Kitara

Wikipedia

Kitara

Soitinryhmä	kielisoittimet
Alkuperämaa / -alue	varhaisia esimuotoja muinaisessa Keski-Aasiassa
Soittimen ääniala	(standardiviritys)
Liittyvä musiikin tyylilaji	Kitaraa käytetään lukuisissa eri musiikkityyleissä.
Samankaltaisia soittimia	ukulele, mandoliini, balalaika

Kitara on yksi yleisimmistä kielisoittimista. Kitaran tärkeimmät osat ovat runko, kaula ja kielet. Kaulan etupuolelle on kiinnitetty otelauta ja kielet ovat sen suuntaiset. Painettaessa kieliä otelautaa vasten muuttuu kielen värähtelevä osuus ja näin värähtelytaajuus muuttuu. Yleisesti kitaristit käyttävät yhtä kättä kielen soittamiseen (näpäyttämiseen) ja toista kättä käytetään painamaan kieltä otelautaa vasten. Kieliä voidaan näpäyttää sormin tai plektralla. Jos näpäytetään yhtä kieltä kerrallaan, syntyvää ääntä kutsutaan säveleksi. Jos useampi kieli soi kerrallaan, kyseessä on usein sointu.

Kitaran kieli tuottaa värähdelleessään ääntä. Jotta syntynyt ääni olisi riittävän voimakas, ääntä pitää vahvistaa. Tämä tapahtuu joko akustisesti tai sähköisesti. Kitarat jaetaan tällä perusteella kahteen ryhmään, akustisiin kitaroihin ja sähkökitaroihin.

Akustisissa kitaroissa kielen värähtely johdetaan tallan ja satulan välityksellä kitaran runkoon. Kitaran runko on rakenteeltaan ontto ja se toimii kaikupohjana. Kaikukopan resonanssitaajuus on viritetty vastaamaan kitaran kielten värähtelyä. Kun kitaran runko resonoi, syntyy ääni, jonka ihminen kuulee.

Sähkökitaroissa kielten värähtely muutetaan sähkösignaaliksi mikrofonilla. Sähkösignaali johdetaan vahvistimeen, jossa signaali vahvistetaan ja tämän jälkeen se johdetaan kaiuttimeen, joka muuttaa sähkösignaalin ilman värähtelyksi.

Kitaroita käytetään useissa eri musiikkityyleissä. Yleisesti kitara tunnetaan taidemusiikissa sooloinstrumenttina ja pääinstrumenttina blues-, jazz-, rock- ja metallimusiikissa.

Nykymuotoisessa kitarassa on yleensä kuusi kieltä, mutta myös muun muassa seitsemän-, kahdeksan-, kymmenen- ja 12-kielisiä kitaroita on olemassa. Kielet valmistetaan yleensä nylonista tai teräksestä.

Sisällysluettelo

1 Historia
2 Kitaran osat
3 Virittäminen
- 3.1 Avoin viritys
- 3.2 Vaihtoehtoisia virityksiä
4 Lähteet
5 Katso myös
6 Aiheesta muualla

[muokkaa] Historia

Nykyistä kitaraa muistuttavat soittimet ovat olleet suosittuja jo 5 000 vuoden ajan, ehkä pidempäänkin. Kitara vaikuttaisi polveutuvan muinaisessa Keski-Aasiassa käytetyistä soittimista, joista käytettiin nimeä cithara. Susan kaupungista Iranista on löydetty patsaita ja veistoksia, joissa esiintyy kitaran kaltaisia soittimia. Sana kitara juontuu espanjan kielen sanasta guitarra, joka puolestaan juontuu arabian sanasta qīṯārah, joka tulee aramean sanasta qipārā, joka tulee kreikan kielen sanasta kithara (κιθάρα)^[1]. Sana on todennäköisesti yhdistelmä sanskritin musiikkia tarkoittavasta sanasta (sangeet) sekä persian kielen sanasta, joka tarkoittaa kieltä (tar).

Arabian kielen sana qīṯārah on nimi luutun kaltaisille soittimille, jotka edelsivät nykyaikaista länsimaista kitaraa. Kun maurit toivat Iberiaan kitaroita, otettiin espanjan kielen sana guitarra käyttöön. (Katso aiheeseen liittyvä artikkeli).

Espanjalainen vihuela on todennäköisesti välimuoto varhaisen kitaran ja nykyisen kitaran välillä. Sen viritys muistuttaa luuttua, ja sen pieni runko on muodoltaan lähellä nykyistä kitaraa. Vihuelan muoto saattaa kuitenkin olla vain yritys eriyttää eurooppalainen luuttu ulkonäöllisesti maurilaisesta ud-soittimesta.

Ensimmäisen kuusikielisen kitaran rakensi vuonna 1779 Gaetano Vinaccia Napolissa, Italiassa. Vinaccia-suvun tiedetään myös kehittäneen mandoliinin.

George Beauchamp patentoi sähkökitaran vuonna 1936. Hän oli myös mukana perustamassa Rickenbacker-yhtiötä, joka on yksi vanhimmista sähkökitaranvalmistajista. Kuitenkin vasta 1940-luvun lopulla perustettu Danelectro valmisti sähkökitaroita suurelle asiakaskunnalle.

[muokkaa] Kitaran osat

Alla on tyypillisen akustisen kitaran ja sähkökitaran osat numeroituna.

1. Lapa
2. Satula
3. Virityskoneisto
4. Nauhat
5. Kaularauta
6. Otelaudan nauhamerkit
7. Kaula ja otelauta
8. Kaulaliitos
9. Runko
10. Mikrofonit
11. Elektroniikka
12. Talla
13. Plektrasuojus
14. Takakansi
15. Koppa
16. Sivut
17. Kaikukopan aukko
18. Kielet
19. Tallapala

[muokkaa] Lapa

Lapa sijaitsee kitaran kaulan päässä, kaiumpana rungosta. Lapaan on kiinnitetty virityskoneisto, jonka nuppeja kääntämällä voidaan säätää kielten kireyttä ja tätä kautta niiden sävelkorkeutta. Yleensä virityskoneiston nuppeja on kolme kummallakin puolella lapaa, mutta monissa sähkökitaroissa kaikki nupit ovat samalla puolella (esimerkiksi Fender Stratocaster) ja myös muita sommitelmia löytyy. Joissakin kitaroissa, kuten Steinberger, taas ei ole lapaa laisinkaan, vaan virityskoneisto on sijoitettu jonnekin muualle, kuten runkoon tai satulaan.

[muokkaa] Satula

Satula on lavan ja otelaudan liitoskohdassa sijaitseva, yleensä luusta, muovista, grafiitista tai corianista valmistettu pieni liuska. Sen urat ohjaavat kielet otelaudalle. Vääränlainen satula voi aiheuttaa viritysongelmia ja/tai kielten särinää.

[muokkaa] Otelauta

Otelauta on puukappale, johon on upotettu metallisia nauhoja ja joka muodostaa kitaran kaulan keskiosan. Otelaudat valmistetaan yleensä ruusupuusta, eebenpuusta, vaahterasta ja joskus grafiitista. Klassisissa kitaroissa otelauta on laakea, sähkökitaroissa ja monissa akustisissa kitaroissa hiukan kaareva. Otelaudan kaarevuus mitataan otalaudan säteen mukaan, joka on sen hypoteettisen ympyrän säde, josta otelaudan pinta muodostaa lohkon. Mitä pienempi otelaudan säde on, sitä kaarevampi otelauta on. Kielen painaminen kiinni otelautaan lyhentää sen kielen osan pituutta, joka värähtelee ja näin ollen korottaa syntyvän sävelen sävelkorkeutta (vapaana soiva kieli värähtelee tallasta satulaan, mutta jos kieltä painetaan jostain kohtaa, se värähtelee vain tallan ja painetun nauhan välisellä etäisyydellä).

[muokkaa] Virittäminen

Kitarassa voidaan käyttää useita eri virityksiä, mutta yleisin ja perinteisin viritys (EADGHe) on hyvä kompromissi, joka mahdollistaa helpot sormitukset useille soinnuille ja mahdollistaa yleisimpien asteikkojen soittamisen suhteellisen helposti.

Yleisimmässä virityksessä kielet on viritetty seuraavalla tavalla:

kuudes (matalin) kieli: E (pieni tredesimi keski-C:n alapuolella) 82,4Hz
viides kieli: A (pieni desimi keski-C:n alapuolella) 110Hz
neljäs kieli: D (pieni septimi keski-C:n alapuolella) 146,8Hz
kolmas kieli: G (puhdas kvartti keski-C:n alapuolella) 196,0Hz
toinen kieli: H (pieni sekunti keski-C:n alapuolella) 246,9Hz
ensimmäinen kieli: E (suuri terssi keski-C:n yläpuolella) 329,6Hz

EADGHE-vireessä viereisten kielten välinen intervalli on kvartti, paitsi toisen ja kolmannen kielen välillä suuri terssi. Tästä johtuen kielet voidaan virittää suhteessa toisiinsa siten, että kielten 2, 4, 5 ja 6 viides väli on sama kuin viereinen avoin kieli, ja kielen 3 neljäs väli on sama kuin avoin toinen kieli.

[muokkaa] Avoin viritys

Avoin viritys tarkoittaa sitä, että kitara voidaan virittää monilla eri tavoilla erilaisten sointujen aikaansaamiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yleisin viritys EADGHe voidaan vaihtaa esimerkiksi DGCFAD-viritykseksi. Ensiksi mainitulla virityksellä saadaan aikaan Em11-sointu ja toisella Dm11-sointu.

[muokkaa] Vaihtoehtoisia virityksiä

Alla on muutamia vaihtoehtoisia virityksiä, joita kitarassa käytetään (Täältä lisää virityksiä).

Es As Des Ges Bes es (D# G# C# F# A# D#). Kyseisessä virityksessä kaikki kielet on viritetty puoli sävelaskelta normaalivirettä alemmaksi. Tätä kutsutaan joskus myös "jenkkiviritykseksi". Kyseistä viritystä ovat käyttäneet monet hard rock - ja heavy metal -bändit, esimerkiksi Van Halen, Nirvana, Guns N' Roses, Megadeth sekä monet muut. Kyseistä viritystä voidaan käyttää myös yhteissoitossa sellaisten puhaltimien kanssa, jotka eivät ole C-viritteisiä (esimerkiksi saksofonit).
Pudotettu D: D A D G H E: Ala-E-kieli alennettu D:ksi. Tekee voimasointujen soittamisen yhdellä sormella mahdolliseksi. Monien rock-yhtyeiden käytössä, mutta yleinen myös klassisessa musiikissa.
Avoin G: D G D G H D: Kuin yllä, mutta kummatkin E-kielet alennettu D:ksi ja A-kieli G:ksi. Tällä virityksellä saadaan aikaan G-sointu. Muun muassa Keith Richardsin käyttämä. Yleinen myös bluesissa. Venäläinen 7-kielinen kitara viritetään avoimeen G-viritykseen. Avoimella G-virityksellä septimisoinnut saadaan hyvin teräviksi.
Avoin D: D A D F# A D: Kummatkin E-kielet alennettu D:ksi, H-kieli alennettu A:ksi ja G-kieltä alennettu yksi puolisävelaskel. Tällä virityksellä saadaan aikaan D-sointu. Erityisesti slide-kitaristien suosiossa.
Subdominantti-D: D A D G A D: Kuin yllä, mutta ilman 3. kielen alennusta. Käytetään muun muassa kelttiläisessä musiikissa sekä rockissa (esimerkiksi Jimmy Page on käyttänyt kyseistä viritystä).
C G C G C E: E-, D- ja H-kieli viritetty C:ksi ja A-kieli G:ksi. Hyvin matalalle viritetty kuudes kieli tekee kitaran soinnista voimakkaan ja syvän.