tämä on kuitenkin johtanut siihen, että uusia kansakuntia ja valtioita on yrittänyt syntyä erinäisistä pienistä alueista, vaikka nationalismin kannalta kyseessä ei olisikaan kansakuntaa. Esimerkiksi hajanaisen ja yhteiskunnallisesti huonostivoiva maakunta saattaa perustella nationalismilla separatistisia pyrkimyksiä, vaikka nationalismin asettamat kansakuntaisuuskriteerit eivät täyttyisikään.
[muokkaa] Yleisiä nationalistisia kansakunnan määritelmiä
[muokkaa] Etnisyys
Nationalismin perusajatus tarvitsee kansallisesti eli etnisesti yhtenäiseksi määritellyn väestön, joka rajaa tietyn kansallisidentiteetin eli kansallisen ”minäkäsityksen” rajatulle ihmisryhmälle. Etninen samankaltaisuus perustellaan eri tilanteissa eri asioita painottaen. Useimmiten tällaisena yhdistävänä tekijänä on kieli, todellinen tai myyttinen käsitys samasta alkuperästä (genotyyppi), yhteinen historia, rotu (fenotyyppi), kulttuuri tai uskonto. Joskus myös puhtaasti esimerkiksi erityyppisen asuinalueen asuttaminen tai erilaiset elinkeinot voidaan katsoa erottavaksi tekijäksi.
[muokkaa] Kieli
Yhteinen kieli on useimmiten kansakunnan määrittäjä. Perusajatus on se, että ihmiset ymmärtävät toisiaan puhuessaan omaa äidinkieltään. Kielen käyttäminen yhdistävänä tekijänä on kuitenkin jossain määrin hankalaa, sillä esimerkiksi rajaseuduilla läheisten sukukielten puhujat ymmärtävät toisiaan, kun taas maiden pääkaupungeissa olijat eivät ymmärtäisi toisiaan äidinkieltään puhuttaessa.
Kieli kansakuntaa yhdistävänä tekijänä on korostunut yleisen alkeiskouluvelvollisuuden ja lukutaidon kehittymisen ja sittemmin myös radion ja television tulon myötä, mikä on tasoittanut eroja kielten sisällä.
Eräs kieleen pohjautuva nationalismin muoto on arabinationalismi, joka pyrkii yhdistämään kaikki arabit.
[muokkaa] Yhteinen historia
Yhteisyyden kokeminen yhteisen historian vuoksi oli voimissaan 1800-luvun kansallisromanttisella kaudella ja on sittemmin hiipunut, joskin maailmanpolitiikassa yhteinen historia on edelleen tärkeää esimerkiksi Yhdysvaltojen suhteissa Englantiin ja Ranskaan. Toisaalta yhteinen historia on usein kuvitteellista ja tosiasiallisesti perustuu vain muutamaan vuosikymmeneen ennen nationalismin kultakautta.
[muokkaa] Rotu
Rotuoppeihin perustunut kansakuntiin luokittelu oli syntyi 1800-luvun lopun darwinistisen innostuksen pyörteissä. Rotu on käsitys yhteisestä alkuperästä ja perinnöllisestä samankaltaisuudesta. Nykyaikaisen perinnöllisyystieteen aikakaudella entiset rotukäsitykset ovat osin kumoutuneet, mikä on aikaan saanut etäisyydenottoa rotumäärittelyihin ja niiden käyttämiseen kansallisuuden tekijänä.
Erityisesti Yhdysvalloissa on syntynyt rotuun perustuva niin sanottu valkoinen nationalismi yhdistämään Amerikan valkoisia, koska näiden uskonto ja kieli ovat eronneet toisistaan.
[muokkaa] Uskonto
Kansakuntaa voi pyrkiä määrittelemään myös uskonnon mukaan. Esimerkiksi juutalaisuus on uskonto, joka on joskus haluttu nähdä nimenomaan yhden tietyn kansan uskontona. Myös samaa kieltä puhuvat kansanryhmät ovat muotoutuneet omiksi kansoikseen nimenomaan erilaisen uskonnon vuoksi (esimerkiksi kroaatit ja serbit, hollantilaiset ja flaamit, suomalaiset ja karjalaiset). [[linkki]]
[muokkaa] Nationalismin historiaa
[muokkaa] Historiallinen tausta
Nationalistisia piirteitä on esiintynyt jo antiikin yhteiskunnissa, mutta varsinaiseksi aatejärjestelmäksi se muodostui valistuksen aikana. Esimerkiksi jonkinlainen panhellenistinen aate oli valloilla antiikin Kreikassa, jossa arvostettiin ja ylistettiin kreikan kieltä ja kulttuuria. Nationalismi on kuitenkin olennaisesti moderni, 1700-luvun lopulta syntynyt, ilmiö [1]
Ranskan vallankumouksen kumottua vanhan perinteisen feodaaliyhteiskunnan, alkoi erilaisten vapausliikkeiden syntyminen. Yhtenä näistä syntyi nationalismi vastaamaan kysymykseen siitä, mikä on se kansa, jolle valta oli kuuluva. Vapausliikkeitä ja protonationalistisia liikkeitä oli kuitenkin syntynyt jo 1500-1600 luvuila mm. Alankomaissa ja Kreikassa. Alankomaissa tämä liike nojasi protestantismiin ja kieleen katolisen espanjalaisvallan alla, ja Kreikassa liike nojasi ortodoksisuuteen ja Kreikan kulttuuriin sekä kieleen islamilaisen ottomaanivallan alla. 1800-luvulla nationalismin lisäksi syntyi myös kaksi muuta historiassa merkittävää aatetta: liberalismi ja sosialismi. 1800-luvun puolivälissä nationalismi ja liberalismi kytkeytyivät toisiinsa ns. liberaalinationalismiksi. 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alussa nationalismi ja sosialismi olivat kytketyneenä toisiinsa. Yleensä nationalismi onkin ollut mukana eri aatteiden mukana tai pohjana yhteiskunnallisena uudistusliikeenä. Nationalismi ja sosialismi eivät yhteiskunnalisilta tavoitteiltaan eroa kuin kysymyksessä siitä, mikä katsotaan kansakunnaksi ja mikä ei.
Teollisen vallankumouksen myötä yleistyneen kirjapainotaidon leviäminen kuljetti mukanaan kansallisvaltioajattelun siemeniä. Eurooppalaisperäinen nationalismi juurtui 1800-luvun kuluessa siirtomaihin, mistä seurasi alusmaiden itsenäistymisaalto 1900-luvulla. [2]
Yleensä nationalismi liitetään osin virheellisesti 1700-luvun kulttuuriseen aaltoon, niin sanottuun saksalaiseen romantiikkaan, jonka yksi suuntaus oli romanttinen suhtautuminen talonpoikaiskulttuuriin. Saksassa tätä liikettä voi katsoa edustaneen Nibelungein laulun kokoaminen ja muu kansanrunouden koostaminen. Alkuperäinen saksalainen romanttinen liike ei kuitenkaan alkuvaiheessaan ollut välttämättä nationalistinen siinä merkityksessä, jossa termi nykyään ymmärretään. Esimerkiksi Johann Gottfried von Herder kirjoitti nationalismista kansakuntien yhtenäisyyttä korostaen. Hänen ajattelussaan tärkeää oli muiden kansakuntien kunnioitus. Johann Gottlieb Fichtellä taas nationalismi merkitsi oman kansakunnan korostamista muiden ylitse. Hänen mukaansa oman kansakunnan palveleminen oli vapauden todellinen merkitys.
1800-luvulla kansallismieliset kuitenkin kiinnostuivat talonpoikaiskulttuurista ja alueen sekä sen kansan/heimojen historiasta rakentaakseen näin yhtenäisen kansakunnan ja sille kuuluvan historian, joka sai myös myyttisiä piirteitä. Tähän aikaan koottiin valtaosa kansalliseepoksista. Suomessa tätä kyseistä liikettä edusti Elias Lönnrot, joka kokosi suomalaisten vanhaa kansanperinnettä Kalevala-teokseen.
[muokkaa] Kulta-aika
Nationalismin ensivaiheet olivat haasteellisia, mutta myös tuloksekkaita. Ensimmäisen kerran nationalismi nousi esiin yhteiskunnallisena uudistusliikeenä 1830-luvulla pääasiassa opiskelijoiden keskuudessa. Nationalistinen liikehdintä yhdessä liberalismin kanssa nostatti Euroopan vallankumousvuodet ns. Euroopan hullun vuoden 1848-49. Vallankumoukset ja kapinat syntyivät ympäri Eurooppaa kansallismielisten yhteiskuntauudistusten innoittamina. Suurimmat näistä olivat erityisesti Unkarissa, Saksassa, Italiassa ja Ranskassa. Konservatiivinen Pyhä Allianssi kuitenkin löi toistaiseksi nationalistien hajanaiset rivit. Näissä vallankumouksissa natiolismin kanssa yhdistyi ensimmäistä kertaa myös sosialismi. Puolassa kansallismieliset kapinat olivat nousseet jo vuosina 1830-31, 1846 ja myöhemmin vielä 1863-65. Vallankumoukset kuitenkin saivat aikaan tarpeellisia yhteiskunnallisia uudistuksia kansallisvaltioiden luomiseksi. Nationalismi kamppaili yhdessä liberalismin kanssa koko 1800-luvun puolivälin Wienin kongressin luomaa taantumuksellista konservatismia vastaan.
1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa uusia kansakuntia rakennettiin kovaa vauhtia. Ensimmäisiä nationalistisia hankkeita kansallisvaltioiden luomisiksi olivat Saksan yhdistyminen konservatiivinationalistisen Otto von Bismarckin johdolla vuonna 1871 ja Italian yhdistyminen vuonna 1861 vallankumouksellisen liberaalinationalistisen Giuseppe Garibaldin johdolla. Bismarckin ns. "piensaksalainen ratkaisu" ei miellyttänyt suursaksalaisia nationalisteja, koska Saksan keisarikuntaan ei liitetty saksalaista Itävaltaa. Näiden valtioiden rajat olivat ensimmäiset Euroopassa, jotka muodostuivat kansojen asuinalueen mukaan, silti Italia jäi havittelemaan tällöin italialaisia Alto Adigea ja Istriaa. Vuosisadanvaihde oli kuitenkin nationalistisessa mielessä suhteellisen painostava, sillä Euroopassa oli vielä monia monikansallisia keisarikuntia, keskeisimpänä Habsburgien Itävalta-Unkari ja Venäjän keisarikunta.
[muokkaa] 1900-luvun alku
Ensimmäisen maailmansodan voi hyvällä syyllä katsoa johtaneen nationalismin voittoon Euroopassa, eri kansojen työläisten sotiessa toisiaan vastaan, oli sosialismin ajatus maailman proletariaatin yhteenliittymisestä kärsinyt haaksirikon, ja toisaalta koska dynastiset, ei-kansalliset imperiumit Itävalta, Venäjä ja osmanien valtakunta hajosivat sodan seurauksena. Internationalismi ja nationalismi nousivat esiin mahdollisiksi yhteiskunnallisiksi muutosvoimiksi sodan raunioittamassa Euroopassa. Edeltävä ideologia pohjautui lähinnä verisen sodan jälkeen syntyneeseen pasifismiin. Internationalistit eivät saaneet perusteltua ajatuksiaan tarpeeksi hyvin ratkaisevina vuosina 1918-1920. Tämän lisäksi sosialisteilla ollut yhtenäistä kantaa internationalismiin eivätkä kaikki sosialistit sitä kannattaneet. Sosialismi sai lähinnä kannatusta alueellisena ei maailmanlaajuisena, mistä kertoivat alueelliset lyhytaikaiset neuvostotasavallat mm. Baijerissa. Internationalismin kannatuksen leviämistä ei tukenut myöskään se, että Euroopan ainut voimakas sosialistinen liike, Vladimir Leninin johtamat bolševikit oli ottaneet kansallisen itsemäärämisoikeuden periaateohjelmaansa.
Nationalismi oli kuitenkin lähinnä vielä vain eurooppalainen ilmiö, vaikka ensimmäiset kansalliset liikkeet olivatkin muodostuneet eurooppalaisten siirtomaihin, kuten esimerkiksi Arabiaan ja Siamiin. Rauhansopimuksessa pyrittiin noudattamaan wilsonilaista kansallista itsemääräämisoikeutta. Monikansalliset dynastiavaltiot Venäjä ja Itävalta-Unkari hajosivat ja niiden tilalle tuli pienempiä kansallisvaltioita, joita johtivat niiden kansalliset porvarilliset edustukselliset demokratiat. Rajojen vetämiseen ei oltu kuitenkaan kaikkialla tyytyväisiä. Saksalaista Itävaltaa ei liitetty vieläkään Saksaan yksi kansakunta yhdessä valtiossa- periaatteen mukaisesti eikä Balkanin eteläslaavilaisille kansoille annettu itsenäisyyttä, vaan niistä luotiin yksi iso monikansallinen eteläslaavilainen valtio, Jugoslavia.
Voittajavaltioissa kansalliset valtiopatriotistiset arvot voittivat, vaikka nämä valtiot eivät olletkaan niin selviä kansallisvaltioita kuin juuri syntyneet uudet valtiot. Voittajavaltioiden kansalaiset sitoutuivat tietoisemmin valtioonsa ja sen kautta kansalaisuuteen. Kansalaisuus kertoi saavutetuista yhteiskunnallisista eduista, joiden edestä kannattaisi taistella, vaikka maailmansotaan aikanaan oltiinkin kyllästyneitä.
Hävinneiden maiden hallitukset vastaavasti olivat useimmiten ongelmien edessä, koska talousvaikeuksien takia kansa vaati yhteiskunnallista muutosta. Häviäjävaltioden nationalistipiireissä purkautui tyytymättömyyttä perinteisen kansallisen politiikan ja nationalismin kykyyn pureutua yhteiskunnallisiin ongelmiin tarpeeksi voimakkaasti. Tämän takia osa nationalisteista radikalisoitui luoden ääriaatteita kuten fasismiksi ja kansallissosialismi. Radikalisoitumiseen vaikutti myös kansallisten hallitusten tasapainoa horjuttaneen sosialistisen vallankumouksen uhka.
[muokkaa] Sodan jälkeen
Toisen maailmansodan jälkeisessä rajanvetopolitiikkassa ei välitetty kansallisesta itsemääräämisoikeudesta, kun rautaesirippu jakoi Euroopan kahtia. Neuvostoliitto saavutti suunnilleen samat rajat, jotka olivat aikanaan olleet Venäjän keisarikunnan. Nationalismi oli laajentunut Euroopan ulkopuolelle ensimmäisen kerran jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen mm. eurooppalaisten voittajavaltioiden puolella taistelleiden siirtomaajoukkojen mukana. Toisen maailmansodan jälkeen kansalliset liikkeet olivat merkittäviä jo monessa eurooppalaisessa siirtomaassa, kuten Intiassa. 1960-luvulla käynnistyi siirtomaiden vapautuminen ja uusia valtioita syntyi paljon uusia valtioita. Tällöin tehtiin nationalismin vastainen virhe, koska valtioita ei muodostettu kansojen mukaan vaan siirtomaarajojen pohjilta, jolloin syntyi suuria, hajanaisia ja epävakaita monikansallisia valtioita. Kansalliset rajat olivat aikoinaan hajotettu siirtomaavallan ylläpitämiseksi niin sanotun hajota ja hallitse- periaatteen mukaisesti. Siirtomaavallan perintönä aiemmin saman kansan jäsenet puhuivat nyt sivistyskielinään eri eurooppalaisia kieliä, mikä on hajottanut kansallistunetta ja kansallista yhtenäisyyttä luoden näin epävakautta alueelle.
Ainoa toisen maailmansodan jälkeen luotu uusi valtio, joka luotiin perinteisellä kansallisvaltio-ajatuksella, oli juutalaisten nationalistien eli sionistien muodostama Israelin valtio. Nationalismin kannalta tässä Israelin kansallisvaltio-ajatuksessa on kuitenkin ristiriita, koska suurinosa Israelin juutalaisista oli muuttanut alueelle 50 vuoden aikana.
Euroopassa kansallisvaltiot ja nationalismi kokivat suuren kolauksen nationalismia hyväksi käyttäneiden totalitarististen aatteiden jälkeen. Kansallisvaltiot ja nationalismi nähtiin joissain piireissä vastuullisiksi näiden äärimmäisyysaatteiden teoista. Sodan jälkeen eräät poliitikot halusivat Euroopassa poliittista yhdentymistä kansallisvaltioiden vastakkainasettelun välttämiseksi. Kasvanut poliittinen- ja taloudellinen yhdenmukaistuminen on kuitenkin nostanut esiin vaatimuksia täydestä kansallisesta itsemäärämisoikeudesta tuoden näin jälleen nationalismin mukaan nykypäivän politiikkaan ja yhteiskuntaan.
Jotkut katsovat nationalismin heikentyneen globalisaatiokehityksen, kansainvälisen kaupan ja liikkuvuuden lisääntyessä. Johtopäätös kuitenkin saattaa olla ennenaikainen. Nationalismi on kuitenkin edelleen näkyvä osa maailmanpolitiikkaa, kuten tapahtuneet Neuvostoliiton, Jugoslavian ja Tšekkoslovakian hajoamiset sekä uusien valtioiden syntymiset ovat osoittaneet. Nationalismin haasteina tällä hetkellä ovat globalisaation ja Euroopan liittovaltio- ja yhdentymisajatusten lisäksi ihmisryhmien ja kansojen vapaaliikkuvuus, esimerkiksi kolmansista maista suuntautuva maahanmuutto Eurooppaan ja sen tuoma monikulttuurisuus-ajattelu. Tämän lisäksi maailmassa on edelleen kansoja, joilla ei ole kansallista itsemäärämisoikeutta ja tämän takia nationalistit ovat nostaneet esille eri kansojen, kuten tšetšeenien ja tamilien tämän hetkiset vapaustaistelut.
Nationalismin tehtävä valtioiden luojana on nykyään merkittävä lähinnä Euroopan ulkopuolella, kuten Itä-Timor ja kiistelty Aceh. Nationalismin ja isänmaallisuuden tuloksena voidaan myös katsoa vastaitsenäistynyt Montenegron valtio Balkanilla. Nationalistit ovat myös tulleet suostuvaisemmiksi itsehallintoalueille, eivätkä välttämättä enää aja niin voimakkaasti itsenäisiä valtioita. Euroopassa kuitenkin nationalismin päähaasteena on säilyttää jo syntyneet kansallisvaltiot ja niiden suvereenius. Tämän takia jotkut eri maiden kansallismieliset ryhmät ovat perustaneet ylikansallisia yhteenliittymiä lähinnä Euroopassa puolustaakseen ja ajaakseen kansallisuusaatteen yleistäperiaatetta ja keskeisiä perusteita. Nykyisen kehityksen myötä nationalistit ovat alkaneet siirtyä enemmän perinteisistä 1800-luvulla kansallisvaltioita luoneista kansallisista nationalismeista kohti alkuperäistä kansallisaatteen periaateita.
[muokkaa] Nationalismin arvostelua ja puolustusta
[muokkaa] Nationalismia vastaan
Nationalismia on arvosteltu sen ristiriitaisuudesta; toisen kansan nationalismilla perustelemat tavoitteet ovat varsin usein ristiriidassa jonkun toisen etnisen ryhmän nationalismilla perustelemien tavoitteiden kanssa. Tämä on johtanut konflikteihin ja jopa täysimittaisiin sotiin. Nationalismi voi toimia pienemmän ryhmän keinona taistella "sortajaa" vastaan (etenkin alkuvaiheessa nationalismilla oli usein tällainen rooli pienten kansojen kamppaillessa oikeuksistaan monikansallisten imperiumien sisällä), mutta kriitikot esittävät, että sama toimii usein myös käänteisesti: "sortava osapuolikin" tukeutuu nationalismiin.
Nationalismin vastustajat ovat sanoneet, että nationalismi sumentaa ihmisten harkintakyvyn kansainvälisen politiikan asioissa. Nämä nationalismin arvostelijat pitävät kriittisyyttä asuinmaataan kohtaan tärkeänä, ja väittävät nationalismin estävän kriittisen suhtautumisen kunkin yksilön kotimaan harjoittamaa politiikkaa kohtaan. Tästä väitetään olevan seurauksena sotia ja muita selkkauksia. Tällaisessa kritiikissä nationalismi nähdään usein vallanpitäjien työkaluna, jolla valtioiden hallitukset saavat istutettua massoihin esimerkiksi vihaa toisia kansoja kohtaan ja kannatusta sotapolitiikalleen.
Nationalismi saatetaan nähdä myös vastakkaisena ihmiskunnan veljeyden ajatukselle ja muille vastaaville kansainvälistä yhteisvastuullisuutta korostaville aatteille.
Nationalismin kriitikoiden mukaan hyvää ja pahaa nationalismia ei voida erotella toisistaan, koska kaikki isänmaalliset aatteet ovat luonteeltaan sellaisia, että niillä on taipumus saada aina aikaan huonoja vaikutuksia useimpien yksilöiden ajattelussa: oman kansan ihannointi samaistuu välittömästi oman valtion ihannointiin, josta seuraa kritiikitön asenne valtiota kohtaan.
[muokkaa] Nationalismin puolesta
Nationalismin puolustajat voivat esimerkiksi Suomessa perustella kantaansa sanomalla, että isänmaallinen henki oli tärkeä Neuvostoliittoa vastaan käydyissä sodissa. Usein sortajia vastaan on taisteltu kansallisuusaatteen nimissä. Valtioiden katsotaan suojelevan kansojaan niin poliittiselta kuin taloudelliselta, kuin myös kulttuurilliselta ja kielelliseltä ylivallalta.
Nationalismi voidaan nähdä myös pyrkimyksenä säilyttää ihmiskunnan kielellinen, kulttuurillinen ja geneettinenkin monimuotoisuus, mitä usein pidetään suurena rikkautena ja itseisarvona samaan tapaan kuin luonnon monimuotoisuutta. Jos kansat elävät valtaosin itse hallitsemillaan alueilla, niiden identiteetti on vakaampi, eivätkä ne ole niin suuressa vaarassa sulautua toisiinsa. Omissa valtioissaan asuvat kansat myös vastustavat paremmin ylikansallisia kielellisiä ja kulttuurillisia vaikutteita, jotka uhkaavat samankaltaistaa eri ryhmiä maailmanlaajuisesti. Näin alkuperäiset kielet, kulttuurit ja genotyypit säilyvät paremmin, osana maailmassa vallitsevaa monimuotoisuutta.
On esitetty sentapaisia väitteitä, että nationalismi olisi välttämätön asia ihmisen käsitykselle itsestään nykyaikaisessa yhteiskunnassa, jossa perinteistä kyläyhteisöä ei ole. Nationalismi ei myöskään kannata yhteiskuntaluokkien erittelyä, joten se ei kannattajiensa mukaan ole luonut luokkavastakkainasettelua. Kannattajat esittäjät myös, että nationalismi on luonut nykyisenmuotoisen kehittyneen hyvinvointivaltion terveys-ja koulutusjärjestelmineen, koska nationalismi ei pyri minkään tietyn yhteiskuntaluokan valtaan tai etuuksiin vaan kannattaa kansan sisäistä tasa-arvoa.
Eräät nationalistit näkevät, että ihmisen kansallisen identiteetin korvaaminen tuotemerkki-identiteeteillä ja elämäntyyli-identiteeteillä rikkoo yhteiskunnan toiminnalle välttämättömän yhteenkuuluvuuden ja edesauttaa luonnovarojen tuhlausta edistävää kulutusajattelua.
[muokkaa] Kirjallisuus
- Benedict Anderson: Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua (Vastapaino, 2006) ISBN 978-951-768-187-2
- Eric Hobsbawm: Nationalismi
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Suomen Sisu
- Suomen Kansan Sinivalkoiset
- Suomalaisuuden liitto
- Unpresented Nations and Peoples Organisation (englanniksi)
- Kalevan Kansan keskustelufoorumi
[muokkaa] Lähteet
- ↑ http://www.helsinki.fi/hum/renvall/nationalismi2002/remy.html
- ↑ http://www.vastapaino.fi/vp/index.php?page=shop.product_details&flypage=$flypage&product_id=93
