Mauri Sariola
Wikipedia
Mauri Aukusti Sariola (25. marraskuuta 1924, Helsinki – 9. elokuuta 1985, Helsinki) oli suomalainen kirjailija, tunnettu erityisesti rikosromaaneistaan. Usean rikosromaanin sankarina on komisario, sittemmin rikostarkastaja, Olavi Susikoski.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Elämä ja ura
Sariola sai vuonna 1969 romaanillaan Lavean tien laki merkittävän Prix du roman d'aventures -jännityskirjallisuuspalkinnon. Hän kirjoitti myös mm. salanimillä Esko Laukko (kaikkiaan yhdeksän teosta) ja Simo Hurtta. Tuotantoa on käännetty yli kymmenelle kielelle parissakymmenessä maassa. Sariola kirjoitti myös mm. sotaromaaneja, esimerkkinä omiin armeijakokemuksiinsa perustuva Viiden tien risteys (1964), sekä historiallisia teoksia, esimerkkeinä Suomalainen ratsastaja (1977) ja Suomalainen kavaljeeri (1978), jotka kuvasivat Kustaa Mauri Armfeltin elämää.
Mauri Sariola syntyi hattulalaiseen opettajaperheeseen. Hänen vanhempansa olivat kansakoulunopettaja Armas Elis (Eelis) Sariola ja Anna Lyydia os. Kylänpää. Perheessä oli Maurin lisäksi kaksi vanhempaa lasta: Lauri ja Kyllikki (myöh. Koskinen). Sarioloiden koti sijaitsi Hattulan Kosken koululla, jossa Armas Sariola toimi opettajana.
Sariola kävi oppikoulunsa Hämeenlinnan lyseossa ja sittemmin Toijalan yhteiskoulussa perheen muutettua Sääksmäen Tarttilaan. Sariola julistettiin ylioppilaaksi jatkosodan aikana 1943 ilman varsinaisia ylioppilaskirjoituksia. Sotien jälkeen Sariola aloitti opinnot Helsingin yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, mutta ei saanut niitä päätökseen.
Sariola kutsuttiin asepalvelukseen keväällä 1943 kesken lukion. Hän palveli ensin Santahaminaan sijoitetussa Radiopataljoonassa ja suoritti siellä aliupseerikoulun. Sen jälkeen hän palveli radistina Itä-Karjalassa, kunnes sai siirron Äänislinnaan. Upseerikoulun Sariola suoritti kurssilla 59 vuonna 1944. Sen jälkeen hän joutui vielä Lapin sotaan, jossa hän palveli edelleen viestitystehtävissä, kotiutuen upseerikokelaana keväällä 1945. Hän sai ylennyksen vänrikiksi 1948 ja luutnantiksi 1983.
Sariola palkattiin Helsingin Sanomien oikeussalitoimittajaksi alkuvuodesta 1956. Sitä ennen hän oli tehnyt sekalaisia töitä muun muassa tietyömaalla, tukkimetsässä, epäpätevänä kansakoulunopettajana Lapissa (väärällä nimellä Simo-Auli Arra) sekä pankissa ja vakuutusyhtiössä Helsingissä.[1]
Esikoisromaaninsa Laukausten hinta Sariola kirjoitti keväällä 1956. Hän kertoi saaneensa sysäyksen teoksen kirjoittamiseen senaikuisten käännösdekkarien kehnosta tasosta. Siitä alkoi hänen lähes 30 vuotta kestänyt kirjailijan uransa. Hän jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 1965. Hänen pääasiallinen kustantajansa oli koko uran ajan Gummerus. Laukko-kirjat kustansi Weilin+Göös.
Sariolan kirjallinen tuotanto on valtava. Romaanien lisäksi hän kirjoitti toistaiseksi tuntemattoman määrän jatkokertomuksia, novelleja, matkakertomuksia ja muita lehtijuttuja useisiin kymmeniin eri lehtiin. Kirjoitustensa julkaisemisen hän aloitti jo sota-aikana, todennäköisesti vuonna 1944. Lisäksi hän kirjoitti lukuisia radiokuunnelmia ja televisiokäsikirjoituksia.
Sariola oli ilmiömäisen nopea kirjoittaja, vaikka käyttikin vanhaa matkakirjoituskonetta ja kaksisormijärjestelmää. Esimerkiksi palkittu Lavean tien laki syntyi parin viikon intensiivisen työn tuloksena. Hän ei hukannut aikaa tekstin muokkaamiseen vaan piti kiinni siitä periaatteesta, että kirja on kirjoitettava kerralla valmiiksi. Hän ei kovinkaan tarkkaan suunnitellut kaikkia teoksiaan, vaan yksinkertaisesti alkoi kirjoittaa, ja loppuratkaisu oli usein yllätys hänelle itselleenkin. Hänellä oli tapana sanoa, että jos hän onnistuu saamaan 111 liuskaa kasaan, loppu sujuu jo itsestään.[2]
Mainituista syistä Sariolan tuotannon laadussa on kirjavuutta, ja etenkin uransa loppupuolella hän alkoi toistaa itseään. Hän poimi vaikutteita myös muiden teksteistä. Hän joutui maksamaan vuonna 1969 vahingonkorvauksia Esko Laukon nimellä kirjoittamastaan Sen yli käy vain tuuli viheltäin -romaanista, jonka todettiin olevan plagiaatti Bill S. Ballingerin teoksesta Kynsi ja hammas (The Tooth and the Nail, 1955). Myös lääkäriromaanista Ei loitsu eikä rukous (1959) eräät kriitikot löysivät viitteitä plagioinnista, sitä vertailtiin André Soubiranin teokseen Valkeat miehet (1955).
Sariolan tuotantoa on filmattu niukasti. Tuloksena on vain kolme pitkää elokuvaa:
- Kolmas laukaus (Yrjö Norta, 1959; perustuu romaaniin Rotat pois laivasta (1956)).
- Totuus on armoton (Valentin Vaala, 1963).
- Tuntematon ystävä (Lars G. Thelestam, 1978; perustuu romaaniin Susikoski virittää ansan (1970)).
Suomen kansalle Sariolan kirjat kelpasivat. Niitä on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta. Kriitikot sen sijaan suhtautuivat niin pääosin nihkeästi, erityisen tunnetuiksi tulivat Helsingin Sanomien Pekka Tarkan tuomiot. Sariola alkoi saada tunnustusta kulttuurivaikuttajilta oikeastaan vasta historiallisista teoksistaan 1970-luvun lopulla. Hänelle myönnettiin valtion yksivuotinen taiteilija-apuraha 1979 ja taiteilijaeläke vain hieman ennen kuolemaa vuonna 1985. Ensimmäisten joukossa Sariolan tuotantoa on vakavasti analysoinut kirjailija Eila Pennanen muutamassa esseessään mm. Parnasso -lehdessä. Maailmankatsomukseltaan Sariola oli peittelemättömän oikeistolainen, eikä ole salannut asennoitumistaan tuotannossaankaan.
Sariola oli naimisissa kahdesti. Vuonna 1956 Anja Karjalaisen (1932–1996) kanssa solmittu avioliitto päättyi eroon 1970. Sariolan kaikki kolme lasta ovat tästä avioliitosta: Jukka (1956), Merja (1959) ja Kaisa (1964). Vuonna 1970 Mauri Sariola solmi avioliiton tullivirkailija Tuula Korpelan (s. 1941) kanssa, joka myöhemmin julkaisi 16 rikosromaania nimellä Tuula Sariola. Vuonna 2006 paljastui, että dekkarit kirjoittikin Tuula Sariolan pitkäaikainen ystävätär, toimittaja Ritva Sarkola.
Mauri Sariolan harrastuksiin kuuluivat mm. shakki, historia, tietokilpailut ja matkailu sekä intohimoihin uhkapelit, lotto, viski ja sähkeiden lähettäminen tunnetuille henkilöille. Sariola vietti mielellään aikaansa huvilallaan Sammatissa Enäjärven rannalla. Siellä hän kirjoitti monet kirjoistaankin, ja sinne sijoittuu mm. Ampiaiskesä (1968), vahvasti elämänmakuinen parisuhderomaani, jonka tapahtumista osa on peräisin Sariolan omasta kokemuspiiristä.
Sariola kuoli sappikivileikkauksen yhteydessä tulleeseen sairaalabakteeriin. Hänet on haudattu sukuhautaan Hattulan uuden kirkon hautausmaalle. Kuoleman jälkeen Reijo Ikävalko toimitti Sariolan päiväkirjoista kaksi kokoelmaa. Ritva Sarkola ja Raimo Jokisalmi julkaisivat vuonna 2005 Sariolasta romaanimuotoisen elämäkerran Mauri Sariola. Aika velikulta, joka ulottuu vuoteen 1968 asti.
[muokkaa] Mauri Sariolan tuotanto
- Laukausten hinta (Salama 25) 1956
- Rotat pois laivasta! (Salama 29) 1956
- Joka tuulen kylvää 1957
- Revontulet eivät kerro (Salama 40) 1957
- Leivätön pöytä on katettu (Salama 46) 1958
- Isänmaan parturit 1958
- Susikoski ottaa omansa (Salama 58) 1959
- Ei loitsu eikä rukous 1959
- Kohtalokas Itämeren risteily (Salama 69) 1959
- Totuus on armoton 1960
- Sumua Susikosken yllä (Salama 89) 1961
- Maailman pitkä sivu 1961
- Lavean tien laki 1961
- Hurjan pojan koti 1962
- Punainen laituri 1962
- Minä, Olavi Susikoski 1963
- Punaisen kukon laulu 1963
- Pitkä matka Liverpooliin 1963
- Aina roiskuu kun rapataan 1964
- Viiman pitkä siima 1964
- Viiden tien risteys 1964
- Niin syvä on kuin pitkäkin 1965
- Pyykki on pantu ja pysyy 1965
- Vetämätön värisuora 1965
- Elomme merta laiva purjehtii 1966
- Ukkotuomarin viimeinen juttu 1966
- Aamu Heinjoen tiellä 1966
- Budapestin uni 1967
- Susikosken vaikein juttu 1967
- Onnensoturit 1967
- Sumusta nousee risti 1968
- Älä kaikista ruusuista huoli 1968
- Ampiaiskesä 1968
- Marskin ritarit 1968
- Susikosken elämän kevät 1969
- Veljensä vartijat 1969
- Näin tekivät ritarit 1969
- Susikoski virittää ansan 1970
- Napapiirin prinsessa 1970
- Armeija piikkilankojen takana 1970
- Kolmen valtakunnan vainaja 1971
- Näin lentää outo lintu 1971
- Viimeksi poistuu kapteeni 1972
- Kolmannen valtakunnan kuningatar 1972
- Surma surutalossa 1973
- Ja sitten oli kohiseva koski 1973
- Susikosken ajojahti 1974
- Koltan uni 1975
- Enkeli lumessa 1975
- Taivas yksin tietää 1975
- Karoliinin kuolinkello 1976
- Suruton Sariola 1976
- Onko teillä ruiskukkia? 1977
- Suomalainen ratsastaja 1977
- Sininen lyhty 1978
- Suomalainen kavaljeeri 1978
- Seidan silmä 1978
- Susikoski ahtojäissä 1979
- Susikosken omatunto 1979
- Talvisodan vänrikki 1979
- Susikoski päiväntasaajalla 1980
- Petroskoin keltainen kissa 1980
- Jatkosodan kapteeni 1980
- Ison kalan katiska 1981
- Pieni anoo, iso sanoo 1981
- Jälleenrakennettu maa 1981
- Susikosken tulikoe 1982
- Susikoski sulhaspoikana 1982
- Elämän makeus 1982
- Ne viulut vasta maksoi 1983
- Viimeiset ritarit 1983
- Susikoski ja kolmen naisen talo 1984
- Nuoruuden komentosilta 1985 (postuumi)
- Päiväkirjat (toim. Reijo Ikävalko)
- Parempi kertarutina kuin ainainen kitinä 1986
- Hyvästi, Sammatin kuu 1987
- Esko Laukon nimellä ilmestyneet romaanit
- Tohtori Viitasen tapaus 1966
- Herrasmiesten oikotie 1966
- Keltainen kummitus 1967
- Insinööri Forssin tapaus 1968
- Sen yli käy vain tuuli viheltäin 1969
- Taivas kuin kerjäläisnuttu 1970
- Mene toiselle tähdelle rakastamaan 1971
- Surmansyöksy Caprilla 1972
- Kuolemanlotossa kuusi oikein 1974
- Kirjana julkaistut, alun perin lehdissä ilmestyneet, jatkokertomukset
- Kutsukaa rikostarkastaja Susikoski 1981
- Kutsuvieraana kuolema 1982
- Rommelin poikien hauta 1982
- Marita Eisenin tapaus 1983
- Susikosken kuuma loma 1983
- Kalliit katkerat muistot 1984
- Susikoski puuttuu peliin 1984
- Susikosken palapeli 1985
- Viides vieras 1988
- Laulujen lunnaat 1990
- Simo Hurtta ja kultainen pikari 2002
- Seitsemän kertaa Susikoski 2003
- Rikoksen jäljillä 2006
- Kokoomateokset (samaan niteeseen koottu 3–5 aiemmin ilmestynyttä romaania)
- Susikoski, rikostarkastaja 1988 (sisältää romaanit Susikosken vaikein juttu, Susikosken elämän kevät, Susikoski virittää ansan ja Susikosken ajojahti)
- Susikoski Suomesta 2000 (sisältää romaanit Kolmen valtakunnan vainaja, Onko teillä ruiskukkia?, Susikoski ahtojäissä, Petroskoin keltainen kissa)
- Susikoski ratkaisee 2001 (sisältää romaanit Minä, Olavi Susikoski, Pyykki on pantu ja pysyy, Sininen lyhty ja Ison kalan katiska).
- Kutsutaan Susikoski 2005 (sisältää romaanit Rotat pois laivasta, Leivätön pöytä on katettu, Aina roiskuu kun rapataan ja Koltan uni).
[muokkaa] Viitteet
- ↑ Parempi kertarutina 1986, s.86
- ↑ Ks. esim. Parempi kertarutina 1986, s.263: "Maaginen 111:s liuska on ajat sitten ylitetty."
[muokkaa] Mauri Sariola -seura
Sariolan perinnettä pitää yllä Mauri Sariola -seura, joka on perustettu marraskuussa 1995. Yhdistyksen tarkoituksena on vaalia kirjailijan perinnettä ja tehdä häntä monipuolisesti tunnetuksi. Yhdistys pitää yllä Sariola-arkistoa Hattulan Juteini-talossa. Siellä on myös pysyvä Mauri Sariola -näyttely.
Mauri Sariola -seuran tunnustuspalkinto on saanut nimensä kirjailijan tunnetuimman hahmon, Susikosken, mukaan. Vuoden Susikoski -palkinto on myönnetty vuodesta 2000 lähtien henkilölle tai taholle, joka on edistänyt sariolalaista perintöä.
Vuoden Susikoski -palkinnon ovat saaneet seuraavat henkilöt:
- 2000 – asessori Martti Salander
- 2001 – lainopin kandidaatti Usko Santavuori
- 2002 – ohjaaja-näyttelijä Åke Lindman (näytteli Susikoskea elokuvassa Tuntematon ystävä).
- 2003 – talousjohtaja Kari Piitulainen
- 2004 – kirjailija, uutispäällikkö Hannes Markkula
- 2005 – kustantaja Pekka Salojärvi
- 2006 – oikeustieteen kandidaatti Ritva Santavuori
- 2007 - kauppatieteiden maisteri Asko Saviaho. Nimitys on julkistettu Helsingin messukeskuksessa 28.10.2006
Seuran jäsenlehti Ampiaiskesä ilmestyy kerran vuodessa.
[muokkaa] Lähteitä
- Mauri Sariola -seura
- Hannu Saraluoto: Mauri Sariola
- Parempi kertarutina kuin ainainen kitinä: Mauri Sariolan päiväkirja (toim. Reijo Ikävalko) 1986. Jyväskylä, Helsinki: Gummerus
