Metafiktio
Wikipedia
Metafiktiolla tarkoitetaan fiktiota fiktiosta. Metafiktiivisessä romaanissa tuodaan esiin teoksen syntyprosessi ja rakenteelliset ratkaisut.
Metafiktio-käsitteen toi keskusteluun amerikkalainen tutkija-kirjailija William H. Gass, joka luonnehti teoksessaan Fiction and Figures of Life (1970) itsestään tietoisia romaaneja anti-romaaneiksi. Metafiktiolla hänen mukaansa tarkoitetaan ”fiktiota, joka korostaa omaa fiktioluonnettaan ja asettaa kysymyksiä fiktion ja todellisuuden suhteesta”. Metafiktion kirjoittaja on tietoinen siitä, ettei teksti esitä todellisuutta sellaisenaan.
Metafiktiota on kirjoitettu jo paljon ennen kuin termi vakiintui käyttöön. Esimerkiksi Cervantesin Don Quijote (1615) , Laurence Sternen Tristram Shandy (1760-1767) ja Denis Diderot'n Jacques le Fataliste (1796) romaaneja voidaan pitää metafiktioina. Niille on tyypillistä myös se, että niissä samalla parodioidaan romaanilajia.
Metafiktiivisissä romaaneissa käsitellään usein kirjoittamisen ongelmaa. Esimerkiksi André Giden Les Faux-monnayers (1925, suom. Vääränrahantekijät) romaanin päähenkilö pohtii romaaninsa syntyä. Hän suunnittelee kirjoittavansa Vääränrahantekijät -nimisen romaanin ja tekee sitä varten muistiinpanoja päiväkirjaansa. Metafiktiossa romaanin kielellisyys ja keinotekoisuus paljastetaan lukijoille. Gide purki romaaninsa lopuksi luomansa henkilöhahmot ja osoitti, että kirjailija on ne keksinyt työpöytänsä äärellä. Samoin teki Marcel Proust romaanisarjansa Kadonnutta aikaa etsimässä lopuksi.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Metafiktion rinnakkaistermejä ja vertauskuvia
Metafiktion ohella kokeellisesta kirjoittamisesta on käytetty monenlaisia muitakin termejä, kuten "introvertti romaani", "irrealismi", "the self-begetting novel", "surfiction" (Raymond Federman), "the literature of exhaustion" (John Barth) sekä ”uusi romaani” (Nouveau Roman). Samoin OuLiPo-kirjailijoiden, kuten Italo Calvinon, Georges Perecin ja Raymond Queneau'n kielelliset kokeilut ovat metafiktiota. Metafiktiota tutkinut Mika Hallila nimeää suosituiksi tutkimuskohteiksi edellä mainittujen lisäksi mm. Jorge Luis Borgesin, Umberto Econ ja Vladimir Nabokovin kaunokirjalliset teokset.
Metataidetta - taulua taulussa, näytelmää näytelmässä, romaania romaanissa - nimitetään myös sisäkkäisteoksiksi. Ranskalainen termi mise en abyme tulee lähelle metafiktion käsitettä. Sitä on tutkinut Lucien Dällenbach väitöskirjassaan Le Récit spéculaire. Contribution à l'étude de la mise en abyme (1977). Sana "abyme" tarkoittaa sananmukaisesti vaakunakilven keskusta, joka sisältää samat kuvat kuin kilven ulommainen reuna. André Gide otti tämän sanan käyttöön kuvaamaan sisäkkäisteoksia. Dällenbach lainaa Giden kirjoitusta vuodelta 1893, jossa tämä luettelee erilaisia sisäkkäisteoksia; Shakespearen Hamletissa on näytelmä näytelmän sisällä ja Goethen Wilhelm Meisterin oppivuosissa sisäkkäisteos on marionettikohtaus tai linnanjuhlat.
Periaate on tuttu myös venäläisistä nukeista, jonka sisältä paljastuu aina pienempi nukke. Metafiktion vertauskuvana käytetään usein myös Möbiuksen rengasta [1], jonka sisä- ja ulkopuoli lomittuvat yhteen niin, ettei niitä voi erottaa. Dällenbach suosii peili-metaforaa selostaessaan mise en abyme -rakennetta: taide katsoo tavallaan peiliin.
Sisäkkäisrakennetta voidaan verrata myös pars pro toto -ilmaukseen ja synekdokee-kielikuvaan. Synekdokee on metonymian alalaji, kielikuva, jossa osa edustaa suurempaa kokonaisuutta.
[muokkaa] Metafiktio muissa taiteissa
Kuuluisa esimerkki maalaustaiteen metateoksista on Diego Velázquezin maalaus Las Meniñas (1656, Hovinaisia) [2] Taulun etualalla on maalari ja hänen telineensä. Päähenkilöt nähdään vain taustalla olevan peilin kautta. Kyseessä on siis maalaus maalauksessa.
Toinen esimerkki on René Magritten maalaus Ceci n’est pas une pipe (1928-1929, Tämä ei ole piippu). Magritten taulu kyllä esittää piippua, mutta se ei ole piippu, vaan vain kuva piipusta. Sisäkkäistaulu löytyy myös Magritten teoksesta Deux mystères (1966, Kaksi mysteeriota)[3].
Elokuvassa metafiktion käyttö, kuten muissakin taiteen lajeissa, on yleistynyt vasta viime vuosikymmeninä. 1900-luvun alkupuoliskolla se on siis ollut harvinaista. Tosin jo Hollywood-komedian varhaisvaiheissa yhtenä temppuna on ollut kameraan katsominen, jota muissa kuin dokumentaarisissa elokuvissa yleensä pidetään tyylirikkeenä. Tunnetuin esimerkki tästä on Ohukainen ja Paksukainen -elokuvat, joissa Oliver Hardyn maneerina on katsoa yleisön myötätuntoon vetoavasti, kun hänen koomikkoparinsa Stan Laurelin koheltaa vieressä.
Yleisöön katsominen on yksi elokuva- ja näyttämötaiteen keinoista ylittää yleisön ja fiktiivisen esityksen välinen muuri, jota kutsutaan neljänneksi seinäksi. Amerikkalaisissa komedioissa tarkoituksena oli kuitenkin ennemmin luoda koominen vaikutus kuin tuoda ilmi tarinan fiktiivisyys ja särkeä fiktion illuusio, jotka yleensä ovat metafiktion tavoitteita. Vasta myöhemmin, esimerkiksi 50-luvun lopulla aloittaneen ranskalaisen elokuvaohjaajan Jean-Luc Godardin tuotannossa kameraan katsominen on yksi lukuisista elokuvallisista keinoista tuoda ilmi tarinoiden fiktiivisyys. Näin on myös amerikkalaisen elokuvaohjaajan ja näyttelijän Woody Allenin tuotannossa, jossa Annie Hall (1977) tarjoaa runsaimman määrän esimerkkejä elokuvallisen metafiktion keinoista. Niissä täyttyy selvästi myös William H. Gassin tekemän metafiktion määritelmän ajatus - todellisuuden ja fiktion suhteen kyseenalaistaminen: esimerkiksi omaa itseään esittävä henkilö vedetään kuvan sivusta keskelle fiktiivistä väittelyä.
Vaikka metafiktion joukkoon luetellaan usein elokuvia elokuvanteosta, metafiktio kuitenkin edellyttää tietoista viittaamista fiktion luomiseen. Erittäin harvinaisia ovat elokuvat, joissa yritetään yhtä aikaa kuvata sekä tarinaa itseään että tämän saman tarinan tekemistä. Kyseessä on nimenomaan yritys, koska tällaista itseensä viittaamista on vaikea täydellisesti kuvata. Elokuva, joka tuo tämän humoristisesti ilmi on Spike Jonzen Adaptation. Minun versioni (Adaptation, 2002). Tätä mahdottomuuden symboli elokuvassa on mytologian käärme Ouroboros [4], joka syö omaa häntäänsä. Adaptation on myös muuten täynnä tyypillisiä metafiktion elementtejä: tarinan päähenkilönä on Charlie Kaufman, jolle elokuvan oikea käsikirjoittaja on antanut nimensä.
[muokkaa] Lähteet
- Dällenbach, Lucien (1977) Le récit spéculaire. Contribution à l'étude de la mise en abyme. Thèse présentée à la facultée des lettres de l'Université de Genève pour obtenir le grade de docteur ès lettres. Editions du Seuil. Paris.
- Dällenbach, Lucien (1989) The Mirror in the Text. Translated by Jeremy Whoteley with Emma Hughes. Polity Press. Oxford.
- Foucault, Michel (1973/1982) This is Not a Pipe. Berkeleys, Los Angeles & London: University of California Press.
- Hallila, Mika (2001) "Antiromaanista valtavirtaan: metafiktion käsite ja sen käyttö kirjallisuudentutkimuksessa" ss. 118 - 130 teoksessa Kohti ymmärtävää dialogia. Toim. Mika Hallila ja Tellervo Krogerus. Kirjallisuuden tutkijainseuran vuosikirja 54. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki.
- Hallila, Mika (2004) "Mitä metafiktio reflektoi?" ss. 207 - 219 teoksessa Katkos ja kytkös. Modernismin ja postmodernismin suhde traditioon. Toim. Katriina Kajannes, Leena Kirstinä ja Annika Waenerberg. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki.
- Hallila, Mika (2006) Metafiktion käsite. Teoreettinen, kontekstuaalinen ja historiallinen tutkimus. Joensuu: Joensuun yliopiston humanistisia julkaisuja 44. Joensuun yliopisto.
- Metafiction.(1995) Edited and Introduced by Mark Currie. Longman London and New York.
- Scholes, Robert (1979) Fabulation and Metafiction. Urbana, Chicago and London: University of Illinois Press.
- Sterne, Laurence (1998) Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet. Suom. Kersti Juva. Helsinki: WSOY.
- Waugh, Patricia (1984) Metafiction. A Theory and Practice of Self-Conscious Fiction. London and New York: Routledge.
