Henry de Montherlant
Wikipedia
Henry Marie Jeseph Frédéric Expedite Millon de Montherlant , syntyi 20. huhtikuuta 1895 Pariisissa ja kuoli 21. syyskuuta 1972 Pariisissa, oli ranskalainen romaanikirjailija, esseisti, näytelmäkirjailija ja Ranskan akatemian jäsen.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Elämäkerta
de Montherlant oli syntyisin vähäisestä aatelisperheestä ja hän jo hyvin varhain suunnitteli ryhtyvänsä kirjailijaksi. Aluksi hän kirjoitti intiimiä päiväkirjaa, jonka hän kuitenkin tuhosi elämänsä loppupuolella. Kun hänen isänsä kuoli melko varhaisessa vaiheessa, niin pojan kasvatus jäi yksinomaan äidin huoleksi ja tämä antoi hänelle kiinnostuksen kirjallisuuteen. ”Que Vadis” jonka äiti antoi pojalleen luettavaksi, merkitsi hänet koko elämän ajaksi ja antoi hänelle teemat, joita kehitteli sen jälkeen koko tuotannostaan. Kyse oli siis ystävyyden, härkätaistelujen, Rooman sekä itsemurhan teemoista.
Hänen lähettämisensä Saint-Crois’in collegeen Neuilly-sur-Seineen antoi teemat ainakin kahteen hänen teokseensa: La Ville dont le prince est un enfant (1951) sekä Les Garçons (1969). André Gide luonnehti hän «kirjallisuuden herraksi»[1] Hänet valittiin vuonna 1960 Ranskan akatemian jäseneksi, tuolille numero 20, ilman että hän olisi sitä suuremmin pyytänyt. Hänen romaanituotantonsa on osittain autobiografista hänen käyttämänsä alter egon eli Alban de Bricoulen ansiosta.
De Montherlant oli Välimeren alueen kulttuurien suuri ihailija; Antiikin Rooma, Espanja ja arabikulttuurit, olivat hänen kohteitaan. Hän teki lukuisia matkoja Välimeren alueelle. Hän myös asui muutaman vuoden Ranskan siirtomaassa, Algeriassa. Hän oli nuoruudessaan ahminut Nietzschen ja et Maurice Barrèsin teoksia ja löysi niistä antiikin aikakauden rohkeuden ja hyvyyden idealismia. Hän oli patriootti ja antikolonialisti kun hän kirjoitti teoksen Le Songe, joka kertoi taistelijoiden rohkeudesta ja ystävyydestä. Tämä teos aikaansai useita artikkeleita ja teoksia, jotka vastustivat Natsisaksaa (1936) ja sitten teoksen L'Équinoxe de Septembre (1938), jonka Ranskaa miehittäneet saksalaiset kielsivät. Tämän jälkeen syntyi teos La Rose de Sable, jossa hän kuvaa kolonialistisen Ranskan tekemisiä, ja tämä teos koki ilmestymisen lopullisessa muodossaan, ilman leikkaamista, vasta 30 vuotta myöhemmin vuonna 1968.
Kun ensimmäinen maailmansota oli päättynyt, niin de Montherlant siirtyi urheiluun, juoksu ja jalkapallon pariin. Tällöin hän kohtasi nuorisoa , joka oli ollut juoksuhaudoissa. Hän ihaili kaveruutta, atleettista vartalo sekä ystävyyttä.
Montherlant ei ollut innostunut rakkaudesta eikä naisista, joiden suhteen hän oli aina puolustuskannalla. Hän kuitenkin tunkeutui naisen psykologiaan neljässä romaanissaan, jotka kuuluivat yhteisnimikkeen Jeunes Filles alle.
Kirjailija joutui törmäyskurssille oman ympäristönsä ja ajan yhteiskunnan kanssa yrittäen ylittää itsensä partisaanina taistellen, tämän, toisen maailmansodan päättymisen jälkeen hän omistautuikin näytelmien kirjoittamiselle. Ihmisen suuruus ja kurjuus, jotka olivat ominaisia niin naisille kuin miehillekin saivat ilmaisunsa, joko petettyinä tai kadotettuina.
Kirjailija tuli käytännöllisesti katsoen ikääntyessään sokeaksi, kun hän oli kokenut vakavan onnettomuuden. Hän teki itsemurhan asunnossaan 23. quai Voltairella 21. syyskuuta 1972. Näin hän noudatti itse kehittämäänsä teemaa, joka oli kulkenut lävitse koko hänen tuotantonsa: «välttääkseen ikävystymisen ja tullakseen äkisti sokeaksi».
[muokkaa] Salaisuuksien kultti
Montherlandin elämäkerran kirjoittaja Pierre Sipriot todistelee kirjoituksissaan, että koko elämänsä ajan kirjailija kätkeytyi maskin taakse ja kehitti kyseisen taidon melkein taiteeksi. Näin oli hän aatelin nimiliitteensä, kuin myös syntymäaika väärennetty, sillä hän halusi olla vuoden nuorempi. Hän olisi halunnut syntyä 21. elokuuta, joka oli Rooman perustamispäivä ja myös Ranskan akatemia meni hänen ansaansa, sillä se julkaisi virallisen syntymänpäivän olevan 30. huhtikuuta. Kirjailijan saamat vammat ensimmäisen maailmansodan aikana ovat myös suuri mysteeri kuin hänen kokemuksensa myös härkätaiteluista. Suuri kirjailija halusi luoda itsestään henkilön ja sovelsi tosiasioita kulloisenkin olosuhteen tapahtumiin.
Myös muussa yksityiselämässään de Montherland eli kaksoielämää kuten on paljastanut hänen ystävänsä Roger Peyrefitte[2] , jonka lailla hän jakoi intohimon nuorukaisiin. Kirjailijan kuoleman jälkeen nämä elementit antavat uutta valaitusta hänen tuotantoonsa, suurentavat sitä joissain tapauksissa ja suhteellistavat joissain toisissa.
[muokkaa] Teokset
[muokkaa] Romaanit
- La jeunesse d'Alban de Bricoule :
- Les voyageurs traqués :
- Les jeunes filles :
- Les célibataires (1934)
- Le chaos et la nuit (1963)
- Un assassin est mon maître (1971)
- Mais aimons-nous ceux que nous aimons ? (1973)
[muokkaa] Teatteri
- L'exil (1929)
- La Reine morte (1942)
- Fils de personne (1943)
- Un incompris (1943)
- Malatesta (1946)
- Le maître de Santiago (1947)
- Demain il fera jour (1949)
- Pasiphaé (1949)
- Celles qu'on prend dans ses bras (1950)
- La Ville dont le prince est un enfant (1951)
- Port-Royal (1954)
- La Mort qui fait le trottoir (1956)
- Le cardinal d'Espagne (1960)
[muokkaa] Esseet
- La relève du matin (1920)
- Les Olympiques (1924)
- Mors et vita (1932)
- Service inutile (1935)
- L'équinoxe de septembre (1938)
- Le solstice de juin (1941)
[muokkaa] Lähteet
- Paule d'Arx, La Femme dans le théâtre de Henry de Montherlant, essee, Paris, Librairie A.-G. Nizet, 1973
- Paule d'Arx, Henry de Montherlant ou Les Chemins de l'exil, essai, Paris, Librairie A.-G. Nizet, 1995
- J.N. Faure-Biguet, Les Enfances de Montherlant Henri Lefebvre, 1948
- Pierre Sipriot, Montherlant par lui-même, Le Seuil, 1953 (uusi painos, 1975)
- Pierre Sipriot, Montherlant sans masque, Robert Laffont, 1982
- Henry de Montherlant – Roger Peyrefitte - Correspondance : (1938 – 1941), présentation et notes de R. Peyrefitte et Pierre Sipriot, Robert Laffont, 1983
