Särö

Wikipedia

Särö (engl. distortion) on elektroniikassa ja äänentoistotekniikassa oleva suure jolla ilmaistaan signaalin toistumisen epäpuhtautta. Erilaisia särön mittaamiseen käytettyjä arvoja ovat harmoninen kokonaissärö THD (engl. Total Harmonic Distortion), keskeismodulaatiosärö IM (engl. Intermodulation distortion) sekä transienttisärö TIM (engl. Transient Intermodulation Distortion). Särö syntyy silloin, kun signaalin amplitudi on niin voimakas, ettei vahvistin pysty toistamaan sitä puhtaana, vaan "särkee" signaalin (sinimuotoinen aalto muuttuu suorakaideaalloksi).

Harmoninen kokonaissärö eli THD ilmaisee puhtaaseen sinisignaaliin syntyneiden harmonisten kerrannaisten voimakkuutta suhteessa perustaajuuteen.

Keskeismodulaatiosärö eli IM on signaaliin kuulumattomien taajuuksien syntyminen kahden tai useamman taajuuden sekoittuessa. Tämän seurauksena syntyy uusia taajuuksia jotka ovat alkuperäisten signaalien harmonisten kerrannaisten lisäksi alkuperäisten signaalien summataajuus ja erotustaajuus.

Transienttisärö eli TIM on eräänlainen keskeismodulaatiosärön laji, jossa signaalissa oleva nopea muutos eli transientti aiheuttaa vahvistimen sisäisen ylikuormittumisen tai lievemmässä tapauksessa joutumisen epälineaariselle alueelle, jolloin muihin samanaikaisiin signaalikomponentteihin syntyy amplitudimodulaatiota. Säröä mitataan suorakaideaallon ja siihen summatun siniaallon avulla. Mittauksessa säröä herättävät suorakaideaallon nousut ja laskut. TIM:lle (tai yleisemmin DIM:lle, Dynamic Intermodulation Distortion) herkkiä ovat vahvistimet, joiden lineaarisuus on toteutettu voimakkaalla negatiivisella takaisinkytkennällä. Transienttisärön teoria perustuu pääasiassa Tapio Köykän 1960-luvulla oivaltamaan ja tohtori Matti Otalan 1970-luvun alussa tieteellisesti mallintamaan tutkimukseen.

[muokkaa] Kitarasärö

Useimmiten säröllä tarkoitetaan tahatonta ja ei niin haluttua muutosta signaalissa, mutta erityisesti kitaristien keskuudessa säröllä tarkoitetaan efektiä, jolla muokataan alkuperäistä puhdasta signaalia lisäämällä siihen uusia taajuuskomponetteja. Säröefektiä tuottavaa laitetta kutsutaan usein äänensärkijäksi.

Alkujaan säröefekti keksittiin 1950-luvulla kun kitaravahvistinta soitettiin niin kovaa, että vahvistin ei pystynyt tuottamaan ääntä puhtaasti, vaan ääni säröytyi. Lisäksi saatettiin käyttää rikkinäistä tai puhkottua kaiutinelementtiä, jolloin ääni säröytyi lisää. Säröstä tuli pian kitaristien keskuudessa niin suosittu efekti, että alettiin käyttämään ns. overdrivea, jolla yliohjattiin jo vahvistimelle menevää signaalia. Myöhemmin on kehitelty erilaisia säröefektejä, joilla saadaan synnytettyä haluttu säröytynyt ääni myös hiljaisemmilla voimakkuuksilla.

Säröt voidaan jakaa toimintaperiaatteiltaan kahteen ryhmään ns. Overdrive-tyylisiin sekä Fuzz-tyylisiin, josta nykyään käytetään usein pelkkää särön englanninkielistä nimeä Distortion.

Overdrive (suom. yliohjaus) Käytännössä tällä vahvistetaan vahvistimelle menevää signaalia, minkä seurauksena vahvistin yliohjautuu ja ääni säröytyy. Tämän tyylinen särö on mieto, lämmin ja pehmeä ja sitä käytetään paljon esim. blues-, country- ja kevyemmässä rock-musiikissa. Putkivahvistimen yliohjaamisella on mahdollista saada myös ujeltava, itkua, muistuttava ääni.

Fuzz tyylisissä säröissä, joista käytetään myös distortion nimeä, signaalia särötetään itsessään, jolloin saadaan aikaan moottorisahan ääntä muistuttava karkea ääni. Tällä tavalla signaalista, eli tässä tapauksessa äänestä, voidaan tehdä periaatteessa kuinka säröinen tahansa. Tämän tyylisiä erittäin voimakkaita säröjä käytetään paljon raskaammassa musiikissa kuten heavy metalissa, punkissa ja hard rockissa.

Nykyään nämä eri säröjen määritteet ovat hämärtyneet ja ne ovat lähinnä vain nimiä, joilla erilaisia säröefektejä kuvaillaan.