Miekkailu
Wikipedia
Miekkailu on yleiskäsite erilaisille miekkaa käyttäville taistelumuodoille. Nykyisessä kielenkäytössä miekkailulla tarkoitetaan yleensä länsimaista urheilumiekkailua.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
Miekan ja miekkataistelun historia on vuosituhansia vanha ja sotaisa. Välineen tunsivat jo assyrialaiset ja babylonialaiset, ja Suomenkin pronssikauden kalmistoista on löydetty miekkoja.
Varhaiskeskiajalla, ritariaikana, miekat olivat monesti kaksiteräisiä (kummastakin kyljestään teroitettuja) aseita, joita vastaan puolustauduttiin kilvin ja haarniskoin. Ampuma-aseiden kehitys 1400- ja 1500-luvuilla ei syrjäyttänyt miekkoja; lähitaisteluaseena niitä käytettiin sodissa aina 1800-luvulle asti.
Renessanssihoveissa Italiassa ja Englannissa miekkailu alkoi kehittyä sodasta riippumattomaksi, vaikkakin silti hengenvaaralliseksi taiteeksi, jota aateliston nuoret miehet harjoittivat ahkerasti. Kunnian puolesta käydyillä kamppailuilla oli vahva merkitys ajan miekkailukulttuurissa. Varsinaisia koulukuntia syntyi kuuluisien opettajien ympärille. Nämä maîtret väittivät usein osaavansa voittamattomia miekkailuliikkeitä, joiden salat paljastettiin vain vaitioloa vannoneille oppilaille, tietysti maksua vastaan.
Urheilumiekkailu muotoutui kohti nykyistä muotoaan etenkin Aurinkokuninkaan, Ludvig XIV:n hovissa 1600-luvulla. Monet tuolta ajalta peräisin olevat miekkailun säännöt ja liikkeet ovat edelleen käytössä. Miekkailu, varsinkin kaksintaistelut erilaisista kunniakysymyksistä, oli kuitenkin varsin verinen harrastus: Muun muassa 1500-luvun lopulla kahden vuosikymmenen aikana yli 10 000 aatelismiestä sai Ranskassa surmansa kaksintaisteluissa. Niinpä otteluita pyrittiin estämään ja niistä annettiin rangaistuksia - tuttua vaikkapa Dumas'n Kolmesta muskettisoturista. Samoin kehitettiin uusi, harjoitteluun sopivampi, terävän kärjen sijasta nuppiin päättyvä miekka: floretti.
Urheilumiekkailun sääntöjä ja varustusta kehitettiin edelleen 1700- ja 1800-lukujen kuluessa. Tänä aikana urheilumiekkailu etääntyi vahvasti käytännönläheisestä sotilasmiekkailusta. Silkaksi urheilulajiksi se muuttui 1800-luvun lopulla, kun kaksintaistelut kiellettiin vähitellen kaikkialla Euroopassa. Miekkailu oli mukana ensimmäisissä nykyaikaisissa olympialaisissa Ateenassa vuonna 1896. Sotilasmiekkailun opetusta jatkettiin eurooppalaisissa armeijoissa ensimmäiseen maailmansotaan asti, mutta sen jälkeen siitä luovuttiin käytännössä kaikkialla.
[muokkaa] Urheilumiekkailu
1. Miekkailutakki
2. Hansikas
3. Vartalojohto (eli niin sanottu körppäri)
4. Kalpoja
5. Miekkailuhousut
6. Maski
7. Plastron (eli vartalosuoja)
Urheilu- tai olympiamiekkailulla tarkoitetaan kolmea olympialajia: kalpaa, florettia ja säilää. Suomessa miekkailun harrastajia on hieman toista tuhatta, joista runsas kaksisataa on kilpailulisenssin lunastaneita aktiiviharrastajia. Paikalliset miekkailuseurat järjestävät alkeiskursseja muutaman kerran vuodessa lapsille, nuorille ja aikuisille. Olympiamiekkailu on puhtaasti urheilulaji, jolla ei ole itsepuolustuksellista tarkoitusta.
Urheilumiekkailu alkoi varsinaisesti vuonna 1896 ensimmäisistä moderneista olympialaisista Ateenassa. Se on yksi kaikissa olympialaisissa mukana olleista lajeista. Myös paroni Pierre de Coubertin, modernien olympialaisten isä, harrasti miekkailua. Urheilumiekkailun ensimmäiset vuodet olivat riitaisia ja sekavia eri maiden, erityisesti Ranskan ja Italian, miekkailukoulujen erojen takia. Tilanne selkeytyi, kun vuonna 1913 perustettiin lajin kansainvälinen kattojärjestö Fédération Internationale d'Escrime, FIE. Tämän tehtävänä on valvoa urheilumiekkailua ja huolehtia lajin säännöistä erityisesti kansainvälisten kilpailujen osalta.
Miekkailu luetaan ns. vaarallisiin lajeihin, joten sen harjoittamiseen vaaditaan erityiset lisenssit ja vakuutukset. Tiukoilla ottelusäännöillä ja turvallisuusmääräyksillä pyritään välttämään onnettomuudet, jotka onneksi ovatkin hyvin harvinaisia. Miekkojen terät ovat notkeita ja kärki päättyy nuppiin - urheilumiekat eivät siis ole teräviä. Miekkailumaskit ovat teräsverkkoa, miekkailukäsine paksua ja pehmustettua nahkaa. Varusteet tarkistetaan aina ennen kilpailuja. Perinteenä ensimmäiseen haavoittumiseen asti käydyistä kaksintaisteluista miekkailupuku on valkoinen, jotta veri näkyisi heti. Tavallaan samasta syystä sanotaan miekkailunopettajien takkien olevan mustia – jos oppilas huomaa haavoittaneensa opettajaansa, menettää hän kunnioituksen opettajaa kohtaan.
Myös miekkailusäännöillä pyritään estämään onnettomuudet: Maskitonta vastustajaa ei saa pistää, toisen varusteisiin ei saa koskea, "väkivaltainen tai kostonhimoinen" miekkailu on kielletty, kädensuojalla ei saa lyödä ym. Toisaalta miekkailusäännöt säilyttävät lajin ritarillisia ja herrasmiesmäisiä perinteitä. Vastustajaa on kunnioitettava, ottelussa ei saa pakoilla, ei saa kääntää selkäänsä vastustajalle, hävinnyttä ei saa halveksia, vastustajaa on tervehdittävä kohteliaasti, on käteltävä ottelun lopuksi ja niin edelleen. Miekkailutervehdystä käyttivät jo ritarit varhaiskeskiajalla tuhat vuotta sitten.
Miekkailuottelut käydään 14 metrin pituisella ja 1,5–2,0 metrin levyisellä miekkailualueella. Ottelua johtaa tuomari. Komennot ja tuomiot annetaan tavallisimmin ranskaksi. Sähköiset merkitsijälaitteet rekisteröivät nykyään kilpailussa pätevät ja epäpätevät osumat. Sähköä johtava metallimatto estää lattiaan osuneita pistoja sytyttämästä aiheettomasti merkkivaloja. Miekkailua harjoitellaan urheiluseuroissa ryhmäharjoituksina ja pareittain. Yhä edelleen sitä opitaan myös miekkailunopettajilta yksityistunneilla, 1600-luvun tapaan.
[muokkaa] Urheilumiekkailun tekniikka
Eri urheilumiekkailulajien tekniikat eroavat toisistaan, koska eri lajeissa sallitut osuma-alueet ovat erilaiset ja koska säilässä ja floretissa on etuoikeussääntö: Hyökkäyksen aloittavalla ottelijalla on etuoikeus – puolustautuvan ottelijan tulee suorittaa väistö ennen kun hän saa ryhtyä omaan hyökkäykseensä. Miekkailutekniikassa on erotettavissa kaksi erillistä kokonaisuutta: asetekniikka ja jalkatekniikka.
Liikkuminen ja etäisyyden pitäminen vastustajaan on miekkailussa – niin kuin kaikissa muissakin kamppailulajeissa – erittäin tärkeää. Miekkailussa liikkuminen tapahtuu siten, että jalat ovat noin hartianleveyden päässä toisistaan ja etujalan (oikeakätisillä oikean ja vasenkätisillä vasemman) kärki osoittaa kohti vastustajaa. Takajalka on 90 asteen kulmassa etujalkaan nähden siten, että kummankin jalan kantapää on samalla linjalla. Tarkoituksena on sijoittua vastustajaan nähden kylki edellä, jotta osuma-alue olisi mahdollisimman pieni. Eteenpäin liikuttaessa etujalka nostetaan ilmaan ja siirretään eteenpäin, minkä jälkeen takajalka tuodaan eteenpäin. Peräännyttässä järjestys on päinvastainen. Muita jalkatekniikan liikkeitä ovat hyppy, eli balestra, syöksy ja ryntäys eli flèche. Säilämiekkailussa ryntääminen on kiellettyä.
Asetekniikka koostuu hyökkäyksistä, väistöistä, väistön jälkeen tehtävistä vastahyökkäyksistä (riposte) ja jatkohyökkäyksistä (remise). Hyökkäyksiin lisätään usein harhautuksia, joiden tarkoituksena on saada vastustaja väistämään hyökkäystä väärin tai vastustajan aseen lyöntejä (battee), joiden tarkoituksena on siirtää vastustajan ase pois hyökkäyslinjalta. Pistomiekkailusssa hyökkäykset ja puolustukset suoritetaan pitkin kahdeksaa niin sanottua linjaa, joista tärkeimmät ovat vyötärön yläpuolella olevat quart ja sixte sekä niin sanotut alalinjat octave ja septime. Lyömämiekalla linjoja on kuusi, joista kolmea käytetään yleisesti.
[muokkaa] Miekkailuottelun vaiheet
[muokkaa] Yksilömiekkailu
Tavallisimmin miekkailukilpailujen alkukierrokset käydään eräkilpailuna, jolloin kaikki miekkailijat ottelevat toisiaan vastaan. Finaali on yleensä cup-muotoinen, jolloin häviäjä putoaa jatkosta yhden tai kahden tappion jälkeen. Ottelun alkaessa miekkailijat asettuvat miekkailualueelle vastakkain aloitusviivojen taaksen ja tervehtivät toisiaan paljain päin. Myös tuomaria ja yleisöä tervehditään. Sitten kokeillaan toimivatko varusteet asianmukaisesti: Säilän isku tai floretin tai kalvan pisto sytyttää merkkivalon. Miekkailumaskit asetetaan paikoilleen, ja miekkailijat käyvät varoasentoon. Tuomari kysyy, ovatko ottelijat valmiit: "Etes-vous prêts?" Nämä vastaavat, ja tuomari komentaa ottelun alkavaksi: "Allez!" Sitten miekkaillaan, kunnes jompikumpi saa osuman, merkkivalo syttyy, ja tuomari katkaisee ottelun huutamalla "Halte!" Värillinen valo merkitsee pätevää osumaa, valkoinen taas osoittaa iskun tai piston osuneen epäpätevään alueeseen.
Seuraavaksi floretti- ja säiläotteluissa tuomari fraseeraa tapahtuneen: selittää, mitä liikevaiheita viimeksi tapahtui, kuka hyökkäsi, tuliko väistöä, kumpi sai pätevän ja sääntöjen mukaisen osuman ja mikä on tilanne ottelussa. Kalpaotteluissa vain todetaan osumat. Alkukierrokset käydään viiteen pistoon neljän minuutin aikana, cup-otteluissa aikaa on yhdeksän minuuttia ja voittajan on saatava 15 osumaa.
Ottelun päätyttyä miekkailijat riisuvat kypäränsä ja kättelevät toisiaan – aseettomalla kädellä. Voitto on tärkeä: Alkukierroksilla eniten voittoja saanut on paras, cup-otteluissa vain voittajat jatkavat kilpailua.
[muokkaa] Joukkuemiekkailu
Joukkuekilpailussa otellaan kolmen hengen joukkueissa, joissa lisäksi voi olla yksi varamies esimerkiksi mahdollisten loukkaantumisten varalta. Ottelussa jokainen miekkailija miekkailee kaikkien vastustajan joukkueen miekkailijoiden kanssa, joten yhteensä käydään yhdeksän ottelua. Jokainen ottelu käydään joko kolmeen minuuttiin tai siihen asti, kun jompikumpi joukkue saavuttaa pistemäärässä seuraavan viiden monikerran. Ensimmäisessä ottelussa viisi, toisessa kymmenen, kolmannessa 15 ja niin edelleen.
[muokkaa] Muita miekkailun muotoja
Urheilumiekkailun ohella maailmassa harrastetaan monia muita miekkailun muotoja. Kamppailulajeina eurooppalaista miekkailua harrastetaan klassisen ja historiallisen miekkailun muodossa. Koska nämä eivät ole urheilulajeja, niissä ei varsinaisesti otella eikä sääntöjäkään siten ole.
[muokkaa] Klassinen miekkailu
Klassinen miekkailu viittaa pääsääntöisesti 1800-luvulta peräisin olevien miekkailutyylien harjoitukseen, yleensä elävän tradition mukaan. Klassisessa miekkailussa käytettävät aseet ovat urheilumiekkojen edeltäjiä, ja niistä käytetään samoja nimiä (kalpa, säilä, ja floretti).
[muokkaa] Historiallinen miekkailu
Historiallinen miekkailu viittaa varhaisempien, pääsääntöisesti eurooppalaisten, aseiden käytön harjoitteluun, jossa käytetyt tekniikat ja periaatteet tulevat mestareiden aikoinaan kirjoittamista miekkailuoppaista; varhaisemmille aseille ei ole elävää traditiota, vaan kyse on rekonstruktiosta. Asetekniikoiden ohella historialliseen miekkailuun sisältyy usein myös aseettomia tekniikoita.
[muokkaa] Akateeminen miekkailu
Akateeminen miekkailu on erityisesti Saksassa ja Itävallassa ylioppilaskuntien (Studentenverbindungen) piirissä harjoitettu miekkailun muoto, jossa osallistujat miekkailevat terävillä säilää muistuttavilla miekoilla (joita kutsutaan Mensurschlägereiksi) pukeutuneina ketjuhaarniskaan, hansikkaisiin sekä silmä- ja nenäsuojiin. Vastustajat miekkailevat lähes liikkumatta ja väistäminen on kiellettyä. Lajin tarkoituksena ei ole niinkään pyrkiä välttämään vahingoittumista vaan kestää se kunnialla.
[muokkaa] Näyttämömiekkailu
Näyttämömiekkailu (l'escrime artistique) on erityisesti teatterin ja elokuvan piirissä harjoitettu miekkailun muoto, jossa pyritään mahdollisimman suureen näyttävyyteen. Miekkailuottelut etenevät tavallisesti etukäteen sovitun koreografian mukaisesti ja miekkailuliikkeet suoritetaan yleensä liioitellen. Lajilla on myös harrastajia, jotka eivät harjoita sitä teatteriesityksiä varten.
[muokkaa] Itämaiset muodot
Moniin itämaisiin taistelulajeihin kuuluu asetekniikoita. Näistä tunnetuimpia ovat japanilaiset kendo ja iaido.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Suomen Miekkailuliitto - Urheilumiekkailun kattojärjestö Suomessa
- The School of European Swordsmanship - Suomessa toimiva historiallisen miekkailun koulu
- Suomen Kendoliitto
- Suomen Iaidoliitto
