Herbie Hancock
Wikipedia
Herbert Jeffrey Hancock (s. 12. huhtikuuta, 1940) on amerikkalainen jazzpianisti. 1960-luvulla kuuluisuuteen noussut Hancock levytti tuolloin merkittäviä akustisen jazzin levytyksiä, ja myöhemmin hän on kuulunut fuusiojazzin vaikutusvaltaisimpiin edustajiin. Lukuisista tyylinvaihdoksistaan tunnettua Hancockia pidetään yhtenä suurimmista jazzpianisteista.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Elämä ja ura
[muokkaa] 1960-luku
Hancock oli pianon ihmelapsi, joka soitti Mozartin pianokonserttoa orkesterin säestyksellä jo yhdentoista vuoden ikäisenä. Neljän muun nuoren jazz-musiikon mukana Miles Davis pestasi Hancockin uuteen kvintettiinsä vuonna 1962, jossa Hancock nousi lopullisesti maineeseen. Samoihin aikoihin Hancockilta ilmestyi ensimmäinen soololevy. Kvintetissä soittamisen lisäksi Hancock myös sävelsi itse useita kappaleita, ja muutamat niistä (kuten "Watermelon Man", "Dolphin Dance" ja "Maiden Voyage") ovat nousseet jazz-standardeiksi. 1960-luvulla Hancockin soolotuotanto koostui pääasiallisesti sen ajan akustisesta jazzista. Tyyli pysyi lähellä Davisin kvintetin ennakkoluulotonta hard bopia. Tämän kauden arvostetuimpia levyjä ovat Maiden Voyage ja Empyrean Isles, joista varsinkin ensin mainittu luetaan usein jazz-musiikin klassikkolevyihin. Vuonna 1969 Hancock teki ajan hermoilla olleen levyn, Fat Albert Rotunda, jossa jazz-musiikin improvisointi yhdistyi soul -musiikin rytmeihin enteillen jo myöhempää funkia.
[muokkaa] Mwandishi -yhtye
1970-luvun alkuvuosina Hancock teki Mwandishi -ryhmänsä kanssa kolme kokeellista levyä, joissa yhdistettiin avant-garde jazzia ja sähköistä fuusiojazzia (hieman kuten Miles Davisin kuuluisalla levyllä Bitches Brew). Levyt Mwandishi (1971), Crossings (1972) ja Sextant (1973) ovat kukin maininnan arvoisia, joskaan ne eivät saavuttaneet aikanaan suosiota suuremman yleisön keskuudessa, ja ne julkaistiin erillisinä CD-painoksina vasta 2000-luvulla. Varsinkin kaksi jälkimmäistä levyä ovat äänimaailmoiltaan vahvasti uutta etsiviä, ja niillä kuullaan myös varhaisen syntetisaattorin ääntä. Syntetisaattoreiden käyttö oli vuonna 1972 mukaan liittyneen Patrick Gleesonin idea, joka myös hoiteli niiden soittamisen. Levyjen huomattavin muusikko Hancockin lisäksi on kenties puhaltaja Bennie Maupin, joka tunnetaan melankolisesta tyylistään.
[muokkaa] Jazz-funk
Hancockia oli vaivannut se, että useimmat ihmiset eivät ymmärtäneet Mwandishi -yhtyeen kokeellista musiikkia, ja hän halusi tehdä jotain populaarimpaa. Hancock päätti nyt kokeilla onneaan rakastamansa 1970-luvun funk-musiikin parissa. Hän jätti vanhan yhtyeensä Maupinia lukuun ottamatta, ja otti studioon mukaan rumpali Harvey Masonin, perkussionisti Bill Summersin sekä basisti Paul Jacksonin. Tuloksena oli jazz-funkin selvästi suurin klassikkolevy, Headhunters (1973). Levyn ensimmäinen raita on viisitoistaminuuttia pitkä "Chameleon", joka on rakennettu kuuluisan syntikkariffin päälle. Levyn B-puolen ensimmäinen raita oli nimetty Hancockin ihaileman funk-artistin, Sly Stonen, mukaan. Melkein samalla kokoonpanolla syntyi vuotta myöhemmin edeltäjänsä veroisena pidetty Thrust, jossa rumpaliksi vaihtui Mike Clarke. Molemmat levyt nousivat aikanaan pop-listoilla kahdenkymmenen myydyimmän albumin joukkoon.
[muokkaa] Kaupallinen käänne 1970-luvulla
Tämän jälkeen Hancockin tuotanto meni yhä kaupallisempaan suuntaan. Seuraavat jazz-funk levyt, Man-Child (1975) ja Secrets (1976), olivat tuotannoltaan kevyempiä kuin edeltäjänsä, ja levyillä Sunlight (1978) ja Feets don't fail me now (1979) Hancock alkoi laulaa vokooderin läpi. Näistä levyistä varsinkin jälkimmäisellä kuullaan funk-riffeillä varustettua tasaiseen rytmiin perustuvaa disko-musiikkia. Toinen vuonna 1979 julkaistu levy, Monster, oli mainosten mukaan Hancockin ensimmäinen "rock-levy", mutta lopputulos ei saanut juuri kiitosta. Tämä kehitys kulminoitui 1980-luvun alussa julkaistuihin puhdasta poppia sisältäneisiin levyihin (kuten Magic Windows) sekä toisaalta industrial -vaikutteisiin levyihin kuten Future Shock (1982). Vuoden 1981 levyä, Lite Me Up, arvosteltiin siitä, että Hancock on siinä itse hyvin pienessä osassa jättäen säveltämisen, tuottamisen ja laulamisen enimmäkseen muiden hoidettavaksi. Industrial -vaikutteisilla levyillä taas basisti Bill Laswellilla oli huomattava rooli Hancockin yhteistyökumppanina. Vuoden 1982 hiphopista ja industrialista vaikutteita saanut single, "Rockit", vei Hancockin nimen MTV-kanavaa seuraavan nuorisonkin tietoisuuteen.
[muokkaa] V.S.O.P. -kvintetti
Ajoittain Hancock kuitenkin aina palasi akustisen jazzin pariin todistaakseen olevansa yhä merkittävimpiä jazz-pianisteja. 1970-luvun jälkipuoliskolla esiintynyt Hancockin akustinen V.S.O.P. kvintetti antoi merkittäviä vaikutteita nousevalle jazz-muusikoiden sukupolvelle, joka halusi enimmäkseen pysyä akustisen jazzin parissa. Tämän kvintetin kokoonpano oli muuten sama kuin 1960-luvun Miles Davisin kvintetin, paitsi että itse Davis, jonka ura oli tuolloin tauolla, oli korvattu trumpetisti Freddie Hubbardilla.
Hancock on jatkanut uraansa läpi vuosikymmenien, joskin julkaisutahti on hidastunut selvästi 1980-luvun puolivälin jälkeen. Huomion arvoisia levyjä myöhemmiltä vuosilta ovat esimerkiksi sähköinen Dis is da Drum (1995) sekä tunnettujen pop-kappaleiden jazz-sovituksia sisältävä The New Standard (1996).
[muokkaa] Triviaa
- Hancock on buddhalainen kuten hänen yhtyetoverinsa Bennie Maupin, Mike Clark sekä Wayne Shorter.
- Helsingin Sanomissa olleen arvion mukaan Hancockilla on "maailman huonoimmat" väli-speakit.
- Hancock ei aluksi pitänyt sähköpianosta, mutta Miles Davis vaati häntä soittamaan sillä. Myöhemmin Hancock käytti soitinta laajasti omilla levyillään.
- Headhunters levyllä "Watermelon Man" -kappaleen omituiselta kuulostava intro on pygmien musiikkia. Siinä etniseen musiikkiin perehtynyt perkussionisti Bill Summers tuottaa ääniä puhaltamalla kaljapulloihin.
- 1970-luvulla Hancockin yhtyeessä soitti bassoa myöhemmin BALCO-laboratorion johtajana tunnetuksi tullut Victor Conte
- "Rockit" -kappaleen kuuluisa musiikkivideo herätti kohua myös siksi, koska Hancock ei itse näy videolla. Tämän uskottiin johtuneen siitä, että MTV ei 1980-luvun alkupuolella suosinut tummaihoisia artisteja.
[muokkaa] Hancockin tuotantoa
- Takin' Off (1962) – Blue Note
- Inventions And Dimensions (1963) – Blue Note
- My Point Of View (1963) – Blue Note
- Empyrean Isles (1964) – Blue Note
- Maiden Voyage (1965) – Blue note
- Blow Up (1966) – MGM
- Speak Like A Child (1968) – Blue Note
- The Prisoner (1969) – Blue Note
- Fat Albert Rotunda (1969) – Warner Bros
- Mwandishi (1970) – Warner Bros
- Crossings (1971) – Warner Bros
- Sextant (1972) – Columbia
- Head Hunters (1973) – Columbia
- Thrust (1974) – Columbia
- Death Wish (Soundtrack) (1974) – Columbia
- Man-Child (1975) – Columbia
- Flood (1975) – Columbia
- Secrets (1976) – Columbia
- V.S.O.P. (1977) – Columbia
- Sunlight (1978) – Columbia
- Feets Don't Fail Me Now (1979) – Columbia
- Monster (1979) – Columbia
- Mr. Hands (1980) – Columbia
- Magic Windows (1980) – Columbia
- Quartet (1981) – Columbia
- Lite Me Up (1981) – Columbia
- Future Shock (1983) – Columbia
- Sound System (1985) – Columbia
- Perfect Machine (1988) – Columbia
- A Tribute To Miles Davis (1992) – Quest
- Dis Is Da Drum (1995) – Mercury
- The New Standard (1996) – Verve
- 1 & 1 (Wayne Shorterin kanssa) (1997) – Verve
- Future 2 Future (2001) – Transparent
- Portrait of Jaco, the Early Years (2002) – Holiday Park Records
- Possibilities (2005) – WEA
