Elokuva

Wikipedia

Elokuvataiteen teemasivu

Elokuvafilmikela, jolta elokuva toistetaan projektorin avulla. Tämä filmi on 8 millimetrin filmiä.

Elokuva on taidemuoto ja yksi suosituimmista viihteenlajeista. Nykymuotoinen elokuva muodostuu kuvasta ja äänestä ja on siis audiovisuaalinen media. Kuvaan saadaan liikkeen illuusio, kun hivenen edellisestä poikkeavia kuvia vaihdetaan taajaan, yleensä 24 kertaa sekunnissa. Elokuvia tehdään nauhoittamalla kameralla, animoimalla tai erikoistehosteilla.

Nimitys elokuva on aikojen saatossa lyhentynyt sanoista elävät kuvat, joilla asiaa ensin nimitettiin.

[muokkaa] Elokuvan historiaa

Pääartikkeli: Elokuvan historia

Elokuvan suoranaisina edeltäjinä voidaan pitää taikalyhtyä, kaleidoskooppia ja zoetrooppia. Camera obscura oli taikalyhdyn käänteinen versio, jolla ulkopuolinen kuva tai maisema saatiin heijastetuksi huoneen tai laatikon sisälle pienen valoaukon kautta. 1700-luvun fantasmagorianäytökset puolestaan muistuttivat usein toimintafilmejä: ne sisälsivät erikoistehosteita ja visuaalisia huipentumia.

Ranskalaiset Lumièren veljekset olivat keskeisiä elokuvan keksimisessä, ja he myös järjestivät ensimmäiset varsinaiset elokuvaesitykset. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui 28. joulukuuta 1895, jolloin yksinkertainen dokumentti asemalle saapuvasta junasta, L'Arrivée d'un train en Gare de la Ciotat (1895), sai ensi-iltansa Pariisissa. Toinen elokuvan alkuaikojen suurimmista vaikuttajista oli Georges Méliès, myös ranskalainen, jota voidaan puolestaan pitää trikkikuvauksen ja fantasiaelokuvan isänä.

Elokuvat olivat pitkään yksikelaisia lyhytelokuvia, koska pitkiä elokuvia ei pidetty taloudellisesti kannattavana, ja teknisesti ne olivat yksinkertaisia ja kunnianhimottomia. Muutoksen sai aikaan yhdysvaltalainen elokuvantekijä D. W. Griffith, jonka elokuvatekniset kokeilut huipentuivat spektaakkelielokuvaan Kansakunnan synty (Birth of a Nation, 1915). USA:n sisällissodan vaiheita vapaasti muokaten kuvannut draama ei vain aloittanut pitkien elokuvien laajamittaista tuotantoa menestyksellään, vaan toi elokuvaan monia tähän päivään vakiintuneita teknisiä yksityiskohtia ja innosti monia mykkäkaudella aloittaneita elokuvaohjaajia.

Ensimmäinen elokuvateollisuus syntyi 1900-luvun alussa Italiaan, mutta se tuli tiensä päähän muun muassa näyttelijöiden kovien palkkiovaatimusten ja kalliiden spektaakkeleiden takia. Sille olivatkin tunnusomaisia historialliset suurelokuvat, joita monesti voitiin kuvata alkuperäisillä tapahtumapaikoilla, kun käsiteltävänä oli esimerkiksi Rooman historia. Italian elokuvantekijöille oli ominaista suuren huomion antaminen tilan käytölle, kun amerikkalaiset kollegat samaan aikaan painottivat kameran edessä tapahtuvaa liikettä. Italialaisia innoitti esteettiseen valintaansa mahdollisesti maansa pitkä teatteriperinne. Elokuvanteon tyyssijaksi vakiintui Italian jälkeen Yhdysvaltojen Kalifornia, jossa riitti aurinkoa ja rahaa.

Alkuaikoina elokuvissa ei ollut omia "supertähtiä" toisin kuin nyt koska oikeastaan kenenkään nimeä ei tunnettu koko teollisuudessa, mihin vaikutti osaksi myös se että suurimmasta osista elokuvista puuttui lopputekstit. Tämä tilanne oli elokuvayhtiöiden mieleen, sillä kun kukaan näyttelijä ei ollut ylitse muiden, kaikille voitiin maksaa samaa palkkaa, mitkä eivät vielä tuolloin olleet kovin korkealla. Tilanne kääntyi päälaelleen vuonna 1910, kun tuottaja Carl Laemmle vuokrasi toiselta yhtiöltä naisnäyttelijä Florence Lawrencen ja käynnisti valtavan mainoskamppajan jossa hänen nimensä paljastettiin. Myöhemmin Lawrencen nimi oli jokaisessa hänen näyttelemänsä elokuvan mainoksessa muiden yläpuolella. Laemmlen suunnitelma onnistui ja Lawrencesta tuli elokuvahistorian ensimmäinen todellinen supertähti ja pian "tähtikuume" levisi ympäri maailmaa ja aiheutti palkkioissa huimat nousut ja erot niiden välillä. Kun vuonna 1912 esim. tanskalainen Asta Nielsen tienasi vuodessa yli 80 tuhatta dollaria niin Lawrence joutui "tyytymään" 13 000 dollarin tuloihin.

Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä teatterielokuva oli vakiinnuttanut asemansa teollistuneissa maissa todellisena suuren yleisön viihdelajina. Mykkyys saattoi jopa edistää sen leviämistä yli kielirajojen. Kaupallinen elokuva oli alussa lähes poikkeuksetta mustavalkoista mykkäelokuvaa, vaikkakin paljon kokeiluja tehtiin niin äänellä kuin värilläkin. Taiteellisesti kunnianhimoisimmat mykkätuotannot tehtiin toisaalta Saksassa (ekspressionistinen suuntaus) ja toisaalta nuoressa neuvostovaltiossa ennen stalinin totalitaristisen hallinnon ja kulttuuribyrokratian vakiintumista. Neuvostoelokuvan tekijät ja teoreetikot kehittelivät etenkin leikkausta, montaasia.

Äänielokuva löi itsensä läpi 1920-luvun loppupuolella, The Jazz Singer (1927) oli ensimmäinen pitkä puhuttu elokuva. Kun äänielokuva yleistyi, monet mykkäkaudella menestyneet elokuvatähdet joutuivat aloittamaan uransa uudestaan. Esimerkiksi Buster Keatonille ja muille mykkäkoomikoille ei ollut enää paljon kysyntää, vaan yleisö kaipasi Groucho Marxin ja Mae Westin kaltaisten koomikoiden jatkuvaa huulenheittoa. Suoranaista riehaantumista dialogin mahdollisuudesta ilmensivät puheeseen perustuvat Hollywoodin slapstick- ja screwball-komediat. Aluksi ääni toteutettiin optisella ääniraidalla, jonka kamera tallensi suoraan filmille kuvan tavoin. Tämän tekniikan äänenlaatua pidetään kuitenkin yleisesti heikkona, ja niinpä magneettisen äänentallennuksen keksimisen myötä ääni tallennettiin myöhemmin nauhalle, joka siirrettiin esityskopion perforoidulle magneettiääniraidalle. Nykyään digitaalinen äänitekniikka on elokuvien äänityksessä arkipäivää.

Toisen maailmansodan aikana elokuva alistettiin paljolti propagandatarkoituksiin tai joka tapauksessa auttamaan sotaponnisteluissa. Italiassa alkoi jo ennen aseiden vaikenemista neorealistinen liike ohjaajinaan sellaiset nimet kuin Roberto Rossellini ja Vittorio de Sica. Neorealismille oli tunnusomaista dokumentaarisuuden yhdistäminen sosiaaliseen paatokseen sekä amatöörinäyttelijöiden käyttäminen.

Värifilmi yleistyi pitkien elokuvien tuotannossa 1940-luvun loppupuolella, jolloin käytettiin pääasiassa Technicolor-järjestelmää. Technicolor jakoi kuvan kolmeksi eri värikomponentiksi (punainen, vihreä ja sininen), jotka tallennettiin omille mustavalkofilmeille. Tällä tekniikalla pystyttiin tuottamaan hyvinkin realistiset, joskin nykystandardeilla kovin kylläiset värit. Myöhemmin keksittiin komposiittivärifilmi, joka sisälsi kaikki värikomponentit samalla filmillä, joskin Technicoloria käytettiin elokuvan jälkituotannossa vielä 1970-luvun loppupuolella.

Sekä ääni että väri olivat merkittäviä keksintöjä elokuvalle, mutta niiden vaikutus ei ollut vain tekninen. Värielokuvan ilmestyessä mustavalkoiselle elokuvalle tyypillinen dramaattinen valaistus lähes katosi. Jyrkkäkontrastisesta mustavalkokuvasta tuli tunnetuksi etenkin sodanjälkeinen amerikkalainen (film noir -elokuva). Kokonaan mustavalkofilmi ei kuitenkaan hävinnyt, vaan esimerkiksi Steven Spielberg ja Jim Jarmusch ovat tehneet pitkiä mustavalkoelokuvia, ja Suomessa mustavalkofilmiä ovat tehneet niinkin erilaiset elokuvantekijät kuin Aki Kaurismäki ja Spede Pasanen, edellinen taiteellisin ja jälkimmäinen taloudellisin perustein.

1950-luku oli television yleistymisen aikaa, ja elokuvateollisuus sai varteenotettavan kilpailijan. Hollywood vastasi haasteeseen tuomalla teattereihin spektaakkelielokuvia (esimerkiksi Ben Hur ja Spartacus), joissa oli tähtinäyttelijöiden lisäksi houkuttimena uusi laajakuvatekniikka. Niistä merkittävimmiksi nousivat anamorfinen CinemaScope, Vistavision ja alkeellinen, joskin pioneerina tärkeä Cinerama. Mittavimmat elokuvat saatettiin kuvata jopa tavallista leveämmälle 65-milliselle filmille. Myöhemmin kehitettiin äärimmäisen suurta negatiivikuva-alaa hyödyntävä IMAX-formaatti, joka on tosin pysynyt lähinnä dokumenttielokuvia tarjoavana erikoisformaattina.

Myös elokuvatekniikan keveneminen auttoi elokuvaa taiteellisesti. 1950-luvun lopussa ammattimaiset elokuvakamerat olivat jo niin pieniä, että niillä pystyi kuvaamaan helposti käsivaralla lähes missä vain. Tämä kehitys innosti ranskalaisen uuden aallon elokuvaohjaajia, joiden merkitys esimerkiksi amerikkalaiselle elokuvalle on valtava. 1960-luvulla elokuvafilmin laadusta alkoi tulla herkempi, mikä mahdollisti kuvaamisen yöllä ja päivällä ilman erillistä valaistusta, ja se edesauttoi ranskalaisen uuden aallon tyyppistä, spontaania elokuvaa.

Viimeisin elokuvatekniikan mullistus on digitaalisuus. Digitaalinen kuvaus, editointi ja äänen taltiointi yleistyivät nopeasti 1990-luvun aikana, ja niistä on tullut varsinkin amatöörielokuvaajien keskuudessa suosittuja tekniikan suhteellisen halpuuden takia. Erityisesti digitaalisuus on auttanut dokumentaristeja, ja voidaankin sanoa, että 2000-luvulla dokumenttielokuva on jopa kokenut todellisen renessanssin.