Tykkivene Matti Kurki

Wikipedia

Tykkivene Matti Kurki
Alustyyppi	Tykkivene
Miehistö	5 + 52
Telakka	Schichaun telakka, Elbing
Vesillelasku	1892
Käyttöönotto	1892 (Suomen merivoimille 1918)
Käytöstä poistuminen	Poistettiin palveluksesta 1940
Mitat
Uppouma	420 tonnia
Pituus	57,2 m
Leveys	7,0 m
Syväys	3,1 m
Nopeus	19 solmua
Toimintasäde	-
Voimanlähde
Koneisto	Höyryhiili
Teho	3 600 hevosvoimaa
Aseistus
Aseistus	alun perin 2 x 45 mm tykit ja kaksoistorpedoheitin Suomessa 2 × 102 mm Canet myöhemmin 1 × 76 mm
Miinat	50 miinaa

Tykkivene Matti Kurki oli Suomen merivoimien tykkivene, joka oli rakennettu Saksassa (nyk. Puolassa) Elbingissä, Pommerin maakunnassa, kuuluisalla Schichaun telakalla 1892. Sen alkuperäinen nimi oli Vojevoda (ven. käskynhaltija). Telakka oli jo tuolloin eräs Euroopan arvostetuimpia pienten sotalaivojen rakentajia; myöhemmin se rakensi aluksia niin Saksan keisarilliselle laivastolle kuin Kriegsmarinellekin. Viimemainitun ajanjakson aluksista eräitä tunnetuimpia olivat 1300 tonnin Elbing-luokan laivastotorpedoveneet (saks. Flottentorpedoboot), joita nähtiin runsaasti myös Suomen vesillä; kansainvälisessä luokittelussa ne vastasivat fregattia; kolmessa viimeisinä valmistuneessa, T 37 - 39, evakuoitiin noin kolmetuhatta saksalaista siviiliä venäläisen hyökkäyksen tieltä keväällä 1945.

Alun perin Vojevoda ja sen sisaralus Posadnik (ven. Ruhtinas), kaksi osittain sotalaivaa ja osittain huvipurtta, rakennettiin Montenegron ruhtinaan (kuningas 1910 - 18) Nikola Petrović Njegošin, hallitsijanimeltään Nikola I (joissakin hakuteoksissa virheellisesti Nikita I), tilauksesta hänen huvipurtensa saattajiksi. Sisustus oli loistokas. Salongit tilattiin Pariisista. Alkuperäisestä käyttötarkoituksesta johtuen alukset olivat korkeita ja kapeita, mikä teki niistä erittäin kiikkeriä ja siis merikelpoisuudeltaan hyvin huonoja. Mutta eihän se haitannut: alukset olivat paraatialuksia eivätkä sotalaivoja, eihän ruhtinas halunnut lähteä merelle kuin kauniilla säällä; samoin näiden uusien alusten taistelukyky olisi ollut lievästi sanoen nimellinen.

Mutta kun alukset olivat valmiita luovutettaviksi, ruhtinas Nikola huojuikin konkurssin partaalla eikä pystynyt maksamaan näitä huvipurtensa saattajia. Telakalle ne olivat yksinomainen rasite, koska rakentaminen oli tullut mielettömän kalliiksi - eikä kuninkaalliselta tilaajalta ollut sopinut vaatia käsirahaa, joten tämä hanke oli kaatumassa telakan niskaan!

Kukaan järkiperäinen tilaaja ei halunnut edes nähdä moisia korukapistuksia, lopulta Nikolan sukulainen Venäjän tsaari Aleksanteri III tuli hätiin: hänkään ei erityisemmin pitänyt aluksista, mutta kuitenkin osti ne ja teki niistä oman huvipurtensa saattajia: huono merikelpoisuus ei haitannut - koska eihän keisari lähtenyt merelle huonolla säällä! Hyvin alukset kelpasivat vartiotehtäviin suojaisissa satamissa ja tyynillä merimatkoilla, vapauttaen saman tien parikin oikeata sotalaivaa huonompiin keleihin.

Vojevoda ja Posadnik lähetettiin Kaukoitään Venäjän–Japanin sodan aikana, mutta laivaston purjehtiessa myrskyssä Itämerellä purjehdusominaisuuksiltaan huonoimmat alukset lähetettiin takaisin. Vojevoda ja Posadnik kuuluivat näihin aluksiin, joten ne välttivät uppoamisen Tsushiman meritaistelussa.

Alustyypin erikoisuus oli siinä, että normaalien laivahöyrykattiloiden sijaan aluksissa oli kummassakin kaksi veturinkattilaa; tämä säästi tilaa ja teki hiilivarastojen kasvattamisen mahdolliseksi, mikä lisäsi toimintasädettä.

Ensimmäisen maailmansodan alussa Posadnik ja Vojevoda määriteltiin miinaristelijöiksi; alusten aseina oli 45 mm tykkejä ja kaksoistorpedoheitin. Alukset sijoitettiin Poriin, jonne ne jäivätkin.

Vaikka enemmistö venäläisistä sotalaivoista olikin romahtaneen moraalin vuoksi jäänyt heitteille, oli entisten keisarin purren saattajien miehistöllä sen verran ammattiylpeyttä, että vallankumouksesta aika lailla syrjään jääneessä Porissa merimiesten kuri oli muihin satamakaupunkeihin verrattuna suorastaan mallikelpoinen; kun käsky palata Venäjälle saapui huhtikuussa 1918, alukset jätettiin laitureihinsa, koska Selkämeren vaikean jäätilanteen ja koko merialueen runsaiden miinakenttien vuoksu ei ollut mahdollista saada näitä täysin jäissä kulkuun kyvyttömiä aluksia meritse pois.

Suomalaiset ottivat alukset haltuunsa saman tien; ne olivat jopa astiastoja myöten käyttökunnossa, joten määräaikaishuoltojen jälkeen alukset olivatkin jo toukokuussa merikunnossa.

Alusten aseistusta kuitenkin pidettiin epätarkoituksenmukaisena, joten suomalaiset vaihtoivat tilalle miinakiskot ja kaksi kappaletta 102 mm:n Canet-tykkejä, jotka olivat kuitenkin liian raskaita heikolle rungolle.

Täydessä vauhdissa kumpikin alus tärisi niin kovasti ettei takatykkiä voitu käyttää. Yleensäkin merelle lähtiessä tykit piti kiinnittää tiukasti paikoilleen erillisillä tukirakenteilla. Ampumaan pystyttiin vain tiukasti ankkuroituna tyynellä säällä; alukset olivat siis mitä selvimmin soveltuvia vain kone-, miinanlasku- ja tykkikoululaivoiksi; sotatoimiin niistä ei enää ollut - paitsi ehkä ammusten ja miinojen siirtokuljetuksiin ja tietysti kevyeen apualuskäyttöön. Tällaisiakaan tehtäviä ei koskaan tullut.

Vojevoda liitettiin Suomen merivoimiin uudella nimellä, Matti Kurki 1918 ja luokiteltiin 1920-luvulla tykkiveneeksi. Alus oli saanut nimensä 1200-luvulla eläneestä Matti Kurjesta. Posadnik nimettiin Klas Horniksi.

Matti Kurkea ja Klas Hornia tarjottiin takaisin venäläisille vuonna 1919, mutta nämä eivät kelpuuttaneet niitä.

Matti Kurki siirrettiin vuonna 1930 Helsingin laivastoaseman esikuntalaivaksi, johon se hienojen salonkiensa ansiosta sopikin hyvin; tätä palvelua kesti aina syyskuuhun 1939 asti. Silloin aluksen kattilat laitettiin lopulliseen lämmityskieltoon; enää ne eivät kelvanneet edes keskuslämmityksen voimanlähteeksi - ajamaan niillä ei pystytty enää kevään -39 jälkeen vaan alusta liikuteltiin tarvittaessa hinaajalla. Raskaat tykit riisuttiin esikuntalaivakauden alkaessa, vain miinakiskot jätettiin pysyväismääräyksen johdosta paikoilleen, jotta alusta pystyttäisiin käyttämään tarpeen vaatiessa miinojen siirtokuljetusten johtoaluksena. Kiskot pysyivätkin sitten romutukseen asti.

Matti Kurkea ei ikinä käytetty sodassa - ellei mukaan lasketa seuraavaa episodia talvisodan alussa: Matti Kurjesta tehtiin yhdellä 76,2 millimetrin Obuhov-tykillä varustettu uiva ilmatorjuntapatteri Katajanokalle. Patterin miehistö majoitettiin aluksen loistokkaisiin upseeritiloihin, jota nuo miehet, silloin vielä nuoret asevelvolliset, muistelevat kaihoten: toista tämän aluksen veroista majapaikkaa heillä ei ennen eikä jälkeen ollut - vähät siitä, että lämmitys olikin hoidettu sijoittamalla tiloihin kamiina, jonka savutorvi oli vedetty skylightistä ulos ja miesten piti nukkua täysissä pukeissa. Sotaviiriä tai edes lippua alus ei enää nostanut, sehän oli vain uiva it-patterin alusta.

Patterin etäisyydenmittaaja, tuolloin vielä meriupseerioppilas (sittemmin diplomiekonomi ja kirjailija) P-O Ekman kirjoitti tästä episodista Navigator-lehteen artikkelin Matti Kurjen talvisota. Artikkelin lopussa hän muisteli, että kun joutui komennetuksi tammikuussa 1940 rintamalle, hän näki ennen lähtöään Matti Kurjen makaavan entisellä paikallaan, takakansi tyhjänä ja messin kamiina kylmillään. Aluksen palvelus päättyi lopullisesti sotien jälkeen, jolloin se romutettiin vähin äänin.

Aluksen nimen peri vuonna 1962 Englannista uudeksi koululaivaksi ostettu Bay-luokan fregatti Porlock Bay, joka uudella nimellään palveli aina vuoteen 1974 asti; sillä palvelleet asevelvolliset ja värvätyt merisotilaat sekä kadettiupseerit ovat muodostaneet oman perinneyhdistyksensä, "MATTI KURJEN PURJEHTIJAT".