Shoshonit

Wikipedia

Shoshonileiri. Kuva on otettu noin vuonna 1890.

Shoshonit ovat Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita. He ovat läheistä sukua muun muassa comancheille ja paiuteille. Shoshonit puhuvat shoshonikieliä, jotka ovat keskenään hyvin samankaltaisia.

Shoshonit jakaantuvat kolmeen suureen ryhmään: pohjoisiin, läntisiin ja itäisiin shoshoneihin. Pohjoisen shoshonit asuivat lähinnä itäisessä Idahossa, läntisessä Wyomingissa ja koillisessa Utahissa. Itäiset elivät Wyomingissa, pohjoisessa Coloradossa ja Montanassa. Konfliktit Mustajalkojen, siouxien, varis-intiaanien ja cheyennejen kanssa painoivat heitä etelään ja länteen 1700-luvun puolivälissä. Läntinen ryhmä keskittyi lähinnä Idahoon, luoteiseen Utahiin, Nevadaan ja Kaliforniaan.

[muokkaa] Varhaishistoriaa

Rabbit-Tail,shoshonisoturi

Uudesta-Meksikosta alkoi siirtyä hevosia intiaanien haltuun 1600-luvun loppupuolella. Ne olivat kulkeutuneet espanjalaisilta aluksi pueblo-intiaaneille. Ryöstöretkiä tekevät apassit ja navajot anastivat suuret määrät pueblojen hevosia ja toivat näitä mukanaan Utahiin ja Nevadaan. Näillä alueilla maaperä oli kuitenkin kuivaa ja karua. Tämän takia paikalliset ute-intiaanit joutuivat ajamaan suuria hevoslaumoja aina Wyomingiin asti, jossa pohjoiset shoshonet ottivat ne haltuunsa. Hevonen oli heille ennestään tuntematon eläin, joten he tarvitsivat opetusta niiden käyttöön. Siihen tarkoitukseen löytyi eri heimojen kauppamiehiä, jotka osasivat ratsastaa ja joiden avulla shoshonit hankkivat tarvittavan opin.

Vuodesta 1690 eteenpäin alkoi pohjoisten shoshonien elämä muuttua voimakkaasti. Ratsain he alkoivat tehdä yhä laajempia matkoja pois vuoristosta, läpi tasankojen, jotka yltivät Kalliovuorilta aina Mississipin jokilaaksoon asti. He ajoivat ratsain takaa niin antiloopeja kuin biisoneitakin. Lännessä asuvien shoshonien elämä säilyi entisellään, mutta pohjoisesta kansasta, joita kutsuttiin myös käärmeintiaaneiksi, alkoi yhä enemmän muotoutua tasankoilla hevosten selässä liikkuva heimo.

Vuonna 1730 tasankoja vielä kävellen tallaavat mustajalat joutuivat lähes täydellisen pakokauhun valtaan, kun joukko heidän perivihollisiaan, shoshoneita, syöksyi ujeltavan tuulen nopeudella heitä kohti outojen ja pelottavien eläinten selässä. Mustajaloilla ei ollut paljonkaan mahdollisuuksia puolustautumiseen ratsain liikkuvia shoshoneita vastaan. Kohtaaminen tasangolla oli hetkessä ohi. Mutta mustajalat päättivät maksaa kokemansa tappion. He pyysivät apua assiniboine- ja cree-intiaaneilta. Nämä olivat valmiita auttamaan.

Seuraava taistelukohtaus oli tasangoilla tuona ajankohtana ainutlaatuinen. Toisensa kohtasi kaksi täysin erilaista taistelumuuria. Hevosilla nopeasti liikkuva shoshoniraja eteni etelästä ja lännestä. Jalkaisin hitaasti kulkeva,mutta tuliasein varustautunut assiniboine-cree-armeija taas tuli idästä käsin. Juuri näiltä ajoilta lienee peräisin kuva hurjasti taistelevasta sulkapäisestä ja pelottomasta tasankointiaanista, joka on syöpynyt voimakkaana ihmisten mieliin. Tuliaseiden voima osoittautui voitokkaaksi, sillä kun shoshoneilta ammuttiin hevoset alta, he muuttuivat hyvinkin haavoittuviksi ja hävisivät yhteenoton. Myöhempinä aikoina shoshonit hankkivat valkoisen miehen kivääreitä, mutta myös creet ja assiniboinet tekivät hankintoja. He ostivat hevosia. Preerioilla oli 1700-luvulla vielä paljon tilaa,mutta uusia heimoja alkoi ilmestyä varsinkin idästä, kun siellä hallitsevat ojibwayt ajoivat Wisconsinista ja Minnesotasta metsäalueitten intiaaneja kohti länttä.

[muokkaa] Turkiskauppiaita ja löytöretkeilijöitä

Itärannikon intiaanien siirtyessä kohti sisämaata seurasivat heidän vanavedessään hyvin nopeasti valkoiset turkismetsästäjät ja kauppiaat. Turkiskauppa oli monille pääelinkeino ja uusien metsästysalueitten löytäminen oli kaikille tärkeää. Vaikka kahakoita esiintyi, tulivat intiaanit ja valkoiset kuitenkin melko hyvin toimeem keskenään. Tosin valkoiset metsämiehet olivat kehittyneet varsinaisiksi kovanaamoiksi, jotka eivät pelänneet mitään. 1800-luvun alussa Yhdysvaltain kongressi varusti 45-miehisen tutkimusmatkakunnan,jonka tarkoituksena oli kartoittaa Amerikan länsirannikkoa. Retkikunta läksi St. Louisista etenemään jokilaivalla ylös Missouria. Tavoitteena oli Tyyni valtameri. Matkaa johtivat monista tutkimusmatkoista tuttu kaksikko Lewis ja Clark. He palkkasivat oppaakseen shoshoni-intiaanin nimeltään Sacagawea. Erikoisen asiasta teki se, että kyseinen Sacagawea oli nainen. Hidatsa-intiaanit olivat aikoinaan ryöstäneet hänet, mutta myyneet myöhemmin ranskalaiselle turkiskauppiaalle. Sacagaweasta tuli hänen vaimonsa. Lewisin ja Clarkin retkikunta palkkasi heidät oppaikseen pitkälle matkalleen Missourin rannoilta kohti Kalliovuoria. Sacagawean apu osoittautui uskomattomaksi. Hän osasi paikallisien intiaanien kieliä, toimien loistavana tulkkina. Lisäksi hän tunsi hämmästyttävän hyvin seudut. Hänen johdollaan he tulivat shoshonikylään,jonka päällikkö osoittautui hänen omaksi veljekseen.

Saatuaan ystävällisiltä shoshoneilta hevosia pystyi retkikunta liikkumaan paljon entistä nopeammin. He pääsivät ratsujen avulla helposti Kalliovuorten yli. Matkallaan he useasti poikkesivat tervehtimässä paikallisia heimoja, jotka ottivat heidät vastaan ystävällisin elein. Kiitos lankesi kokonaan Sacagawealle, joka kykeni vakuuttamaan intiaanit vieraiden rauhanomaisista aikeista. Kun he viimein pääsivät Tyynenmeren rannoille oli talvi tulossa. He viipyivät talven yli erään rannikon kansan luona, jatkaen kevään koittaessa matkaansa. Tämän tutkimusmatkan aikana kartoitettiin paljon ennestään tuntemattomia heimoja. Oli jo syksy, kun he viimein uupuneina palasivat takaisin St. Louisiin.

Tämän tutkimusmatkan jälkeen Sacagawea katosi julkisuudesta. Eräiden lähteiden mukaan hän kuoli vuonna 1812 saatuaan toisen lapsensa,mutta shoshonien legendan mukaan sacagawea eli kymmeniä vuosia heidän eräässä kylässään Idahossa. Kovin monet intiaaninaiset eivät ole päässeet valkoisen miehen tekemiin historiankirjoihin, mutta Sacagawea pääsi. Hänen kunniakseen on pystytetty patsaita enemmän kuin kenenkään toisen intiaaninaisen. Siksi merkittävä oli hänen panoksensa Yhdysvaltain retkikuntien oppaana. Sacagawea tunnettiin myös nimellä "lintunainen".

[muokkaa] Intiaaneja ja yhdysvaltalaisia vastaan

Shoshonien eri heimoja oli sijoittunut asumaan laajoille alueille ja heidän joukossaan esiintyi sekä äärettömän köyhiä, että rikkaita heimoja. Ensiksi mainittua ryhmää edustivat Suuren Suolajärven alueella asuvat goshutet. Jo heidän maansa oli äärimmäisen karua ja hedelmätöntä ja he muistuttivat ryysyisiä kulkureita. Toista äärilaitaa edustivat Kalliovuorten seuduilla elävät itäiset shoshonit. He pukeutuivat näyttävästi ja asuinalueet olivat rehevää maaseutua kuten Wind river ja Grand Tetons. Oregonissa ja myöhemmin Idahossa asustelevat bannockit olivat shoshoniheimoista sotaisimpia. He olivat jonkin verran tavallista pitkäkasvuisempia jo jokuset heistä hyvin komeita. He määräsivät paljon shoshonien politiikasta ja sodista.

Tiukan paikan tullen suurin osa shoshoniheimoista piti yhtä. Pohjoiset shoshonit olivat erittäin hyvissä väleissä bannockien kanssa ja myös itäinen haara yhtyi heidän sotiinsa, kun kysymys oli yhteisestä vihollisesta, mustajaloista. Nämä olivat saaneet sekä ratsuja, että tuliaseita ja heistä oli tullut entistä aggressiivisempia. Taisteluja käytiin usein ja yhä enemmän alkoi sotien syynä olla pyyntimaiden pieneneminen. Jakajia oli muitakin. Lännestä hyökkäilivät flatheadit ja pend d'oreillet, jotka tekivät pitkiä matkoja kalliovuorten idänpuoleisille tasangoille. Myös hieman pohjoisempaa tuli tasangoille nez perces -heimon sotureita, jotka olivat liittyneet ratsastavien intiaanien joukkoon. Kaikki edellä mainitut unohtivat kuitenkin keskinäiset sotansa, kun oli kysymys mustajaloista. Silloin oli pakko liittyä yhteen torjumaan vihamielisten mustajalkojen hyökkäykset.

Vuonna 1813 bannockit surmasivat useita kanadan rajan yli tulleita turkismetsästäjiä. Myös pohjoiset shoshonit alkoivat ahdistella valkoisia 20-luvulla. Myöhemmin 1840-luvulla he alkoivat hyökkäillä siirtolaisten kimppuun,joita matkasi kohti länttä läpi Idahon. Myös bannockit olivat mukana. Paikallinen intiaaniprofeetta Pasheco saarnasi valkoisen miehen tuloa vastaan ja sai monet intiaanit uskomaan,että Yhdysvallat oli lyötävissä. Pohjoisten shoshonien päällikkö pocatello muodosti 1850-luvulla selvän uhan amerikkalaisille, sillä hän oli kyllästynyt siihen riistoon,jota Yhdysvallat harjoitti. Biisoneitten vähyys alkoi olla kylmä tosiasia, kun valkoinen mies tappoi niitä huvikseen. Tästä seurasi nälkä ja kun siihen yhdistyi koko ajan hitaasti kasvava vihantunne amerikkalaisia kohtaan, niin ei ollut ihme, että tilanne johti sotaan vuonna 1862. Sodan Yhdysvaltoja vastaan aloittivat pohjoiset shoshonit ja bannockit. Sotatila kesti seuraavaan vuoteen huipentuen Bear-joen taisteluun. Yhdysvaltojen ratsupoliisit tuhosivat kalliorotkon kätköissä olleen shoshonien kylän. Taistelut loppuivat siihen.

Vuonna 1868 pohjoiset shoshonit asettuivat reservaattiin Idahon kaakkoisosiin. Myöhemmin myös hyvät ystävät bannockit siirtyivät samaan paikkaan. Läntiset shoshonit saivat useita reservaatteja Nevadasta. Itäinen ryhmä, jonka siouxit,arapahot ja muut tasankojen heimot olivat työntäneet pois preerioilta, oli sodissa Amerikan puolella vuodesta 1840 eteenpäin. 60-luvun lopulla he siirtyivät reservaatioon Wind-joen lähettyville. Hieman myöhemmin he auttoivat Yhdysvaltoja sodassa siouxeja, cheyennejä ja arapahoja vastaan. Ikävä vain, että Amerikan hallitus unohti hyvin nopeasti shoshoneilta saamansa avun antaen näiden hedelmälliset maa-alueet arapahojen käyttöön. Meni 60 vuotta ajassa eteenpäin ennen kuin he saivat maansa takaisin. Oikeus tapahtui, sillä liittovaltio oli riistänyt maa-alueet aikoinaan rikkomalla jo tehdyn sopimuksen. Yhdysvallat joutui myös maksamaan shoshoneille suuren rahallisen korvauksen.

Useissa reservaateissaan ovat shoshonit onnistuneet vaalimaan kieltään ja perinteitään. Pelkästään Nevadassa on 7 reservaattia, Utahissa myös useita, samoin Kaliforniassa, josta Duck Valley Colony eli sorsalaakson siirtokunta ulottuu Idahoon asti. Vuoden 1970 tapahtuneen suuren väestönlaskennan mukaan Yhdysvalloissa asui sinä vuonna vajaat 15 000 shoshonia. Nyt 2000-luvulla todennäköisesti paljon enemmän.