Tiehallinto
Wikipedia
Tiehallinto on liikenne- ja viestintäministeriön alainen virasto, jolla on laaja toiminta-alue ja paljon erilaisia työtehtäviä. Tiehallinto vastaa Suomen maanteiden ylläpidosta ja kehittämisestä. Tämän lisäksi Tiehallinto kehittää tiejärjestelmää uusia teitä rakentamalla ja tarjoaa tienkäyttäjille erilaisia liikenteen tietopalveluja sekä tienvarsipalveluita. Tiehallinto vastaa myös erilaisista teihin liittyvistä luvista ja on keskeisesti vastuussa tie- ja liikennealan tutkimus- ja kehittämistoiminnasta.
Tiehallinnon vastuulla on maanteitä noin 78 000 kilometriä. Näistä pääteitä on noin 13 000 kilometriä, moottoriteitä 700 kilometriä ja kevyen liikenteen väyliä noin 4 700 kilometriä. Siltoja on noin 14 000 kappaletta. Tieomaisuuden arvo on noin 15 miljardia euroa.
Suomen tieverkko käsittää Tiehallinnon vastuulla olevien maanteiden lisäksi kunnalliset katuverkot ja yksityistiet. Koko tieverkon pituus on noin 454 000 kilometriä. Tästä yksityis- ja metsäautoteiden osuus on noin 350 000 kilometriä ja kuntien katuverkkojen 26 000 kilometriä.
Tiehallinto ostaa tarjottavat palvelut, kuten teiden rakentamisen tai talvihoidon, kaupallisilta toimijoilta. Tienpidon palvelut on kilpailutettu. Valtion omistama Destia ja yksityiset yritykset ovat tasa-arvoisessa asemassa urakoiden saamisen suhteen.
Tiehallinto oli aikaisemmin osa laajempaa Tielaitosta. Vuonna 2001 Tielaitos jakaantui Tiehallinnoksi ja Tieliikelaitokseksi (nyk. Destia). Tiehallinto keskittyi maanteiden hallinnointiin, liikennejärjestelmän suunnitteluun ja laatutason määrittelyyn ja Tieliikelaitos tienpidon tuotantotehtäviin.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
Tiehallinto on yksi vanhimmista suomalaisista virastoista. Yli 200 vuotta sitten, joulukuussa 1799 Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf allekirjoitti julistuksen, jolla perustettiin nykyisen Tiehallinnon varhaisin edeltäjä Kuninkaallinen Suomen koskenperkausjohtokunta. Virasto keskittyi nimensä mukaisesti vesistöperkauksiin, mutta se loi samalla pohjan tie- ja vesirakennusalan valtiollistumiselle.
Vanhin kirjallinen lähde Suomen tieverkosta on kuningas Kustaa Vaasan sihteerin Jaakko Teitin vuosina 1555–1556 laatima luettelo yleisten teiden varsilla olevista tiloista, joihin kuningas aikoi asettaa voutejaan. Luetteloon sisältyivät vain tärkeimmät maantiet, joihin kuului myös "yleinen tie Viipurista Uudenmaan kautta meren puolta Turkuun" eli Suuri Rantatie. Luettelon perusteella on voitu laatia kartta Suomen 1500-luvun pääteistä.
[muokkaa] Tiehallinnon virstanpylväitä ja työsarkaa
Kuninkaallinen Suomen Koskenperkausjohtokunta (1799–1808) perustettiin johtamaan järvenlasku- ja koskenperkaustöitä. Jokia perattiin veneliikenteen helpottamiseksi. Ensimmäisiin töihin kuuluivat myös tulvien tuhojen torjuminen ja uusien viljelyalojen valtaaminen. Toiminta keskeytyi Suomen sotaan (1808–1809).
Koskenperkausjohtokunta (1816–1840) perustettiin uudelleen Venäjän keisari Aleksanteri I:n määräyksellä. Töistä vastasi sotilaallisesti järjestetty insinööriupseerikunta ja sen piirustuskonttorissa koulutettiin ensimmäiset tie- ja vesirakennusinsinöörit.
Tie- ja vesikulkulaitosten johtokunta (1840–1860) oli vuonna 1840 annettu uusi nimitys. Johtokunta oli enemmänkin komitean kuin keskusviraston kaltainen. Samana vuonna myös insinööriupseerikunnan nimi vaihtui tie- ja vesikulkulaitosten insinöörikunnaksi. Todellinen suururakka oli 1856 valmistunut Saimaan kanava. Kanavista on vastannut vuodesta 1990 lähtien Merenkulkulaitos.
Tie- ja vesikulkulaitosten ylihallitukselle (1860–1887) keskitettiin vesistö-, satama-, rautatie- ja lennätinlinjatyöt sekä osa tienrakennustöistä. Piirijako noudatti vesistöalueiden rajoja (kuusi piirikuntaa). Ensimmäinen rata valmistui Helsingistä Hämeenlinnaan 1862. Kiskotus jatkui kiivaana vuoteen 1923, jolloin lähes valmis rataverkko luovutettiin rautatiehallitukselle.
Tie- ja vesirakennusten ylihallituksen aikana (1887–1925) kanava- ja rautatietöitä jatkettiin. 1880-luvulla virasto teki useita satamatöitä. Tienpito oli jo keskiajalla määrätty maanomistajille. Jokainen isäntä siis hoiti maanteitä miten taisi. Harava ja lapio olivat yleisimmät työvälineet. Vasta 1800-luvun lopulla valtio otti vastuun osasta tienpitoa. Ylihallitus teki myös muutamia tietöitä Etelä-Suomessa.
Suomen itsenäisyyden alussa teiden kunnossapito oli sidottu maanomistukseen ja koettiin veroluontoisena rasituksena. Tämä ei tyydyttänyt ketään, ja vuonna 1921 valtio otti maantiet hoitoonsa. Uusi tielaki säädettiin vuonna 1918 ja tuli voimaan vuoden 1921 alusta. Kun liikenteen rasitus kasvoi kasvamistaan, täytyi saada käyttöön järeämpää kalustoa ja asiantuntemusta. Yleisten teiden rakentaminen ja kunnossapito siirtyi valtiolle ja kunnille oltuaan sitä ennen lähinnä talonpoikaisväestön rasituksena.
Tieverkko oli laadultaan huonoa, ja laadun parantamisesta keskusteltiin vilkkaasti 1920- ja 1930-luvuilla. Tiekomiteat päätyivät suosittelemaan valtatieverkkoa, joka yhdistäisi korkealaatuisemmilla teillä tärkeimmät asutuskeskukset. Vuonna 1938 Suomeen määriteltiin 21 valtatietä ja 32 A-luokan kantatietä.
Tie- ja vesirakennushallitus, TVH (1925–1964) perustettiin 1920-luvun puolivälissä ja tehtiin uusi piirijako, jossa oli yhdeksän piiriä. Ensimmäiset läänintiemestarit astuivat virkoihin, ja koneellinen teiden kunnossapito alkoi. Suomen lentokenttien rakentaminen alkoi 1930-luvulla. Vastuu lentoliikenteestä siirtyi 1972 Ilmailuhallitukselle.
Vuonna 1939 talvisota keskeytti tienrakennustyöt. Vain maanpuolustuksen kannalta olennaisia töitä jatkettiin. Painopiste rakentamisessa siirtyi valta- ja kantateiden uusimisesta siihen, että rakennettiin yhteyksiä tiettömille taipaleille Lappiin ja Itä-Suomeen. Sota-ajan liikennöidyin maantie ja strategisesti tärkein yhteys oli Jäämerentie Rovaniemeltä Petsamon Liinahamariin.
Yleisten teiden kunnossapito siirtyi kokonaan tie- ja vesirakennushallitukselle 1946. Laki astui voimaan vuoden 1948 alusta. Useat talouselämän alat tulivat riippuvaisiksi maantiekuljetuksista. Sen vuoksi tiet oli saatava kulkukelpoisiksi ympäri vuoden. Sotavuosien 1939–1945 aikana tieverkko rappeutui. Sodan jälkeen voimat kuluivat sotakorvausten suorittamiseen, eikä tieverkon korjaaminen ollut mahdollista kuin Pohjois-Suomen jälleenrakentamisen yhteydessä.
Tieverkko saatiin kunnostetuksi liikennöitävään kuntoon vuoden 1947 aikana. Vuoden 1948 syksyllä Suomessa alkoi kausi, jolloin oli suurtyöttömyystalvia. Tilannetta helpotettiin aloittamalla useita tierakennushankkeita työttömyystöinä. Enimmillään TVH:n alaisissa työttömyystöissä työskenteli yli 40 000 ihmistä.
Tielain uudistus, jolla lakkautettiin kunnan- ja kylätiet ja muutettiin ne TVH:n hoitamiksi paikallisteiksi, tehtiin 1954, ja laki tuli voimaan 1958. Heti, kun valtion varoja alkoi vapautua korvauksista, niitä kohdistettiin teiden kunnostukseen ja rakentamiseen. Näin myös voitiin tarjota työtä, jota vailla oli kymmeniä tuhansia ihmisiä 1950-luvun työttömyyden aikana. Maailmanpankin lainojen avulla nostettiin tienrakennus Suomessa nykyaikaiselle tasolle.
Työllisyyspainotteinen tienrakentaminen loppui 1960-luvun puolessa välissä. Koneellistumisen lisäksi tähän vaikuttivat Suomen vuosina 1964–1970 saamat Maailmanpankin lainat. Lainavaroilla alettiin laajasti päällystää teitä sekä rakennettiin moottoritiet Kuljusta Tampereelle ja Helsingin Tattariharjusta Järvenpäähän.
Tie- ja vesirakennuslaitos, TVL (1964–1990) perustettiin 1964 ja siihen kuului keskusvirastona tie- ja vesirakennushallitus, TVH sekä sen alaiset tie- ja vesirakennuspiirit. Suomen tieverkko oli kaikilta osiltaan autoliikennekelpoinen ja nykyaikaisella tasolla 1970-luvun alkuun mennessä. Yleisten teiden kokonaispituus oli 71 000 kilometriä. Tielakia uudistettiin vuonna 1958, jolloin hoidettava tieverkko oli kasvanut. Määrää kasvattivat myös uudet rakennustyöt.
Seuraavana organisaationa oli Tielaitos (1990–1997), jossa oli keskusvirastona tiehallitus ja sen alaiset tiepiirit. Vesitieasiat siirtyivät merenkulkuhallitukselle. 1993 Tiehallitus muuttui tielaitoksen keskushallinnoksi ja palvelukeskuksiksi.
1998 Tielaitosta kehitettiin niin, että tuotanto- ja viranomaistehtävät erotettiin toisistaan. Jako toteutui laitoksen sisäisenä järjestelynä. Teiden rakentaminen ja ylläpito erotettiin tiehallinnosta tehokkuuden lisäämiseksi. Uudessa mallissa tiehallinto tilasi tienpidon palvelut saman laitoksen tuotantopuolelta tai ulkoisilta markkinoilta. Nykyiset tiepiirit säilyivät tiehallintopiireinä. Tuotantotoimintaan perustettiin neljä tuotantoaluetta; konsultoinnista, lossitoiminnoista ja viennistä muodostettiin tuotannolle valtakunnalliset tulosyksiköt.
2001 Tielaitoskausi Suomen yleisten teiden historiassa päättyi ja Tielaitoksen tehtävää vastuullisena tienpitäjänä ja tienpidon tilaajana jatkaa Tiehallinto. Entinen Tielaitoksen tuotanto siirtyy Tieliikelaitoksen nimisenä kilpailemaan tiealan urakoista muiden maarakennusyrittäjien kanssa.
