Funk

Wikipedia

Funk on 1960-luvun lopussa syntynyt ja 1970-luvulla kultakautensa kokenut afroamerikkalaisen musiikin tyyli. Soul-musiikista kehittyneelle funkille luonteenomaista on erityisen vahvasti synkopoitu rytmi. Soittimet ovat usein samat kuin soul-musiikissa eli mukana on puhallinsoittimia. Myöhemmässä funkissa alettiin käyttää syntetisaattoreita. Bassokitara saa funkissa usein merkittävän roolin. Kappaleet voivat koostua vain yhdestä riffistä, joskin paljon monimutkaisemmatkin rakenteet ovat yleisiä. Funkissa korostuu pyrkimys intensiivisen rytmin luomiseen loputtomiin toistettavien riffien avulla. Funk vaikutti voimakkaasti disko-musiikin ja hip hopin syntyyn.

Sisällysluettelo 1 Funkin historia 1.1 1960-luku 1.2 1970-luku 1.3 1980-luku 2 Funkin piirteet 3 Funkin perilliset 4 Keskeisiä funk-artisteja ja levyjä

[muokkaa] Funkin historia

[muokkaa] 1960-luku

1960-luvun puolivälissä tapahtui soul-musiikissa myöhemmin funkin syntyyn johtanut oleellinen muutos, joka lasketaan enimmäkseen James Brownin vastuulle. Synkopoidut kahdeksas- ja kuudestoistaosanuotit muodostuivat funkin tavaramerkeiksi. Brown usutti yhtyettään intensiiviseen grooveen "on the one" -huudoilla. Tässä on usein nähty samankaltaisuus Länsi-Afrikan rytmimusiikkiin, jossa niin ikään monimutkaiset rytmit yhtyvät tietyllä iskulla. Brownin vuoden 1965 menestyssingle, "Papa's Got a Brand New Bag", nähdään usein käänteentekevänä. Tällä tiellä jatkoivat pari vuotta myöhemmin ilmestyneet singlet "Cold Sweat" (1967), "I Got the Feelin'" (1967) ja "Say It Loud, I'm Black And I'm Proud" (1968). Tältä ajalta Brownin "Licking Stick - Licking Stick" on ehkä paras esimerkki rakenteeltaan äärimmilleen pelkistetystä kappaleesta, joka lepää rytminsä varassa.

Joukko muita pioneerejä ottivat opikseen Brownin innovaatioista riffien, rytmien ja vokaalityöskentelyn alueella, ja uusi tyyli alkoi levitä laajemmalle. Dyke & The Blazers -nimisen yhtyeen vuoden 1967 single, "Funky Broadway", on jo nimensä puolesta merkittävä, ja samoin Charles Wrightin yhtye The Watts 103rd Street Rhythm Band levytti noihin aikoin varhaista funkia. The Meters oli niin ikään yksi funkin pioneereista vuoden 1969 singlellään "Cissy Strut", joka oli lohkaistu levyltä "Look-A Py Py". The Isley Brothersin listaykköseksi noussut "It's Your Thing" vuodelta 1969 sekä etenkin Sly and The Family Stonen samana vuonna julkaistu peukutusbassoa hyödyntänyt "Thank You (Falettin' Be Mice Elf)" raivasivat tietä funkille.

[muokkaa] 1970-luku

1970-luku oli funkin kulta-aikaa. Sly and the Family Stone oli funkin vaikutusvaltaisimpia yhtyeitä vuosikymmenen alkaessa. Myöhemmin merkittävään asemaan nousi George Clintonin funk-imperiumi, jonka tunnetuimpien yhtyeiden nimet olivat Parliament ja Funkadelic. Muita 1970-luvun funkia levyttäneitä yhtyeitä ja artisteja olivat esimerkiksi skotlantilainen Average White Band, Bar-Kays, Brass Construction, The Brothers Johnson, B.T. Express, Cameo, The Commodores, Con Funk Shun, Graham Central Station, Jimmy Castor Bunch, Kool and the Gang, The Meters, Ohio Players, Slave ja Johnny "Guitar" Watson. James Brown itse pysyi uransa huipulla 1970-luvun puoliväliin asti keskittyen nimenomaan funkiin.

Funk-musiikkia on pyritty toisinaan luokittelemaan toisaalta intensiivisempään ja raaempaan tyyliin, jota on nimitetty esimerkiksi "hardcore funkiksi", sekä toisaalta soundeiltaan pehmeämpään tyyliin, jota on kutsuttu nimellä "sophisticated funk". Juuri Brownin funk-musiikki edusti ensin mainittua suuntausta, kun taas esimerkiksi Brothers Johnsonin ja Earth, Wind & Firen kaltaiset yhtyeet tekivät enemmän jälkimmäiseen suuntaukseen kuuluvia popmaisempia funk-levyjä. Tällaisissa levyissä on usein varsinaisen funk-materiaalin lisäksi myös paljon soul-balladeja.

Funk ei syrjäyttänyt soulia, vaan 1970-luvun soulin edustajat kuten Marvin Gaye ja Stevie Wonder itse asiassa menestyivät usein levylistoilla paremmin kuin funkiin keskittyneet artistit. 1970-luvun puolivälistä alkaen disko-musiikki tuli erittäin suosituksi muuttaen näin suuresti R&B-musiikin kenttää. Monet funkia levyttäneet yhtyeet kuten Kool and The Gang ja Earth, Wind & Fire siirtyivät diskobuumin myötä diskoon. Toiset funk-artistit, kuten George Clinton, julistivat sodan diskomusiikkia vastaan.

[muokkaa] 1980-luku

Funk oli uudistanut soundiaan 1970-luvun lopulla sähköisemmäksi syntetisaattoreiden myötä ja teki myös diskolle lieviä myönnytyksiä rytmin monimutkaisuuden suhteen. Uudempaa funk-tyyliä edustavat esimerkiksi Rick Jamesin ja Zappin 1980-luvun levyt. Cameo sekä Midnight Star tekivät 1980-luvulla vahvasti funk-vaikutteista R&B:tä. Tällaisten yhtyeiden hiipumisen myötä myös funkin aikakausi alkoi 1980-luvun puolivälin jälkeen olla lopullisesti ohitse.

Yhä uudet artistit ottivat kuitenkin vaikutteita funkista. 1980-luvulla viime vuosikymmenien suosituimpiin yhtyeisiin kuuluva Red Hot Chili Peppers levytti Hendrixin ja Funkadelicin innoittamana paljon materiaalia, jonka voidaan laskea kuuluvan funk rockiin (sittemmin yhtye vaihtoi tyyliään enemmän perinteisemmän rockin suuntaan). 1990-luvulla suosittu oli niin ikään myös funkista voimakkaita vaikutteita saanut yhtye Jamiroquai. Myös Primuksen kaltaiset joskus "funk-metalliksi" kutsuttua musiikkia levyttäneet yhtyeet pitivät funk-vaikutteita näkyvästi esillä.

[muokkaa] Funkin piirteet

Edeltäjäänsä, 1960-luvun souliin, verrattuna funk käyttää monimutkaisempia rytmejä, mutta kappalerakenteet ovat yksinkertaisempia koostuen yksinkertaisimmillaan vain yhdestä tai kahdesta riffistä (riffin vaihtuminen voi nousta kappaleen kohokohdaksi). Funk-musiikki on yleensä hyvin tanssimiseen sopivaa, ja sen perusideana on useimmiten luoda mahdollisimman intensiivinen groove.

Bassokitaristit nousivat funkin myötä valokeilaan. Aikaisemmin basistit olivat olleet ikuisen statistin roolissa populaarimusiikissa. Motown -yhtiön taustamuusikkona toiminut basisti James Jamerson oli keskeisiä hahmoja uuden melodisemman soittotyylin luomisessa. Hänen melodiset bassokuvionsa nousivat usein keskeiselle sijalle Motown -yhtiön soul-yhtyeiden kappaleissa. Larry Grahamin ansioksi puolestaan luetaan usein "peukutus"-tekniikan luominen. Siinä basisti tuottaa perkussiivisia ääniä iskemällä kieliä peukalolla tai nostamalla niitä otelaudasta muilla sormilla. Muita merkittäviä funk-basisteja ovat esimerkiksi George Porter Jr., Bootsy Collins ja Louis Johnson.

Myös funk-kitaristit käyttävät perkussiivista soittotyyliä usein lisäten riffeihin "kuolleita nuotteja" (eli otelaudan käsi painaa kieliä niin kevyesti, että niistä kuuluu vain rämpsytystä eikä varsinaisia nuotteja). Tunnettuja funk-kitaristeja olivat esimerkiksi Jimmy Nolen ja Phelps Collins. Jimi Hendrix kehitti "funk rockin", jossa funkille tyypilliset rytmit ja riffit sovelletaan rock-kokoonpanolle. Tätä suuntausta jatkoi 1970-luvulla Funkadelic, jonka tunnetuin kitaristi oli Eddie Hazel.

Parhailla funk-soittajilla, etenkin puhaltajilla, oli usein jazz-tausta. Funkin, ja koko r&b:n tunnetuimpiin puhaltajiin kuuluvat esimerkiksi pasunisti Fred Wesley sekä saksofonisti Maceo Parker. Funkin yksinkertaiset kappalerakenteet olivat kuitenkin selvä vastakohta 1960-luvun yhä monimutkaisemmille jazz-tyyleille. Funk hylkäsi tuon ajan jazzin nopeat soinnunvaihdot ja keskittyi sen sijaan intensiiviseen rytmiin. Jazz-musiikki, etenkin fuusiojazz otti puolestaan vaikutteita funk-rytmeistä. Tämä vaikutus näkyy usein vahvana modernissa jazzissa edelleen. Trumpetisti Miles Davis ja hänen kanssaan työskennellyt pianisti Herbie Hancock olivat keskeisiä funk-rytmejä käyttäneitä jazz-muusikoita. Usein käytetään sanaa "jazz-funk" viitatessa funk-rytmeihin perustuvaan jazz-musiikkiin.

Laulajat jatkavat funkissa soul-musiikille tyypillistä "sielukasta" vokaalityöskentelyä. Tähän liittyen funk-levyille on usein mahtunut mukaan hitaita soul-balladeja. Samalla funk alkoi viedä vokaalityöskentelyä yhä enemmän huudahdusten, chantien ja iskevien hokemien suuntaan. Usein lyriikaksi funk-kappaleessa riittävät iskulauseenomaiset mantrat, joita toistetaan loputtomiin. Tällöin laulamiseen voi osallistua koko yhtye. Esimerkkeinä läpi kappaleen toistuvista lauseista voidaan mainita vaikka James Brownin "talkin' loud - and sayin' nothing" tai George Clintonin "shit! goddamn! - get off your ass and jam".

Yksi funk-musiikin näkyvimmistä piirteistä on muusikoiden tyypillinen värikäs ulkoasu. Usein suositaan afrolettejä sekä värikkäitä asuja. Useille funk-yhtyeille tyypillistä oli rennompi tyyli kirjavine vaatteineen siinä missä muut R&B -artistit olivat keskimäärin tyylitellymmän oloisia kiiltelevissä puvuissaan. Yksi funkin parhaiten muistetuista pukeutujista on basisti Bootsy Collins, joka käytti esimerkiksi tähtien muotoisia silmälaseja. Myös itse funk-musiikki on usein humoristista tai vaihtoehtoisesti eroottisuutta korostavaa. George Clintonin yhtyeiden levyillä huumori on alati näkyvästi esillä. Ohio Players taas lienee paras esimerkki erotiikan korostamisesta funkissa. Yhtye aiheutti huomiota levyjen rohkeilla kansikuvillaan, joista monet olivat S&M -henkisiä. Huumorin ja erotiikan lisäksi useat funk-yhtyeet viljelivät tuotannossaan myös poliittisia teemoja. Esille nostettuja poliittisia teemoja olivat esimerkiksi rasismin vastustaminen, sosiaalipolitiikan alaan kuuluvat ongelmat sekä sodanvastaisuus.

[muokkaa] Funkin perilliset

Lähinnä funkin pohjalta kehittyi 1970-luvun lopussa hip hop -musiikki. Hip hop -artistit ovat aina ottaneet kappaleisiinsa runsaasti sampleja 1970-luvun funk-levyiltä. Eniten samplatuksi artistiksi on usein nimetty James Brown, jonka viimeisiin suuriin hitteihin kuulunut "Payback" (1974) voidaan mainita selkeästi hip hoppia ennakoivana julkaisuna.

Samoin 1970-luvun disko-musiikki oli varsinkin rytmikkäimmässä muodossaan varsin suora funkin perillinen. Monissa disko-hiteissä, kuten Chicin "Le Freak" tai Heatwaven "Boogie Nights" on säilytetty funkille tyypilliset riffit. Diskomusiikin tuoma keskeinen muutos oli palauttaa rytmi takaisin aiempaa yksinkertaisempaan muotoon. Samoin siinä lisättiin tuotannollisia keinoja, kuten jousien käyttöä, musiikin pehmentämiseksi.

Disko-musiikki voidaan nähdä osana kaupallista käännettä, jonka yhteydessä myös progressiivinen rock menetti suosiotaan yksinkertaisemman punkin nostaessa päätään, ja kokeellisempi fuusiojazz taantui smooth jazziksi.

[muokkaa] Keskeisiä funk-artisteja ja levyjä

Monet funk-levyt sisältävät varsinaisen funkin lisäksi myös soul-balladeja, joskus myös melodista soulia ja diskoa. "Funk"-sanaa käytetään usein väärässä yhteydessä viittaamaan kaikkeen 1970-luvun mustaan pop-musiikkiin. Todellisuudessa monet 70-luvun soul-artistit eivät levyttäneet varsinaista funkia juuri lainkaan. Samoin Tower of Powerin ja Earth, Wind & Firen useimmat levyt sisältävät enemmän soulia ja R&B-balladeja kuin varsinaista funkia. Rockyhtyeellä Grand Funk Railroad ei ole mitään tekemistä funkin kanssa.

• Average White Band
  • AWB (1974)
  • Soul Searching (1976)
• Brothers Johnson
  • Blam!! (1978)
• James Brown
  • JB40, 40th Anniversary Collection (kattaa koko James Brownin uraa kronologisesti kahden CD:n voimalla)
  • Startime (kuten edellä, neljän CD:n boksi)
• Bootsy's Rubber Band
  • Stretchin' out in a Rubber Band (1976, A-puoli funkia, B-puolella R&B-balladeja)
  • Ahh... The Name is Bootsy! (1977, A-puoli funkia, B-puolella R&B-balladeja)
• Cameo
  • Cardiac Arrest (1977)
  • Secret Omen (1979)
• The Commodores
  • Caught in the Act (1975)
  • Movin' On (1975)
  • Hot on the Tracks (1976)
• Funkadelic
  • Free Your Mind and Your Ass Will Follow (1971)
  • Maggot Brain (1971)
  • Standing on the Verge of Getting It on (1974)
  • Let's Take it to the Stage (1975)
  • One Nation Under a Groove (1978)
  • Electric Spanking of War Babies (1981)
• Graham Central Station
  • Ain't no Doubt 'bout It' (1975)
• Herbie Hancock
  • Headhunters (1973, jazz-funkin suurin klassikko)
  • Thrust (1974, jazz-funkia)
• Headhunters
  • Survival of the Fittest (1975, jazz-funkia)
• Jimi Hendrix
  • Band of Gypsys (1970)
  • First Rays of the New Rising Sun (1970, varsinkin kappaleet "Freedom", "Izabella" ja "Straight Ahead")
• Instant Funk
  • Witch Doctor (1979)
• Kool and the Gang
  • Wild and Peaceful (1973)
  • The Spirit of the Boogie (1975)
• Mandrill
  • Composite Truth (1972)
• The Meters
  • Look-a Py Py (1969)
  • Rejuvenation (1974)
• Ohio Players
  • Pleasure (1972)
  • Honey (1975)
• Parliament
  • Mothership Connection (1975)
  • Clones of Dr. Funkenstein (1976)
  • Funkentelechy vs. Placebo Syndrome (1977)
  • Motor-Booty Affair (1978)
• Slave
  • The Hardness of the World (1977)
  • The Concept (1978)
  • Just a Touch of Love (1979)
  • Stone Jam (1980)
• Sly and the Family Stone
  • Life (1968, ei vielä funkia, vaan rock-vaikutteista soulia)
  • Stand! (1969, vielä enimmäkseen rock-vaikutteista soulia)
  • There's a Riot Going on (1971)
  • Fresh (1973)
• Tower of Power
  • Urban Renewal (1975, yhtyeen suosituista levyistä nimenomaan tämä sisältää paljon funk-materiaalia)
• Zapp
  • Zapp (1980)