Nikomakhoksen etiikka
Wikipedia
Nikomakhoksen etiikka (kreik. Ηθικά Νικομάχεια, lat. Ethica Nicomachea) on Aristoteleen eettinen pääteos, joka keskittyy hyveisiin. Sen kymmenen kirjaa koostuvat muistiinpanoista, jotka on tehty Aristoteleen Lykeionin peripateettisessa koulussa pitämistä luennoista. Aristoteles on joko omistanut teoksen pojalleen Nikomakhokselle, tai sitten hänen poikansa on myöhemmin muokannut teosta.
Aristoteleen perusajatus on se, että yksilön tulee käyttäytyä jatkuvasti hyveellisesti ja kehittää hyveitä, sen sijaan että hän tekisi vain yksittäisiä hyviä tekoja. Nikomakhoksen etiikka painottaa eettisen käyttäytymisen asiayhteyttä — teko, joka on oikein jossain tilanteessa, saattaa olla väärin jossain toisessa tilanteessa. Aristoteles oli sitä mieltä, että onnellisuus on elämän päämäärä, ja niin kauan kuin yksilö pyrkii hyvyyteen, hyvät teot seuraavat automaattisesti tästä kamppailusta, tehden yksilöstä hyveellisen ja siten onnellisen.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Sisältö
Nikomakhoksen etiikan kymmenen kirjaa voidaan jakaa kolmeen osaan. Kirja I käsittelee etiikkaa yleisellä tasolla. Kirjat II-IV käsittelevät ensisijaisesti hyveitä. Kirjat V-X käsittelevät etiikkaa yhteiskunnassa, liittyen muun muassa oikeidenmukaisuuteen ja politiikkaan.
[muokkaa] Yleinen etiikka
[muokkaa] Kirja I: Tutkielma hyvästä
Ensimmäisesessä kirjassa Aristoteles keskittyy hyvään. Hän toteaa kaiken inhimillisen toiminnan tähtäävän johonkin hyvään, ja lopulta kaikkein korkeimpaan hyvään, jonka hän toteaa samaksi kuin onnellisuus.
[muokkaa] Päämääräsuuntautunut etiikka
Aristoteleen etiikkaa kutsutaan usein teleologiseksi tai päämääräsuuntautuneeksi etiikaksi. Aristoteleen mukaan jokaisella asialla on tarkoitus tai päämäärä, ja kaikki toiminta tähtää jonkun hyvän saavuttamiseen. Esimerkiksi veitsen tarkoitus on leikkaaminen. Hyvä veitsi on hyvä leikkaamaan, ja siksi veitsien tulisi olla teräviä. Samalla tavalla ihmisillä on tarkoituksensa. Ihmisten tulisi tehdä asioita, jotka auttavat heitä täyttämään tämän päämääränsä: asioita, jotka ovat heille hyväksi.
On olemassa monia toimia, taitoja ja tieteitä. Samoin päämääriä on monia; lääkintätaidon päämäärä on terveys, laivanrakennuksen päämäärä on laiva, sodanjohtotaidon päämäärä on voitto, ja taloudenhoidon päämäärä on rikkaus. Mutta osa näistä toimista on alisteisia jollekin toiselle; esimerkiksi suitsien valmistamisen taito ja muut hevosten varusteisiin liittyvät taidot ovat alisteisia hevosten käsittelytaidolle, ja se ja kaikki muut sotimiseen liittyvät toimet ovat vuorostaan alisteisia sodanjohtotaidolle. Samalla tavalla muut toimet ovat alisteisia toisille taidoille.
[muokkaa] Yksilökeskeinen etiikka
Ihmiset, jotka tekevät asioita hyvin ja johdonmukaisesti, ovat hyviä. Mitään tekoa ei pidetä irrallisena tekona, niin kuin usein muissa eettisissä järjestelmissä, vaan kaikki teot ovat suhteessa hyvän ideaaliin. Tätä eettistä asennetta kutsutaan hyve-etiikaksi tai yksilökeskeiseksi etiikaksi: ihmisen tekojen tulisi tehdä hänet paremmaksi ja rakentaa hänelle parempaa luonnetta. Aristoteleen mukaan ihmiset esimerkiksi pitävät sinua rohkeana, jos toimit yleensä rohkeasti eri tilanteissa. Nikomakhoksen etiikka on hyve-etiikan merkittävimpiä lähteitä.
[muokkaa] Ihmisen olemus ja toiminta
Aristoteles määritteli ihmisenä olemisen tarkoituksen kirjoittaessaan:
» "Edellä oletimme ihmisen tehtävän olevan määrätyn tyyppisen elämän eli sielun toimimisen järjen mukaan ja järkevän käyttäytymisen. Silloin hyvän ihmisen tehtäväksi osoittautuu tämän suorittaminen hyvin ja jalosti, sillä kunkin tehtävän hyvä suorittaminen on sen toteuttamista sille ominaisen hyveen mukaisesti. Ja jos näin on, niin inhimillinen hyvä näyttää olevan sielun toimintaa hyveen mukaan, ja jos hyveitä on useita, parhaimman ja täydellisimmän hyveen mukaan" »
(1098a.[1])
Toisin sanoen, ihmisen olemuksellisinta toimintaa oli sielun toiminta, joka osoitti tai vaati järjen käyttöä. Järjen käyttö on se, mikä tekee ihmisistä ihmisiä. Kaikilla ihmisillä on tämä olemus, mutta kaikki eivät toimi sen mukaan, esimerkiksi koska eivät käytä järkeään.
Edelleen, kaikki mitä teemme elämässämme, tuo panoksensa elämän laatuun. Jos elämme hyvin, eli sopivien hyveiden mukaisesti, se mahdollistaa, että voimme saavuttaa sen mitä kreikkalaiset kutsuivat nimellä eudaimonia.
[muokkaa] Eudaimonia
Suurin osa asioita on sellaisia, joita halutaan jonkin muun vuoksi: esimerkiksi haluamme ruokaa, koska haluamme pysyä terveinä. Aristoteles katsoi, että täytyy olla olemassa jotain, jota halutaan vain sen itsensä vuoksi. Tämän hän yhdistää onnellisuuteen, hyvinvointiin ja kukoistukseen. Kreikan kielen onnellisuutta tarkoittava sana sana εὐδαιμονία ("eu" + "daimonia") tarkoittaa kirjaimellisesti "hyvän suojelushengen omistamista". Jos ihmiseltä kysytään, "miksi haluat tuota?", ja vastauksesta edelleen "no, miksi haluat sitä?", monet lopettavat lopulta vastaukseen "että olisin onnellinen". Eudaimonia ei näin ole enää keino päästä mihinkään päämäärään, vaan päämäärä itsessään — itse asiassa Aristoteles katsoi, että sitä pidettiin yleisesti elämän lopullisena päämääränä.[2]
» Onnellisuus on siten täydellinen ja itsessään riittävä hyvä ja se on tekojemme päämäärä. »
(1097b20.[3])
Onnellisuus ei näin ollut väliaikainen mielentila, vaan tila, joka saavutettiin elämän mittaan hyveellisellä toiminnalla, hyveen harjoittamisella. Pelkästään hyveiden mukaan eläminen ei kuitenkaan aina ole riittävää onnellisen elämän varmistamiseksi. Jossain määrin myös hyvä onni vaikuttaa onnellisuuteen tuomalla hyviä asioita, jotka ovat tarpeellisia, mutta eivät itsessään riittäviä, onnelliselle elämälle. Toinen ehto onnelliselle elämälle on terveys, joka on myös haluttu itsensä vuoksi. Aristoteleen mukaan jopa kaikkein hyveellisimmät ihmiset voivat olla onnettomia kohtalon iskujen vuoksi. Seurauksena ihminen ei voi olla täysin varma onnellisuuden saavuttamisesta, ennen kuin elämä päättyy.[4]
[muokkaa] Platonin ideaopin kritiikki
Oman eettisen teoriansa osana Aristoteles kritisoi aikansa merkittävintä eettistä teoriaa, Platonin ideaoppiin kuuluvaa ajatusta korkeimmasta ideasta, "universaalista hyvästä". Aristoteles katsoi Platonin erehtyneen pitäessään ideoita "tuonpuoleisina". Tämä virhe johtui Aristoteleen mukaan Platonin tekemästä oletuksesta, että koska ihmismieli kykeni ajattelemaan jotain oliota ja sen abstraktia muotoa erillisinä, niiden tulee olla olemassa erillisinä. Aristoteles katsoi, että ihmismieli ajatteli luonnostaan abstraktioita, ja ettei idean erottaminen olioista tarkoittanut sitä, että ideat olisivat olleet olemassa olioista erillisinä.[5] Aristoteleen mukaan hyvä ei voinut myöskään olla yksi idea, koska se oli yhteinen useille eri kategorioille, eikä hyvää myöskään tutki mikään yksi tiede, vaan se on yhteinen useille tieteille.
[muokkaa] Hyve
» Voimme todeta, että jokainen hyvä täydellistää sen, jolla tuo hyve on, ja tekee sen toiminnoista hyviä. [...] silloin ihmisen hyvä on luonteenpiirre, joka tekee ihmisestä hyvän ihmisen ja hyvän toteuttamaan hänelle ominaisia toimintoja. »
(1106a15-25.[6])
Aristoteles käsittelee Nikomakhoksen etiikassa perinteisiä kreikkalaisia hyveitä (αρετη, aretē), suurelta osin hyväksyen aikansa käsitykset ja selittäen niitä. On tärkeää huomata, että kaikki nämä hyveet eivät ole samoja mitä pidetään esimerkiksi kristillisinä hyveinä nykyään — Aristoteleen mukaan esimerkiksi ylpeys ja suurisieluisuus ovat hyveitä ennemmin kuin nöyryys. Hyve voitaisiin kääntää myös erinomaisuudeksi, ja Aristoteleelle se liittyi (päinvastoin kuin joillakin varhaisemmilla kreikkalaisilla filosofeilla) asioihin, joissa ihmiset saattoivat olla eteviä, mutta eläimet, kasvit ja elottomat asiat eivät. Esimerkiksi pituus ja voima voivat olla hyviä fyysisiä ominaisuuksia, mutta ne eivät rajoitu vain ihmisiin, ja siksi Aristoteles ei lue niitä hyveisiin.
Aristoteles jakaa hyveet luonteen hyveisiin ja intellektuaalisiin hyveisiin. Kaikki nämä hyveet voidaan saavuttaa ajan kuluessa harjoittamalla niitä. Ihmisestä esimerkiksi tulee rohkea valitsemalla toistuvasti rohkean toiminnan sen sijaan, että toimisi pelkurimaisesti.
[muokkaa] Kirja II: Luonteen hyveet
Luonteen hyveet ovat lähellä sitä, mitä kutsuisimme hyveiksi nykyäänkin. Aristoteles luettelee luonteen hyveinä seuraavat: rohkeus, kohtuullisuus, anteliaisuus (kohtuullisuus rahan antamisessa ja ottamisessa), suurisieluisuus (oikea suhtautuminen vaurauteen ja valtaan), ylpeys (sen vaatiminen, mikä kuuluu itselle), maltillisuus (kohtuullisuus suhteessa vihaan), miellyttävyys, totuudellisuus ja nokkeluus. Aristoteles käsittelee myös sääliä, vaikkakin sanoo erityisesti, että sääli ei ole hyve.
[muokkaa] Kultainen keskitie
Aristoteleen oppi kultaisesta keskitiestä koostuu kolmesta tukipilarista, jotka toimivat yhdessä. Ensinnäkin hyvä ihminen on eräänlaisessa vaa'assa.[7] Tämä vertautuu lääkintätaidon ajatukseen siitä, että terve ihminen on tasapainoisessa tilassa — esimerkiksi niin, ettei ruumiinlämpö ole liian kuuma tai liian kylmä. Vastaavasti etiikassa ihmisen luonteenlaadun ei tule mennä ääripäihin — hänen ei esimerkiksi tule ylireagoida tilanteisiin, vaan säilyttää malttinsa. Kultaiseen keskitiehen kuuluvat siis oikeat tunteet oikeaan aikaan oikeita asioita tai ihmisiä kohtaan, oikean päämäärän vuoksi, ja oikealla tavalla.[8]
Toiseksi kultainen keskitie on suhteessa ihmiseen itseensä. Yleensä joidenkin asioiden keskiväli on muuttumaton; jos 12 on liikaa ja neljä liian vähän, kahdeksan on aina niiden keskiväli. Aristoteleen mukaan kultainen keskitie ei kuitenkaan ole sama jokaiselle ihmiselle, ja jokaisen on löydettävä omansa. Esimerkiksi pienen kasvin kasteleminen sangollisella vettä on liioittelua, mutta isolle puulle se on liian vähän. Tämä johtuu siitä, että erilaiset kasvit tarvitsevat eri määrän vettä, ja jos yksilöllisiä tarpeita ei täytetä, ne kuolevat joko lahoamalla (liikaa vettä) tai kuivumalla (liian vähän vettä).
Kolmanneksi kultaisella keskitiellä jokainen hyve asettuu kahden paheen, liiallisen ja liian vähäisen, väliin. Jos ihmisen luonne on liian lähellä jompaa kumpaa pahetta, hän ansaitsee moitteita, mutta jos hänen luonteensa on lähellä keskitietä, hän ansaitsee ylistystä. Näiden kolmeen pilariin tukeutuminen on välttämätöntä hyveellisen ja siten onnellisen elämän tavoittelussa.
Samoin hyvä jousimies löytää keskitien kahden ääripään välillä yrittäessään ampua nuolen kohteeseensa, ja käyttää tarpeeksi voimaa, mutta ei liikaa. Aristoteleen seuraaja pyrkii löytämään keskitien kaikessa toiminnassaan, oli kyseessä sitten nautinto, kunnia, rahan käyttäminen tai tiedon tavoitteleminen, koska ymmärtää, että hyve on keskitie. Sen löytäminen vaatii järjen käyttämistä.
[muokkaa] Kirja III: Hyveellinen toiminta
[muokkaa] Luvut 1-5: Tahto
Aristoteles jakaa toiminnan kolmee lajiin: vapaaehtoiseen eli tahdonalaiseen, tahdottomaan ja tahdonvastaiseen toimintaan. Hyveet perustuvat tahdonalaiseen toimintaan.
» Koska hyve liittyy tunteisiin ja tekoihin, ja koska kiitos ja moite kohdistuvat niistä vapaaehtoisiin, tahdonvastaisiin taas myötätunto ja joskus sääli, hyveen tutkijoiden täytyy ehkä määritellä ero vapaaehtoisen ja tahdonvastaisen välillä. Se on on hyödyllistä myös lainsäätäjille, kun he kerran joutuvat puhumaan palkkioista ja rangaistuksista. »
(1109b30.[9])
Aristoteles tekee hiuksenhienon eron tahdottoman ja tahdonvastaisen toiminnan välillä. Jos joku on toiminut tietämättömyydestä ja on jälkeenpäin pahoillaan, hänen katsotaan toimineen tahdottomasta. Jos hän ei ole pahoillaan, hänen katsotaan toimineen vasten tahtoaan. Tietämättömyys on tietämättömyyttä tosiasioista ja tilanteesta, ei siitä mikä on sopivaa, mitä ei voi pahoitella.
Aristoteles ei kehitä vapaan tahdon käsitettä loppuun, eikä Sokratesta ja Platonia seuraten mainitse tahallisen väärintekemisen mahdollisuutta, vain että "emme harkitse päämääriä vaan keinoja"[10] ja "[v]alintaahan ei esiinny ilman järkeä ja ajattelua".[11]
[muokkaa] Luvut 6-12: Miehuullisuus, kohtullisuus ja hillittömyys
Seuraavaksi Aristoteles käsittelee erikseen eräitä tiettyjä hyveitä: miehuullisuutta, kohtuullisuutta ja hillittömyyttä. Miehuullisuus (luvut 6-9) liittyy enimmäkseen luottamuksen ja pelon tunteisiin, jotka tulevat parhaiten esille kuoleman pelossa taistelussa. Se on keskitie (uhka)rohkeuden, eli liiallisen luottamuksen, ja pelon välillä, ja sitä ajaa yleensä halu kunniantuntoon. Miehuullisuus liittyy myös kipuun ja nautintoon siinä, että on kivuliaampaa kohdata se, mitä pelkäämme, ja mukavampaa vain paeta. Pelkojen kohtaaminen katsotaan aina miehuullisemmaksi, ja erityisesti kuoleman kohtaaminen taistelussa. Uhkarohkeus ei ole hyvästä, vaikkakin miehuullisuus on lähempänä sitä kuin vastakkaista raukkamaisuuden ääripäätä.
Kohtuullisuus (luvut 10-11) on keskiväli suhteessa nautintoon ja kärsimykseen. Se ja hillittömyys (luku 12) liittyvät sellaisiin tunto- ja makuaistin alueen nautintoihin, joita on myös eläimillä, ja siksi Aristoteles katsoo niiden olevan eläimellisiä ja orjamaisia. Aristoteles havainnoillistaa kohtuullisuuden ja hillittömyyden eroa itseään hillitsevällä miehellä ja huonokäytöksisella lapsella.
[muokkaa] Kirja IV: Muut hyveet
Neljännessä kirjassa Aristoteles käsittelee anteliaisuutta (ääripäinä tuhlaavaisuus ja ahneus), runsaskätisyyttä (tuhlaavaisuus ja kitsaus), suurisieluisuutta (pienisieluisuus ja tyhmänylpeys), kunnianhimoa (kunnianhimoisuus ja kunnianhimottomuus), rauhallisuutta (äkkipikaisuus ja vihastumattomuus), ystävyyttä (riidanhaluisuus ja myötäileväisyys), itsestä puhumista (itsensä kehuminen ja vähättely), vitsikkyys (pelleys ja jöröys) ja häpeäminen (häpeämättönyys ja liika häpeäminen).
[muokkaa] Etiikka yhteiskunnassa
Aristoteles painottaa, että luonteen kehittyminen keskittyy yksilöön, mutta ei ihmissuhteiden ja yhteisössä toimimiseen osallistumisen kustannuksella. Myös ensimmäisen kirjan toisessa luvussa hän toteaa, että yksittäisellä ihmisellä ja valtiolla on sama päämäärä, valtion tasolla tämän päämäärän toteuttaminen vain on suurempaa ja täydellisempää. Etiikka ja politiikka liittyvätkin Aristoteleella läheisesti toisiinsa, ja suuri osa Nikomakhoksen etiikasta käsittelee ystävyyttä, oikeudenmukaisuutta ja politiikkaa.
[muokkaa] Kirja V: Oikeudenmukaisuus
Oikeudenmukaisuus on keskeisessä roolissa Aristoteleen etiikassa. Se on yhteiskunnassa elämisen kulmakivi ja osoittaa hyveiden korkeinta omaksumista. Aristoteles käsitteli oikeudenmukaisuutta samalla tavalla kuin muitakin hyveitä, mutta omisti sille Nikomakhoksen etiikasta kokonaisen kirjan. Se kuvaa paitsi aiheen keskeisyyttä, myös sen monimutkaisuutta. Aristoteles havaitsee, että tarvitaan kahdenlaista oikeudenmukaisuutta, jotta voidaan muodostaa kaikenkattava teoria: yleinen ja partikulaarinen oikeudenmukaisuus. Yleiseen oikeudenmukaisuuteen kuuluu lakien noudattaminen ja hyveellisyys muita kohtaan. Partikulaarinen oikeudenmukaisuus toimii hyveiden välillä ja jakautuu kahteen alalajiin.
[muokkaa] Partikulaarinen oikeudenmukaisuus
Partikulaarinen oikeudenmukaisuus on oikeudenmukaisuutta, joka liittyy toiminnasta saatuihin epäoikeudenmukaisiin hyötyihin. Ensin Aristoteles huomauttaa erilaisista paheista, joita liittyy tiettyihin toimintoihin. Esimerkiksi pelkuruus saa sotilaan heittämään kilpensä taistelussa.[12] Hän mainitsee myös muita esimerkkejä, joissa tietty pahe saa jonkun käyttäytymään tavalla, joka ei sovi yhteen hyveen kanssa. On kuitenkin myös tapauksia, joissa henkilö tekee huonon teon ilman siihen liittyvää pahetta, joka yleensä saisi teon aikaan. Aristoteles havaitsee, että nämä teot saa usein aikaan ahneus (pleonexia). Nämä teot ovat epäoikeudenmukaisuuden partikulaarisia muotoja.
Partikulaarinen epäoikeudenmukaisuus liittyy siis epäoikeudenmukaisiin tekoihin, joita motivoivat epäoikeudenmukaiset hyödyt. Edellisessä edimerkissä taistelusta pelkuruuttaan karkaava sotilas ei toimi epäoikeudenmukaisesti. Jos hän kuitenkin tekisi saman ahneuttaan, hän toimisi partikulaarisen epäoikeudenmukaisuuden mukaisesti. Jos hän tavoittelisi epäoikeudenmukaisen turvallisuuden saavuttamista taistelutovereidensa kustannuksella, hän toimisi epäoikeudenmukaisesti. Koska tällaiset epäoikeudenmukaiset teot ovat seurausta ahneudesta, ne eroavat yleisesti epäoikeudenmukaisista teoista, ja ansaitsevat siksi erillisen käsittelynsä oikeudenmukaisuudesta puhuttaessa.
[muokkaa] Kirja VI: Intellektuaaliset hyveet
Aristoteles määrittelee viisi intellektuaalista hyvettä: tieto, taiteet, käytännöllinen viisaus, intuitio ja järkevyys. Suurta osaa näistä ei kutsuttaisi nykyään hyveiksi, mutta ne ovat tärkeitä, koska niiden avulla voimme tunnistaa kultaisen keskitien kohtaamissamme tilanteissa ja tämän jälkeen toimia sen mukaan. Käytännöllinen viisaus (fronesis) tarkoittaa kultaisen keskitien mukaan toimimista yleisesti, ja sen avulla löydetään luonteen hyveet, joista kukin on kultainen keskitie kahden epäviisaan ääripään, tai paheen, välillä.
[muokkaa] Kirja VII: Pahuus ja nautinto
[muokkaa] Luvut 1-10: Pahuus
Aristoteleen mukaan on olemassa kolme "vältettävää moraalisen käyttäytymisen muotoa", tai pahaa, eli paheellisuus, heikkoluonteisuus ja eläimellisyys. Paheet ovat ääripäitä, joiden keskivälillä sijaitsee hyve, niin kuin aiemmin on käsitelty.
Eläimellisyys (tai brutaalius), jota käytetään yleensä lähinnä halveksivana ilmaisuna, on ihmisillä harvinaista, mutta sitä esiintyy muun muassa barbaareilla. Kaikki eläimellisyys ei kuitenkaan ole pahaa: joku eläimellinen asia voi olla eriskummallinen, mutta se ei välttämättä vaikuta moraaliin. Eläimellisyyden vastakohta voisi olla jumalallisuus: erinomaisesti käyttäytyminen on eläimellisen luontomme yläpuolelle nousemista, kuten sankarit tai jumalat tekivät.
Heikkoluonteisuus on huonoa käytöstä, jota motivoi välittömän tyydytyksen halu, kun taas lujaluonteisuus tarkoittaa tekojen rationaalista arviointia ja siten pahan tekemisestä pidättäytymistä. Aristoteles huomautti, että Sokrates katsoi, ettei heikkoluonteisuutta ollut olemassa, mutta että tämä on vastoin järkeä. Vaikka ihmiset usein ymmärtävätkin, että heikkoluonteiset teot ovat pahoja, he antavat usein periksi heikkoudelle ja välittömälle tyydytykselle.
Heikkoluonteisuutta voidaan verrata paheellisuuteen, jossa henkilö ei näe mitään syytä välttää liiallista nautinnontavoittelua. Aristoteles katsoi, että heikkoluonteisuus on paheellisuutta parempaa, koska se on luonteeltaan ohikiitävämpää ja luonnollisempaa, eikä siihen liity ennakkoharkintaa ja siten tahallisuutta. Hän katsoi, että siinä missä paheellisuus oli kroonista ja parantumatonta, heikkoluonteisuus oli ajoittaista käyttäytymistä ja parannettavissa.
[muokkaa] Sitaatteja
- "Kaikki taidot ja tutkimukset ja samoin kaikki toiminnat ja valinnat näyttävät tähtäävän jonkin hyvän saavuttamiseen. Siksi hyvän on osuvasti sanottu olevan se, mitä kaikki tavoittelevat".[13]
[muokkaa] Viitteet
- ↑ Kirja I, 7. luku.
- ↑ Kirja I, luku 4.
- ↑ Kirja I, luku 7.
- ↑ Kirja I, luku 9.
- ↑ Kirja I, luku 6.
- ↑ Kirja II, luku 5.
- ↑ 1106a.
- ↑ 1106b.
- ↑ Kirja III, luku 1.
- ↑ 1112b11 (Kirja III, luku 3.)
- ↑ 1112a15 (Kirja III, luku 2.)
- ↑ 1130a17-19
- ↑ 1094a (I kirja, 1. luku).
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Kirjallisuutta suomeksi
- Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka. Teokset 7. Suomennos ja selitykset Simo Knuuttila. Helsinki: Gaudeamus, 1989.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka (englanniksi)
- Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka (englanniksi)
- Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka (kreikaksi)
- Yrjö Uurtimo: Käytännön elämä ja kaikkeus Aristoteleella. Niin&Näin 2/1997.
- Nicomachean Ethics Sparknote A study guide for Nicomachean Ethics (englanniksi)
