Hyve-etiikka

Wikipedia

Hyve-etiikka on normatiivisen etiikan laji, jonka mukaan moraalissa tärkeintä ovat toimivan henkilön hyveet ja paheet sekä luonne. Hyve-etiikka pyrkii määrittämään ne luonteenpiirteet ja ominaisuudet, joita hyveellisellä ihmisellä on.

Hyve-etiikka tarkastelee ihmisen elämää kokonaisuutena. Se kysyy ”miten minun tulisi elää?” ja vastaa "kehittämällä hyveitä".

Hyve-etiikan mukaan hyveet saavat ihmiselämän kukoistamaan. Hyveellä hyve-etiikan kannattajat tarkoittavat käyttäytymistä ja tunteita, taipumusta tuntea ja käyttäytyä tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa. Jos esimerkiksi jollakulla on anteliaisuuden hyve, hän käyttäytyy tietyissä tilanteissa anteliaasti.

Hyve-etiikan näkökulma on toinen kuin velvollisuusetiikan tai seurausetiikan, jotka keskittyvät ihmisten toimintaan ja aikaansaannoksiin. Tärkeitä eivät niinkään ole toiminnan tulokset tai velvollisuudet. Hyve-etiikkaan kuitenkin usein kuuluu tärkeänä osana teleologinen näkemys henkilön persoonan toivotusta teloksesta, päämäärästä tai tavoitteesta.

Hyve-etiikassa pidetään Aristotelesta seuraten tärkeänä hyveen harjoittamista sekä hyveeseen kasvattamista. Hyveet ovat esimerkiksi taiteisiin ja ammatteihin verrattavia käytäntöjä, joiden hallitseminen vaatii kokemusta ja jatkuvaa reflektoivaa harjoittelemista. Vain kokemuksen avulla voi oppia sovittamaan toimintansa kohtuulliseksi, siis sellaiseksi, että erilaiset kilpailevat vaateet tulevat tasapainoisesti huomioiduiksi. Hyveellisen käytöksen matkiminen ei vielä osoita, että ihmisellä olisi kyseinen hyve, mutta hyveet omaksutaan jäljittelemällä hyveellistä toimintaa.

Hyve-etiikka korostaa eettisen motivaation merkitystä. Siinä, missä velvollisuuseettinen tai seurauseettinen järkeily sinänsä ei riitä motivoimaan oikeaan toimintaan, hyveet toimivat myös vaikuttimina. Myös paheilla on merkitystä: ihminen ei niinkään korjaa toimintaansa oikeaan suuntaan siksi, että huomaa järkeilleensä väärin, vaan siksi, että ymmärtää olevansa laiska, itsekäs, pelkurimainen, julma jne.

[muokkaa] Hyve-etiikan historiaa

Länsimaisessa filosofiassa hyve-etiikkaa luonnosteltiin alun perin Platonin Pidoissa sekä Aristoteleen Nikomakhoksen etiikassa. Samanlaisia ajatuksia esiteltiin kuitenkin jo paljon aikaisemmin itämaisen filosofian eri koulukunnissa (esimerkiksi kungfutselaisuus), vaikkeivat itämaisen filosofian edustajat olekaan yhtä selkeästi keskittyneet ainoastaan hyveisiin. Sokrateella oli myös oma käsityksensä hyveestä. Hän sanoi hyveen olevan tietoa eli paheelliset teot johtuvat tiedon puutteesta.

Aristoteleen ja Platonin teoksista johtaa linja vaikutusvaltaisimpaan hyve-etiikkaa käsittelevään teokseen, Tuomas Akvinolaisen kirjaan Summa theologiae, joka on katolisen kirkon virallisen raamatuntulkinnan ja etiikan pohja. Se määrittelee yhä katolisen kirkon suosituksia ja toiveita.

Valistusaikana velvollisuusetiikan ja utilitarismin yleistyessä hyve-etiikka joutui syrjään länsimaisessa moraalifilosofiassa, vaikka saikin vielä muun muassa David Humen ajattelussa paljon sijaa. Hyve-etiikkaa ovat yrittäneet elvyttää G. E. M. Anscombe (Modern Moral Philosophy, 1958) sekä Philippa Foot (Virtues and Vices, 1978). 1980-luvun jälkeen myös filosofi Alasdair MacIntyre on kirjoittanut paljon hyve-etiikasta (Hyveiden jäljillä, 1985, suomennettu 2004). Hyve-etiikkaan perustuu myös nk. hyve-epistemologia, jonka tunnetuimpia kehittäjiä on Linda T. Zagzebski (Virtues of the Mind, 1996).

[muokkaa] Hyve-etiikan kritiikkiä

Hyve-etiikan pääongelma on kysymys siitä, mitkä taipumukset ovat hyveitä, mitkä paheita ja mitkä eivät kumpaakaan.

Hyve-etiikan kannattaja saattaa vastata, että hyveitä ovat ne taipumukset, jotka saavat ihmiselämän kukoistamaan. Tästä vastauksesta on melko vähän apua. Hyve-etiikan kannattajat laativat usein listoja hyveistä, kuten hyväntahtoisuus, rehellisyys, rohkeus, anteliaisuus, luotettavuus jne. Listat kuitenkin eroavat toisistaan, ja syntyy kiistoja siitä, mitkä ovat hyveitä. Usein on epäselvää, millä perusteella jotakin piirrettä pidetään hyveenä.

Voidaan väittää, että se, mitä joku pitää hyveenä, heijastaa vain ennakkoluuloja: joku voi pitää hyveenä hyvän viinin juontia ja joku toinen paheena. Vielä suurempia eroja voi nähdä kulttuurien välillä. Hyve-eetikot vastaavat tähän, että on olemassa universaaleja hyveitä – esimerkiksi totuudellisuus –, jotka ovat hyveiden hierarkiassa kulttuurisidonnaisten hyveiden – esimerkiksi pöytätapojen noudattamisen – yläpuolella.

Uskonnoissa hyveenä pidetään yleensä oman uskonnon jumalaan uskomista ja muiden uskontojen jumaliin uskomista tai ateismia paheina. Itse asiassa tämä uskontojen piirre on aiheuttanut kenties eniten kärsimystä maailmanhistoriassa. Yksiavioisuuden kannattaja voi pitää hyveellisenä sitoutumista yhteen sukupuolikumppaniin, moniavioisuuden kannattaja voi pitää hyveenä moniavioisuutta.

Hyve-etiikka olettaa usein, että on olemassa yleinen ihmisluonto, johon kuuluu kaikille ihmisille yhteisiä tunteita ja käyttäytymispiirteitä. Tässä se asettuu vallitsevan humanistisen pluralistisen ihmiskuvan vastakohdaksi, ja usein rationalistit arvostelevat hyve-etiikkaa autoritaariseksi.

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Kirjallisuutta

Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka. Suomentanut Simo Knuuttila. Gaudeamus, Helsinki 1989.
Zagzebski, Linda T.: Virtues of the Mind: An Inquiry into the Nature of Virtue and the Ethical Foundations of Knowledge. Cambridge University Press, Cambridge 1996. ISBN 0-521-57060-3