Chickasawit
Wikipedia
 |
Tätä artikkelia tai artikkelin osaa on pyydetty parannettavaksi. |
| Syy: kauheasti poikakirjamaista höpötystä ja kielivirheitä Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Chickasawit ovat intiaaniheimo, joka asui alun perin Mississippin, Kentuckyn, Alabaman ja Tennesseen osavaltioiden alueilla. Vuonna 1837 heimo siirrettiin intiaaniterritorioon Oklahomaan. Chickasawit kuuluivat musgokee-kieliryhmään. He olivat läheistä sukua choctaweille,jotka kuitenkin sukulaisuussuhteesta huolimatta lukeutuivat vihollisiin.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kulttuuri ja elintavat
Chickasawit harrastivat paljon haja-asutusta jokien varsilla. Jos asuinalueet olivat laajat, niin sitä olivat myös metsästysalueet,jotka ylsivät länsi-Kentuckyyn ja myös Tennesseen alueille. He olivat hyviä metsästäjiä. Koska heidän alueensa muodostuivat syvistä metsäseuduista he liikkuivat etupäässä jalan. Erinomaisina uimareina jokien ylitykset eivät muodostaneet vaikeuksia. Lisäksi chickasawit olivat juoksijoina hyvin nopeita. Soturien kova treeni alkoi jo aivan lapsesta. Millä tahansa nykyarmeijalla olisi ollut paljon oppimista heidän sotilaskoulutuksestaan,joka oli kurinalaista ja vaativaa. Mutta lopputulos näkyi. Chickasawit eivät hävinneet yhtäkään merkittävää taistelua, mikä on melkoinen saavutus ottaen huomioon kuinka paljon vihollisia heillä oli. Jolleivat he käyneet sotaa naapuriensa choctawien, cherokeiden tai shawneiden kanssa niin he ahdistelivat kaukaisempia heimoja kuten ottawat,wyandotit,kickapoot ja illinoisit. Myös osagien, quapawien ja tunicain kanssa heillä oli sotia. Rauhassa eivät saaneet olla menomineet ja miamitkaan. Jopa mahtavat irokeesit,jotka olivat tunkeutuneet heidän maillensa,joutuivat perääntymään heidän tulivoimansa alta. Ehkä chickasawien tapa sotia oli erityisen tehokas. Hyökkäyksissään he käyttivät noin 50- soturia käsittävää pikkuarmeijaa,joka liikkui äänettömästi ja iski yllättäen. Kylien puolustukseen he keräsivät suuret joukot.
Shawneilta he ostivat 1700-luvulla hevosia käyttäen niitä alun perin vain kauppa- ja kuljetustehtävissä. Myöhemmin he jalostivat ensiluokkaisen rodun,joka tunnetaan chickasaw-hevosena. Nämä olivat nopeajalkaisia ja kestävyydestään tunnettuja,kuten he itsekin.
Chickasawit eivät jakautuneet ollenkaan heimoihin,mutta heillä oli paljon klaaneja. Arvokkaimmasta klaanista valittiin ylin päällikkö ja erikseen sotapäällikkö. Heidän jumaluutensa oli tiiviisti yhteydessä aurinkoon,taivaaseen ja tuleen. Ryhmäkylissä, joita oli vähän oli yksi erikoisuus. Niissä oli kivikiukainen sauna.
[muokkaa] De Soto ja espanjalaiset
Ensimmäisen kosketuksensa heimo sai eurooppalaisiin Hernando de Soton retkikunnan saapuessa heidän mailleen vuonna 1540. Kanssakäyminen alkoi sopuisasti. De Soto espanjalaisine aarteenetsijöineen tarjosi visiitille tulleille chickasaweille ateriaksi paahdettua sianlihaa. Miehistöllä oli "rautaisannoksena" suuri lauma possuja mukanaan. Sianliha maistui erinomaiselta. Lähtiessään chickasawit anastivat ilman lupaa joitakin possuja mukaansa. He eivät nähneet siinä mitään väärää. Mutta Hernando de Soto päätti rangaista varkaita esanjalaisten conquistadorien tavalla. He nappasivat kolme varasta kiinni,joista kaksi teloitettiin jalkajousella ja kolmas lähetettiin takaisin kyläänsä ilman käsiä. Lisämausteena espanjalaiset ryöstivät erään chickasaw-kylän.
Chickasawien päällikkö,ihme kyllä, näytti olevan välittämättä espanjalaisten teoista. mutta Hernando de Soto erehtyi luulemaan chickasaweja pelkureiksi ja kävi röyhkeäksi. keväällä 1541,kun espanjalaiset olivat lähdössä pois,de Soto halusi noin 200 nuorta chickasaw-naista "kantajiksi ja muihin tarkoituksiin." Intiaanit halusivat harkita asiaa. Vastaus tuli yöllä. Joukko chickasaw-sotureita hiipi pimeän turvin valkoisten leirialueelle. Heillä oli saviruukuissa hehkuvia hiiliä,joiden avulla he sytyttivät tulipalon. Kaaos oli täydellinen. Conquistadorit kompastelivat toisiinsa ja de Soto oli päästä hengestään,kun hänen hevosensa satuli irtosi hänen ratsain puolustaessa leiriään. Kun savu hälveni taistelupaikalta,katosivat myös chickasawit. Pimeä metsä nieli heidät,mutta espanjalaisten tappiot olivat suuret. 12 miestä oli kuollut,yli 50 hevosta kadonnut ja poissa oli myös satoja kallisarvoisia sikoja. Myös suuri osa heidän vaatteistaan ja aseistaan oli tuhottu ja he itse vain nipin napin elossa.
Rohkeasti de Soto espanjalaisineen jäi paikalle hoivaamaan haavoittuneitaan,keräämään vähiä jäljelläolevia tavaroitaan ja odottamaan kauhulla uutta mahdollista intiaani- hyökkäystä. Saatuaan joukkonsa kokoon he perääntyivät kylmissään,etätoivoisina sekä kaiken lisäksi vielä lähes alastomina. Nopeasti kyhätyssä pikku pajassaan he jonkin verran saivat korjattua aseitaan ja satuloitaan. Sen jälkeen he lyhintä mahdollista reittiä jättivät chickasawien alueet taakseen.
[muokkaa] Ranskalaisia ja brittejä
Tämän tapauksen jälkeen espanjalaiset tutkimusmatkailijat välttelivät tarkoin kosketusta chickasawien kanssa ja menikin reilusti yli sata vuotta ennen kuin heimo kohtasi uudelleen eurooppalaisia. Tällä kertaa ranskalaisia. Hekin olivat varovaisia, sillä de Soton visiitti chickasawien mailla oli euroopassa hyvin tunnettu tarina. Nykyisen Memphisin lähellä oli muuan ranskalainen varusmestari eksynyt synkkään metsäkorpeen ja miehistön muut jäsenet etsivät häntä. Metsässä he törmäsivät chickasaw-intiaaneihin. Ranskalaiset kiirehtivät antamaan intiaaneille lahjoja. Nämä ottivat ne vastaan ja auttoivat eksyneen etsimisessä. Varusmestari löytyi puolikuolleena nälästä ja vilusta harhailtuaan kymmenen päivää ilman muonaa. Chickasawit löysivät hänet. Näin sujui ensikontakti rauhallisissa merkeissä.
Etelä-Carolinassa jalansijaa saaneet brittisiirtolaiset alkoivat levittäytyä samoihin aikoihin lännemmäksi ja heita alkoi ilmestyä Mississipin tienoille. He halusivat tehdä kauppaa paikallisten intiaaniheimojen kanssa. Chickasawit olivat tulleet vahvuudestaan siksi tunnetuiksi,että englantilaiset halusivat ystävystyä heidän kanssaan. Hyöty oli molemminpuolinen. Britit aseistivat chickasawit,koska heistä ei ollut uhkaa idempänä oleville englantilaisasutuksille,mutta heistä oli sodissa hyötyä. Chickasawit - kuten sanottu - saivat tuliaseita,joiden avulla he saivat terrorisoida naapuriheimoja. Britit taas saivat vastineeksi orjia.joita chickasavit ottivat sotaretkillään mukaansa monista kylistä. Osa orjista myytiin eteenpäin,mutta useat joutuivat töihin brittien nopeasti kasvavan siirtokunnan mitä erilaisiin työtehtäviin. Osan ottamistaan vangeista pitivät chickasawit itse. Näin saatiin heimon lukumäärä kasvamaan tasaisesti. Vaikka he sotivat alinomaa,niin heidän miestappionsa olivat vähäisiä. Brittien yllytyksestä chickasawien suhtautuminen ranskalaisiin oli kylmäkiskoista ja he häiritsivät tehokkaasti Lousianan ranskalaisten kauppaliikennettä Kanadaan. Vuonna 1736 järjesti Lousianan kuvernööri sotaretkia chickasawien maille. Hänellä oli liittolaisinaan tuhatkunta illinois- ja choctaw-intiaania,mutta chickasawit onnistuivat lyömään hyökkääjät takaisin.
Vuonna 1740 yrittivät ranskalaiset uudelleen. Kaukaa suurilta järviltä tulleet ottawat ja pottawatomit hyökkäsivät chickasawkyliin. Nytkään ei hyökkääjien voima riittänyt. Ranskalaiset eivät luopuneet,vaan käyttivät intiaaniliittolaisiaan yhä uudelleen ja uudelleen tuhotakseen chickasawien vallan. Mutta britit olivat aseistaneet ystävänsä hyvin. Vaikka hyökkäävät heimot vaihtuivat,ei chickasawien puolustus murentunut. Mutta sen sijaan ranskalaisten valta mureni vuonna 1762 Mississippin alueilla. Chickasawien jatkuva kauppaliikenteen häirintä oli tehnyt tehtävänsä.
Vain ani harvoin chickasawit liittoutuivat muiden intiaaniheimojen kanssa. Tosin oli joitakin poikkeuksia. Cherokeiden kanssa he yhdistyivät hetkeksi ajaessaan shawneet pois metsästysmailtaan Cumberlandista Tennesseessä ja kerran he auttoivat natchez-heimoa,jotka sotivat ranskalaisia vastaan. Mutta vain britit olivat ystäviä.
[muokkaa] Sotureista maanviljelijöiksi
Ei siis voitane pitää kovin suurena ihmeenä,kun chickasawit asettuivat englantilaisten puolelle vuonna 1775 Yhdysvaltain vapaussodassa. Myöhemmin heistä tuli amerikkalaisten ystäviä,osittain suuren päällikkönsä Piomingon kautta. Tennesseen siirtokunta järjesti chickasaweille paljon aseita,joita he joutuivat käyttämään 1700-luvun lopulla musgokee- intiaanien maahantunkeutumisen vuoksi.
Lähes koko 1700-luku oli kulunut chickasawien ollessa sotaretkillä. Maanviljelys sekä kylien hoito olivat jääneet heimon naisten harteille suurimmaksi osaksi. Vuosisadan vaihteessa alkoi uusi aikakausi heidän elämässään. Heistä tuli maanviljelijöitä. He nousivat nopeasti Yhdysvaltojen rikkaimmaksi intiaanikansaksi ja heidän laajoilla puuvillapelloillaan ahersi yli tuhat mustaa orjaa. Siirtolaisia Euroopasta virtasi kuitenkin koko ajan lisää. He täyttivät ympärillä olevat intiaanimaat. Pian joutuivat myös chickasawit myymään maitaan. He myivät niitä pala palalta. Huolimatta hurjasta ja sotaisasta maineestaan,he eivät ryhtyneet niskoittelemaan. Vuosien 1801 ja 1832 välillä he kirjoittivat useita maittensa luovutussopimiksia. Vuodesta 1822 he pikkuhiljaa alkoivat siirtyä uuteen kotiinsa Oklahomaan. Osa ei halunnut vapaaehtoisesti siirtyä minnekään,mutta heidät pakotettiin. 1830-luvun lopulla heistä suurin osa oli lähtenyt matkaan. Jokuset menehtyivät rasittavan pakkomuuton aikana.
Oklahoman reservaatissa chickasavit kohosivat taas menestykseen. Maanviljelys tuotti heille siksi paljon ylijäämää,että he ryhtyivät perustamaan sahalaitoksia,erilaisia käsityöhön perustuvia liikkeitä ja kouluja,joista osa vain tytöille. Myös chickasaw-sanomalehti aloitti ilmestymisensä. Samoihin aikoihin Oklahomaan olivat muuttaneet myös choctawit,creekit,seminolet ja cherokeet. Nyt he muodostivat yhdessä viisikon, jotka tunnetttiin nimellä "viisi sivistynyttä heimoa".
Aivan kaikki chickasawit eivät akkulturoituneet tällä tavoin. Osa taisteli jenkkien sisällissodassa etelävaltioiden puolella ja jäivät sen jälkeen armeijan vakinaiseen palvelukseen. Veri veti sotakentille samoin kuin shawneilla ja delawareilla, joita niin ikään löytyi armeijan leivistä.
Chickasawit ovat sittemmin onnistuneet pääsemään varsin merkittävään asemaan Oklahoman kulttuurielämässä. Heillä on ollut syntymälahjana ehdoton periksiantamattomuus,josta on ollut hyötyä. Vaikka alkuperäinen kulttuuri on vuosien aikana sammunut,niin melko suuri osa heistä puhuu vielä tänä päivänäkin omaa kieltään. Enemmistö heistä polveutuu valkoisista. Väkiluku runsaat 20.000 henkeä. 1600-luvulla heitä oli arviolta viitisen tuhatta,mutta he osasivat selviytymisen taidon.
