Donatolaisuus
Wikipedia
Donatolaisuus oli 300-luvun alussa Karthagossa muodostunut liike, joka vuonna 311 vastusti Caecilianuksen nimittämistä piispaksi (Karthagon piispana 311-313), koska hän ja hänet vihkinyt piispa Felix Aptungalainen olivat Diocletianuksen vainoissa (303-311) kieltäneet uskonsa.
Donatolainen oppositio valitsi Majorinuksen Karthagon piispaksi; häntä seurasi 313 Donatus, jonka mukaan liike sai nimensä ja joka loi itsenäisen kirkon. Pohjois-Afrikan kristillisyys jakaantui katoliseen ja donatolaiseen kirkkoon.
Donatolaisten tärkeimpänä tarkoitusperänä oli kirkon pyhyys, joka heidän mukaansa riippui sen yksityisten jäsenten siveellisyydestä (vrt. aikaisempi novatiolaisuus); he halusivat erottaa vainon aikana horjuneet piispat ja papit, traditores ('luovuttajat', so. ne, jotka olivat luovuttaneet Raamattunsa viranomaisille), vastustivat epäkristillistä valtakunnankirkkoa ja korostivat velvollisuutta kärsiä marttyyrikuolema uskon puolesta. Donatolaiset itse kutsuivat kirkkoaan 'marttyyrien kirkoksi'.
Donatolaisiin liittyi vähitellen myös yhteiskunnallisten uudistusten ajajia (circumcellionit), jotka saivat monin paikoin kannattajansa syntyperäisistä alimmista sosiaaliryhmistä, jotka pitivät roomalaisia suurtilallisia ja virkamiehiä sortajinaan. Vastustettiin myös keisarin pakkopolitiikkaa; keisarit yrittivät monesti kukistaa donatolaiset verisesti, mutta tuloksetta.
Donatolaiskiista oli ensimmäinen ekklesiologinen kiista, ja mm. Augustinus vastusti donatolaisia jyrkästi: papin henkilökohtainen arvottomuus ei tee sakramenttien pätevyyttä kyseenalaiseksi. Maanpäällinen kirkko on pyhien ja syntisten sekoittunut kokonaisuus (corpus permixtum): syntiset tuomitaan vasta aikojen lopussa. (Tämä näkemys vastustaa vastaavasti myös pelagiolaisuutta.)
Noin vuonna 400 donatolainen kirkko oli vahvimmillaan käsittäen silloin yli puolet Pohjois-Afrikan kristityistä. Donatolaiset olivat kannanotoissaan hyvin jyrkkiä; heidän asiaansa tutkittiin kirkolliskokouksissa (esim. Karthagossa vuonna 411), ja keisari riisti heiltä kansalaisoikeudet vuonna 414, jolloin donatolaiset muodostivat vapaakirkon, joka periaatteessa torjui kirkon ja valtion yhteyden. Donatolainen kirkko kuitenkin käytännössä kukistui, ja 600-luvulla donatolaiset katosivat lopullisesti arabien valloittaessa Pohjois-Afrikan.
1500-luvulla radikaalireformaatiolla oli selviä aatteellisia yhtymäkohtia donatolaisiin (vrt. anabaptismi).
