Laskuvarjohyppy

Wikipedia

Laskuvarjohyppy on laskuvarjon kanssa tehtävä hyppy yleensä lentokoneesta. Jo Leonardo da Vinci piirsi luonnoksia laskuvarjosta, mutta keksintö lienee paljon vanhempi. Laskuvarjohyppyjä kokeiltiin kuumailmapalloista ennen ilmaa raskaamman lentokoneen syntyä. Ensimmäinen hyppy tapahtui 22. lokakuuta 1797.

Laskuvarjohyppy tuli 1920-luvulla ilmailynäytösten suosikkiesitykseksi. Sen sotilaallinen käyttö alkoi 1930-luvulla.

1950-luvulta alkaen laskuvarjohyppy on kasvattanut suosiota harrastuksena.

Varsinaisena urheilulajina laskuvarjohyppy alkoi Suomessa v. 1960, kun Helsinkiin perustettiin ensimmäinen kerho, vieläkin Malmin lentokentällä toimiva Suomen laskuvarjokerho ry. Vuonna 2005 toimivia laskuvarjokerhoja oli Suomessa 16, ja niissä hypättiin yhteensä 44 723 laskuvarjohyppyä.

Laskuvarjohyppääminen on eräs Suomen ilmailuliitto ry:n (SIL ry) harrasteilmailulaji, ja hyppääviä SIL ry:n jäseniä oli v. 2005 2 381 kappaletta. Voimassa olevia itsenäisen hyppääjän kelpoisuuksia (C- tai D-luokka) oli vuoden lopussa 738 kappaletta.

[muokkaa] Sotilaallinen historia

Ensimmäisen maailmansodan aikana Saksa otti käyttöön lentäjien laskuvarjot, koska sen koneet yleensä pudotettiin sen omalle alueelle. Miehistö oli rajallinen resurssi, joka kannatti yrittää säästää koneen tuhoutuessa. Englanti ei ottanut laskuvarjoja käyttöön, koska arveltiin niiden käytön heikentävän sotilaslentäjien taistelumoraalia.

1920-luvun Yhdysvaltain kiertävissä ilmasirkuksissa oli laskuvarjohyppyesityksiä.

1930-luvulla Neuvostoliitto otti käyttöön laskuvarjojoukot. Sieltä käyttö laajeni ensin Saksaan, joka Weimarin tasavallan aikana koulutti sotilaitaan, etenkin lentäjiä, Neuvostoliitossa. Toisen maailmansodan aikana etenkin Saksan laskuvarjojoukot tulivat kautta maailman kuuluisiksi hyökkäyksissä Belgiaan (Eben Emalin tukikohdan vyörytys), Norjaan ja Kreetalle. Saksan laskuvarjojoukot menettivät kuitenkin pääosan vahvuudestaan Kreetan verisissä taisteluissa vuonna 1941 eivätkä koskaan palanneet samalle tasolle.

Suomen maavoimien laskuvarjojääkärien edelläkävijät olivat toisen maailmansodan aikuiset kaukopartiojoukot, joita aika-ajoin kuljetettiin lentokoneilla (vesikoneita tai suksin varustettuja koneita). Sodan aikana Suomi pudotti noin tusina laskuvarjomiestä linjojen taakse, mutta neuvostotiedustelun onnistuneen operaation vuoksi suurin osa laskuvarjomiehistä tuhoutui ennen tehtäviensä suorittamista.

Toisen maailmansodan jälkeen etenkin Yhdysvaltain maavoimien keskuudessa uskottiin laskuvarjojoukkojen määräänsä suurempaan vaikutukseen. Vihreät baretit-yksikkö luotiin Baijerissa, tästä johtui baretin värikin; baretit lainattiin Britannian merijalkaväeltä. Koulutusta antoivat saksalaiset laskuvarjojääkärit, sittemmin suomalaiset kaukopartiomiehet. Usko laskuvarjojoukkojen jalkaväkeä paljon suurempaan tehoon näkyi esimerkiksi Vietnamin konfliktissa ja viimeksi Afganistanin valloittamisessa vuonna 2003.

[muokkaa] Harrastus

1990-luvulta lähtien laskuvarjohyppy on voinut olla yhden kerran elämässä tehtävä huvitus - tällöin tulivat käyttöön tandemhypyt, joissa hyppääjä hyppää yhdessä kouluttajan eli tandemhyppymestarin kanssa.

Laskuvarjohyppykoulutus ja -toiminta jakautuu kelpoisuusluokkiin, joita ovat A, B, C, ja D.

A ja B ovat oppilasluokkia, mikä tarkoittaa, että kouluttaja (hyppymestari) valvoo oppilaan suorituksia ja varmistaa turvallisuuden. C ja D ovat molemmat itsenäisen hyppääjän luokkia, D-luokkalaisella on vain vähintään 500 hyppyä.

Alkeiskurssin jälkeen harrastus alkaa yleensä pakkolaukaisuhyppyinä 1 000 metrin korkeudesta. Pakkolaukaisuhyppyjä tehdään vähintään kuusi, joista kolmella harjoitellaan varjon avaamista leikkikahvan avulla ns. harjoitusvetohyppyinä (HV-hyppyinä).

Onnistuneiden HV-hyppyjen jälkeen seuraa oppilaan uralla merkittävä suoritus eli ensimmäinen itseaukaisuhyppy ("itsari"). Kahden lyhyen vapaapudotushypyn ja kokeen jälkeen oppilas saa A-luokan.

Peruskoulutuksessa hyppykorkeus nousee vähitellen ja oppilas oppii ennen kaikkea vapaapudotustaitoja: käännöksiä, voltteja ja hyppyjä toisen ihmisen kanssa sekä uloshyppypaikanmääritystä. Myös laskuvarjon käsittelytaito paranee, sillä harjoiteltava on myös tarkkuushyppyä eli osumista varjolla mahdollisimman lähelle määrättyä laskeutumisalueen kohtaa. Parinkymmenen hypyn ja kokeen jälkeen oppilas voi hakea B-luokkaa.

Jatkokoulutuksessa hiotaan jo opittuja taitoja ja opetellaan varsinkin FS- eli kuviohyppyjä kouluttajan kanssa (FS = Formation Skydiving), mutta myös freestylehyppyjä yksin. Kirjallisen kokeen ja käytännön näytteiden jälkeen oppilas voi hakea Suomen ilmailuliitto ry:ltä C-luokkaa.

C-luokkaan vaaditaan vähintään 38 hyppyä, mutta yleensä hyppyjä kertyy enemmän, noin viisikymmentä.

Suomessakin on mahdollista aloittaa laskuvarjohyppykoulutus nova-alkeiskurssilla (nova=nopeutettu vapaapudotus). Tällöin pakkolaukaisuhyppyjä ei ole lainkaan, vaan oppilas hyppää alusta alkaen itseaukaisuhyppyjä yleensä 4 000 metrin korkeudesta ensin kahden ja pian vain yhden kouluttajan (novahyppymestarin) kanssa.

Nova-alkeiskoulutus jakautuu seitsemään hyppyyn eli tasoon. Tasohypyillä oppilas oppii kaikki vapaan pudotuksen perustaidot (varjon avaamisen, käännökset, voltit, liukumisen ja toisen ihmisen kanssa hyppäämisen alkeet) sekä varjon käsittelyn. Kokeen jälkeen voi hakea A-luokkaa.

Novaoppilaan B-luokkaan eli peruskoulutukseen kuuluu seitsemän hyppyä, joilla opitaan mm. matalammista korkeuksista hyppääminen.

Jatkokoulutus on pakkolaukaisuohjelman kaltainen, mutta hyppyjä on vähemmän. C-luokkaan vaaditaan novaoppilaalta vähintään 20 laskuvarjohyppyä.

[muokkaa] Kilpailulaji

Pääartikkeli: laskuvarjourheilu

Laskuvarjohypyssä on ammattilais-, harrastus- ja kilpatoimintaa. Ammattilaistoiminta liittyy sotilaallisen toiminnan ohella pelastustoimintaan ja koulutukseen.

Kilpailulajeina on mm. tarkkuus- ja muodostelmahyppy.