Jokihelmisimpukka
Wikipedia
| Jokihelmisimpukka | ||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||
|
Jokihelmisimpukka eli raakku (Margaritifera margaritifera) on tummanruskea,
lähes musta uhanalaisiin lajeihin kuuluva nilviäinen. Se rauhoitettiin
ensimmäisenä selkärangattomana Suomessa vuonna 1955.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Esiintyminen
Voimakkaimpina esiintyminä järvisimpukkaa muistuttavaa jokihelmisimpukkaa tavataan Lapin joissa. Etelä-Suomessa ainoa lisääntymiskykyinen kanta on Viljakkalassa Tampereen luoteispuolella virtaavassa Ruonanjoessa, mutta raakkua esiintyy paikoin myös muualla Länsi-Suomessa. [[1]]
Aiemmin raakkua tavattiin lähes koko Suomessa, mutta veden happamuutta muuttaneet tekijät sekä erilaiset toimenpiteet, joissa virtaavia vesiä perattiin ja muutettiin tukinuittoon sopiviksi, vähensivät kantoja.
Metsähallituksen EU:n tuella Suomen, Norjan ja Venäjän pohjoisilla alueilla suorittaman esiintymisalujeiden kartoituksen ja raakkukantojen suuruuksien määrittelyn mukaan pohjoiset jokihelmisimpukkakannat ovat elpyneet taannoisten massapyyntien jäljiltä ja voivat hyvin. Mm. tunnetussa raakkujoessa Luttojoessa 1900-luvun alkupuolella kokonaan häviämässä ollut laji esiintyy nykyisin elinvoimaisena populaationa.
Raakkukantoja on suojellut ja elpymistä edesauttanut raakun vaikea havaittavuus. Se on tummanruskea, lähes musta, ja elää pohjasoraan kaivautuneena viileissä, puhtaissa ja virtaavissa vesissä. Sitä on erittäin vaikea havaita, ja se saattaa pysytellä lähes paikoillaan jopa vuosikausia.
[muokkaa] Uhkana massapyynti
Jokihelmisimpukan kohtaloksi oli muodostua 1900-luvun alkupuolella yleistynyt massapyynti. Nimensä mukaisesti pieni osa raakuista tuottaa helmen. Nykyarvoiden mukaan sellainen saattaa olla tuhannesta pyydetystä simpukasta vain yhdessä. Helmi kehittyy simpukan sisällä olevan hiekkasirun ympärille vuosikymmenten aikana. Useimmiten helmet ovat heikon laatunsa takia arvottomia.
Ennen rauhoitusta nimenomaan Luttojoki tunnettiin ammattimaisten helmenpyytäjien jokena. Raakun onneksi raju pyynti rasitti kantaa vain tietyillä alueilla ja kanta oli häviämässä vain paikka paikoin. Todellinen uhka raakkuun kohdistui vasta sukellusvälineiden yleistyttyä.
Rauhoitetun jokihelmisimpukan etsiskelyyn ja kaivamiseen ei nykyisin saa ryhtyä edes huvin vuoksi, ja jos raakun näkisikin, sitä ei saa edes koskea tai käännellä, saati ottaa mukaan.
[muokkaa] Raakku ekosyteemissä
Elinympäristössään jokihelmisimpukka kuuluu ekosysteemin ns. avainlajeihin. Se mm. ylläpitää hyvää veden laatua. Ihmisen kannalta raakku on harmiton ja hyödytön, mutta elinalueillaan se on ekosysteemille tärkeä.
[muokkaa] Lisääntyminen
Jokihelmisimpukka lisääntyy vain lohi- tai taimenpitoisissa joissa. Hedelmöittymisen jälkeen raakun munasolut kehittyvät pienen simpukan näköiseksi glokidiotoukiksi, jotka kiinnittyvät väkäsillään lohikaloihin. Elämää jatkaakseen niiden on päästävä lohien tai taimenten kiduksiin, joissa ne elävät toukkavaiheessa talven yli. Kalan kannalta ne ovat vaarattomia ja harmittomia. Keväällä toukat irroittautuvat kiduksista, putoavat joen pohjalle ja kaivautuvat pohjasoraan 2-3 vuodeksi.
Sukukypsäksi raakku tulee 20-vuotiaana. Lapin joissa jokihelmisimpukka voi elää jopa 120-vuotiaaksi, etelämpänä noin 80 vuoden ikäiseksi.
[muokkaa] Aiheesta muualla
Ruonanjoen raakku [[2]]
Reijo Heikkinen:Jokihelmien pyyntiä Kainuun korpimailla [[3]]
