Sacagawea
Wikipedia
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Tarkennus: Näin yksityiskohtainen artikkeli kaipaa lähdeluetteloa Voit auttaa parantamaan artikkelia lisäämällä asianmukaisia lähteitä. |
Sacagawea oli nuori nainen, joka toimi Lewisin ja Clarkin tutkimusretkikunnan oppaana Yhdysvaltojen länsirannikolle suuntautuvalla matkalla vuosina 1805-1806. Nykyään hän on Yhdysvaltojen kuuluisin intiaaninainen. Sacagawean kunniaksi on pystytetty 23 patsasta eri puolille Pohjois-Amerikkaa ja hänen mukaansa on nimetty vuoristo, järvi sekä joki. Sacagaweasta ei ole säilynyt kuvia, mutta taiteilijan näkemys hänestä löytyy yhden dollarin nykykolikosta. Hänen nimensä oikein lausumisesta väitellään yhä ja jotkut shoshoni-heimot kiistelevät edelleen hänen perintöoikeudestaan. Erimielisyyttä on vuosikymmenet aiheuttanut nimi Sacagawea. Useat eri lähteet väittävät nimen tulleen hidatsankielisistä sanoista Sacaga (lintu) ja wea, joka tarkoittaa naista. Eräät tutkijat ovat taas varmoja, että nimi sacagawea onkin ollut alun perin Sacajawea, joka taas on shoshonien kieltä ja annettu tytölle hänen syntymähetkellään.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Lapsuuden loppu
Sacagawea oli syntynyt vuosien 1787-1789 välillä shoshoniperheeseen Idahossa. Riippuen tietolähteestä on syntymäajassa kahden vuoden eroja. Ollessaan 11-vuotias oli Sacagawea mennyt veljensä kanssa leikkimään kotikylän lähettyvillä oleville kallioille, kun joukko hidatsa-intiaaneja oli ratsain hyökännyt kylään. Tytön isä oli surmattu, samoin joitakin muita miehiä. Sacagawea oli hädissään piiloutunut kalliolouhikkoon hänen veljensä paetessa muualle. Hidatsat olivat ottaneet vangiksi joitakin tyttöjä ja poikia. Jättäessään taistelutantereen yksi hidatsasoturi oli huomannut kallioilla piileskelevän Sacagawean. Hän oli pysäyttänyt ratsunsa ja siepannut tytön mukaansa.
Sacagaweasta tuli hidatsojen orja muutaman vuoden ajaksi. Vajaan kolmen vuoden vankeuden jälkeen hän sai vapautensa takaisin, mutta kotikylä oli liian kaukana eikä hänellä ollut paikkaa mihin mennä. Niinpä hidatsat adoptoivat hänet heimon jäseneksi. Hän asui lähellä paikkaa, jossa Knife-joki yhtyi Missouriin. Tällä samalla alueella sijaitsi tuolloin sioux-kielisten heimojen metropoli ja siellä käytiin lähes jatkuvaa kauppaa. Vaikka tasankojen intiaanit eivät yleensä harrastaneet orjakauppaa, kaupattiin hidatsojen kylissä kaikkea. Myös Sacagawean tie johti markkinatoreille, joissa liikkui intiaanien lisäksi valkoisia turkiskauppiaita Kanadan puolelta.
[muokkaa] Teinivaimo
Eräs turkiskauppiaista oli nimeltään Toussaint Charbonneau. Hänen äitinsä oli sioux-intiaani ja isä ranskalainen. Kyseinen Charbonneau asui mandanien kylässä, joka sijaitsi hidatsakylien lähellä. Hän oli paitsi turkiskauppias ja opas myös uhkapeluri. Ei ole tarkkaa tietoa, oliko ehkä joku toinen ostanut Sacagawean hidatsoilta, mutta joka tapauksessa Charbonneaun kerrotaan voittaneen hänet itselleen uhkapelissä. Ranskalaisella oli jo ennestään vaimo, hänkin shoshoninainen, mutta Charbonneau tahtoi toisen vaimon, nuoremman ja kauniimman. Mandanit, joiden parissa turkismetsästäjä asui, olivat moniavioisia. Mies noudatti mielellään sen heimon tapoja, jonka luona asusti. Sacagaweasta tuli hänen uusi teinivaimonsa. Charbonneau itse oli 45-vuotias, joten tyttö oli yli puolet häntä itseään nuorempi. Melko pian Sacagawea alkoi odottaa lasta.
[muokkaa] Lewis ja Clark
Näihin aikoihin astuivat näyttämölle Meriwether Lewis ja William Clark, jotka johtivat 30-miehistä retkikuntaa. Yhdysvaltain silloisen presidentin Thomas Jeffersonin unelma oli pikkuhiljaa asuttaa Pohjois-Amerikan länsirannikko. Alueet piti kartoittaa sitä ennen. Tähän tehtävään retkikunta oli valjastettu. Lewis oli presidentin hyvä ystävä ja yksityissihteeri, Clark taas kokenut eränkävijä, jollaista tarvittiin tulevalla matkalla. Heiltä puuttui kuitenkin sekä tulkki että opas, joiden avulla kyettäisiin selviytymään tutkimusmatkasta. Kun retkikunta oli saapunut Pohjois-Dakotaan, se päätti talvehtia siellä ja etsiä talven aikana joukkoonsa sopivan oppaan, joka puhuisi intiaanikieliä. Näissä merkeissä Lewis ja Clark tulivat hidatsojen ja mandanien kyliin, koska tiesivät näiden intiaanien suhtautuvan valkoiseen mieheen ystävällisesti.
Sacagawea oli kuudennella kuukaudella raskaana kun Lewis ja Clark tapasivat hänen miehensä Charbonneaun. Tutkimusmatkailijat kertoivat tälle vapaana olevasta oppaan paikasta. Rahanahne turkismetsästäjä tarttui oitis tilaisuuteen. Lewis piti ajatusta hyvänä, koska Charbonneau osasi siouxien murteita. Kun tämä ohimennen tuli maininneeksi teinivaimonsa syntyperästä, halusivat matkailijat myös Sacagawean mukaan tulevalle retkelle. Shoshonikieli tulisi olemaan tarpeen, kun matka olisi edennyt Rocky Mountainsin alueille, joilla tiedettiin majailevan shoshoniheimoja. Siellä olisi mahdollisuus ostaa hevosia, joilla vuorten ylittäminen kävisi helpommin ja nopeammin. Kauppojen teossa Sacagawean kielitaidosta saattaisi olla paljon apua.
[muokkaa] Matkalla
Helmikuussa Sacagawea synnytti pojan, joka kasteessa sai nimen Jean Baptiste. Kukaan ei tätä nimeä käyttänyt, vaan lasta alettiin kutsua Pompiksi. Synnytys ei ollut helppo, mutta kahden kuukauden kuluttua Sacagawea oli valmis lähtemään mukaan tutkimusmatkalle. Pomp-poika kulki hänen selässään olevassa korissa mukana. Matka käynnistyi huhtikuun toisella viikolla. Lewisin ja Clarkin retkikuntaa kuljetti kuusi kanoottia ja kaksi puusta koverrettua venettä. Siihen kuului 31 miestä. Retkikunta suuntasi matkansa ylös Missouri-jokea. Sacagawea pysytteli omissa oloissaan, eikä kukaan juuri näyttänyt arvostavan häntä.
Toukokuussa tuli ensimmäinen vastoinkäyminen ja kahden mukanaolijan luonnekuvat alkoivat hahmottua. Eräänä iltapäivänä venekunta joutui Missouria pitkin edetessään äkillisen myrskyn kouriin. Koko tapahtuma sai alkunsa muutamasta tuulenpuuskasta,jotka nopeasti voimistuivat. Riepotteleva tuuli tarttui osaan veneistä kuljettaen niitä kohti rantaa. Valkoinen vene,jossa oli turkismetsästäjä Charbonneau perheineen ja yksi Clarkin miehistä, joutui kuitenkin todellisiin vaikeuksiin. Charbonneau, joka hoiteli peräsintä joutui kriisitilanteessa täydelliseen paniikkiin. Hän irrotti otteensa peräsimestä huutaen suureen ääneen Jumalan armoa. Vene pyöri villisti ympäri ollen kaatumaisillaan. Charbonneau oli täysin toimintakyvytön ja vene vailla ohjausta.
Rannalle selviytynyt kapteeni Clark näki tilanteen ja käsitti, että kaikki kartat ja arvokas tutkimusmateriaali, jotka olivat veneessä huuhtoutuisivat minä hetkenä tahansa yli laidan. Enempää ajattelematta hän hyppäsi hyiseen veteen alkaen uida runsaan 200 metrin päässä olevaa venettä kohti. Uiminen oli hurjassa aallokossa vaikeaa ja Missourin vesi talven jäljiltä kuin jäätä. Samaan aikaan oli kauhun jähmettämä Charbonneau joutunut ottamaan paikkansa peräsimessä, sillä aseen piippu oli painettu hänen selkäänsä. Pariskunnan ja Pompin lisäksi veneessä ollut ryhmän jäsen oli uhannut ampua Charbonneaun, ellei tämä tekisi työtään peräsimessä. Papereita huuhtoutui veteen. Yleisen hälinän ja tuulen pauhun keskellä oli vain yksi ihminen, joka osasi toimia kylmän viileästi ja neuvokkaasti. Hän oli Charbonneaun teinivaimo Sacagawea, joka oli tähän saakka ollut lähes huomaamaton. Nyt hän alkoi henkensä vaarantamalla onkia veneestä pudonneita muistiinpanoja, jotka olivat veden mukana nopeasti kulkeutumassa etäämmälle ja tavoittamattomiin. Hän onnistui pelastamaan suurimman osan pahasti kastuneista tärkeistä papereista. Pitäen pientä poikaansa aallonharjalla hän kykeni kalastamaan toisella kädellään muistiinpanot.
Jälkeenpäin, kun kaikki asianosaiset olivat turvassa rannalla kertoi Charbonneau olevansa täysin uimataidoton. Jos hän osoittautuikin hieman hermoheikoksi niin hänen teinivaimonsa pani täysillä itsensä likoon yhteisen edun nimissä, vieläpä riskeeraten poikansa hengen. Teko ei jäänyt huomaamatta. Clark lahjoitti Sacagawealle lahjaksi sinisistä helmistä valmistetun rukousnauhan.
[muokkaa] Shoshonien kylässä
Toukokuussa retkikunta näki ensimmäisen kerran vilahduksen taivaanrannalla siintävistä Rocky Mountainsin kallioista. He tulivat suurelle vesiputoukselle, jonka laskeminen venein ei käynyt päinsä. Rakennettuaan vankkurit veneilleen he jatkoivat etenemistä maitse. Nopeasti vaihtuvat sääolosuhteet vaikeuttivat taivallusta. Rankkasateet valuivat taivaalta niin voimakkaina, että kanjonit tukkeuruivat vesimassoista ja liikkuminen oli vaivalloista. Matka viivästyi. Myös kalkkarokäärmeet ja harmaakarhut tuottivat ongelmia. Montanan alueille saavuttiin heinäkuussa. Sacagawea oli ehtinyt saavuttaa jo paljon arvostusta, sillä hän korjasi ja pesi miesten vaatteet, valmisti ruokia ja hoiteli monia muita töitä, jotka miehiltä olisivat jääneet tekemättä. Hän osasi lukea mokkasiinien jäljistä, mikä heimo oli lähellä ja kiertää vaikeat kohdat maastossa.
Elokuun alussa tultiin seudulle, joilla piti olla shoshonikyliä. Lewis ja Clark tiesivät, että ratsuja olisi pian pakko saada, sillä valtava kalliovuoristo oli heidän ja meren välissä. Aikaa oli kulunut liikaa ja jos he olisivat vuoristossa talven iskiessä he menehtyisivät sinne. He hautautuisivat lumeen, josta joku joskus keväällä löytäisi ruumiit. Kahden viikon etsimisen tuloksena shoshonit löytyivät, kun Lewis ja muutama muu retkikunnan jäsen törmäsi suureen intiaanijoukkoon. He olivat shoshoneja ja heitä johti Cameahwait- niminen nuori päällikkö. Lewis yritti puhua merkkikieltä odottaen samalla matkailijoiden pääjoukkoa, eritoten Sacagaweaa, jonka kielitaito olisi tarpeen. He menivät läheiseen kylään päällikön itse poistuessa tiipiihinsä. Clark, Sacagawea ja muut tulivat paikalle. Uteliaat shoshonit ympäröivät heidät, sillä toisin kuin monet muut heimot, he eivät olleet hähneet valkoista miestä aiemmin. Eräs nuori shoshoninainen näki Sacagawean kasvot ja kiljaisi. Tyttö oli Jumping Fish, Sacagawean paras lapsuudenystävä. Yli viiden vuoden eron jälkeen nämä kaksi olivat taas tavanneet. Heidän ilonsa oli mittaamaton, kun he syleilivät toisiaan itkien onnesta ja tanssien yhdessä kovaäänisesti riemuiten. Kukaan matkailijoista ei ollut nähnyt ennen Sacagawean tunteista jälkeäkään. Nyt ne purkautuivat.
Päällikköjen tiipiissä oli neuvottelu alkamassa. Sacagawea tuli telttaan, jossa häntä jo odotettiin. Tulkkaus vaati usean henkilön mukanaoloa. Sacagawea itse puhui shoshonia sekä hidatsaa, mutta ei juuri Ranskaa tai Englantia. Tyttö käänsi päälliköiden puheet hidatsankielelle, jota hänen miehensä ymmärsi. Charbonneau puolestaan käänsi puheen Ranskaksi eräälle retkikunnan jäsenistä,joka puolestaan tulkitsi kuulemansa Lewisille ja Clarkille. Tämä monimutkainen kääntämistoimitus keskeytyi, kun Sacagawea äkkiä hyppäsi ylös paikaltaan ja juoksi muitta mutkitta halaamaan nuorinta shoshonien päälliköistä. Tyttö oli tunnistanut veljensä Cameahwaitin, jonka oli luullut ikuisiksi ajoiksi menettäneensä. Jo toinen voimakas tunteenpurkaus Sacagawealta lyhyen ajan sisällä kertoi lopullisesti, että hän osasi näyttää tunteensa, kun ne olivat riittävän voimakkaita. Neuvottelu jatkui tämän jälkeen ja päättyi matkailijoiden kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Hevosten saanti onnistui. Saatuaan nähdä sisarensa elossa oli Cameahwait valmis tekemään mitä tahansa matkailijoiden puolesta, sillä Sacagawean ystävät olivat hänenkin ystäviään. Surullisin tapahtuma kylässä oli se, kun muuan nuori shoshonimies näki Sacagawean lapsen ja kääntyi pois kasvot kivettyneinä. Mies oli kuvitellut ennen hidatsojen hyökkäystä viisi vuotta sitten ottavansa Sacagawean vaimokseen. Unelma haihtui savuna ilmaan ja nuorukainen poistui surullisena. Hän luovutti teollaan lopullisesti mahdollisuutensa saada Sacagawea omakseen.
Kun matkailijat olivat jättämässä shoshonien kylän, yrittivät Cameahwait ja Sacagawean tyttöystävä saada tätä jäämään heimon luokse. Mutta Sacagawea oli päätöksensä tehnyt, eikä muuttanut sitä. Ehkä hän oli ollut pois jo liian kauan. Tai ehkä hän halusi nähdä miten suuri seikkailu retkikunnan mukana päättyy. Jos hän olisi jäänyt, olisi hänen elämänsä muotoutunut normaaliksi heimoelämäksi ja hänen poikansa Pomp olisi perinyt aikanaan päällikön arvon.
[muokkaa] Länsirannikolla
Shoshonien hyvien neuvojen saattelemana alkoi retkikunnan matka yli kalliovuorten. Seuraavien kuukausien aikana Sacagawea osoitti lopullisesti taitonsa kommunikoida ja neuvotella eri heimojen kanssa. Kun intiaanit näkivät valkoisten miesten joukossa ratsastavan intiaaninaisen pieni lapsi selässään, niin sotaiset aikeet häipyivät taka-alalle. Nainen ja lapsi eivät voineet kuulua sotajoukkoihin. Lisäksi Sacagawean vaikuttavimpia piirteitä oli hänen tyynen rauhallinen ja vakuuttava käytöksensä. Pelkällä olemassaolollaan hän tuntui riisuvan potentiaalisetkin viholliset aseista. Kapteenit Clark ja Lewis eivät olleet voineet kuvitella mitään tällaista. He hyödynsivät Sacagawean valtaa intiaaneihin vaihtamalla väsyneitä ratsuja uusiin ja nauttimalla hyviä aterioita paikallisten kansojen luona. Kun matkan edetessä ruokaa oli niukalti Sacagawea keräsi marjoja, pähkinöitä ja puunjuuria valmistaen näistä ja kaikesta muusta syötäväksi kelpaavista aineksista ruokaa. Nuoresta iästään huolimatta hän osasi paljon ja ennen kaikkea hallitsi eloon jäämisen taidon.
Bitterroot-vuoristossa he joutuivat eksyksiin syyskuun lopulla. Harhailtuaan päiväkausia nälkäisinä, märkinä, viluisina ja uupuneina he saivat apua intiaanikansalta, joka myöhemmin opittiin tuntemaan nimellä nez percet. Sacagawean shoshonikielestä ei täällä ollut apua, mutta hän onnistui vakuuttamaan kuitenkin intiaanit valkoisten rauhallisista aikeista. Lopuksi nez percet ottivat huostaan vieraidensa 38 hevosta luvaten pitää niistä huolta yli talven. Itsetekemillään kanooteilla ja veneillä retkikunta laski Columbia-jokea Tyynen valtameren rannoille rakentaen Oregoniin tukikohdan talveksi.
[muokkaa] Yli talven
Linnake sai nimekseen Fort Clatsop ja sijaitsi samannimisen heimon alueilla lähellä Oregonin rannikkoa. Matkailijoiden aika kävi pitkäksi, sillä toimintaa oli vähän. Kaikki odettelivat kevään tuloa innokkaina päästäkseen lähtemään takaisin. Sacagawea näki "suuren veden" ensi kertaa elämässään, samoin rantaan tulleen jättiläiskalan, valaan. Nämä vaikuttivat häneen voimakkaasti. Kun retkikunta sitten keväällä pakkasi tavaransa lähtien paluumatkalle, niin Pomp-poika sairastui. Tuskallinen tulehdus turvotti hänen niskansa. Pojan hoitamiseen meni viikkoja. Erilaisten luonnonlääkkeiden, kuten männynpihkan, mehiläisvahan, keitetyn sipulin ja karhuöljyn yhteisvaikutuksella poika toipui ennalleen. Tämän jälkeen Pompia pidettiin miehistön täysivaltaisena jäsenenä. Ehkä miehet näkivät poikaa katsoessaan omat lapsensa ja paijasivat siksi Sacagawean poikaa parhaansa mukaan lievittääkseen omaa ikäväänsä. Kapteeni Clark oli jollakin tapaa ystyvystynyt pojan äidin kanssa,kutsuen tätä "Janeyksi". Lempinimeä ei anneta vieraille ihmisille,joten yhdessöolo oli murtanut jään. Sacagawealla oli kuitenkin ongelmia miehensä kanssa, sillä tämän oli kuultu lyövän vaimoaan. Myöhemmin Charbonneausta annettiinkin varsin negatiivisia kuvauksia, sillä hänet oli leimattu pelkuriksi, soppakouraksi ja naisenhakkaajaksi.
Paluumatka sujui ilman suurempia vaikeuksia. Sacagawea ei tavannut enää veljeään ja se teki hänet surulliseksi. Ikävä muisto jäi välikohtauksesta, jossa muuan mustajalka-intiaani yritti varastaa retkikunnalta kiväärin. Kapteeni Lewis surmasi hänet. Tämä teko aiheutti myöhemmin pitkän vihamielisyyden mustajalkojen leireissä, sillä he eivät päästäneet amerikkalaisia turkismetsästäjiä mailleen moneen vuoteen. Pohjois-Dakotassa retkikunta erosi Sacagaweasta ja hänen perheestään. Charbonneau palkittiin matkasta 500 dollarilla ja lisäksi hänelle annettiin 320 eekkeriä maata. 16 kuukautta kestäneen matkan aikana taivallettiin noin 8000 kilometriä ja tutkimusretken aikana kartoitettiin kymmenien intiaaniheimojen alueet. Presidentti Jefferson oli tulokseen tyytyväinen, vaikka matka itsessään tulikin maksamaan paljon enemmän kuin oli kuviteltu. On todettu melko varmaksi, että kapteeni Clark otti Charbonneaun perheen pojan hetkeksi aikaa huostaansa St. Louisiin, koska ei pitänyt Sacagawean miestä kelvollisena kasvattajana. Tästä eteenpäin historia kuitenkin on piiloutunut pilvien taa. Sacagawea oli nähty St. Louisissa jokilaivan kannella, ehkä hakemassa poikaansa. Sen jälkeiset havainnot ovat epätarkkoja eikä niistä ole kyetty rakentamaan pitävää kuvaa.
[muokkaa] Kahdesti kuolleena
Sacagawean kuolemasta on useampi versio, joista nyt mainitut kaksi ovat esitetty useammissa eri lähteissä. Toinen tarina kertoo hänen synnyttäneen tyttölapsen Missourin rantamilla sijaitsevassa Fort Manuelin sairaalassa. Tyttö sai nimekseen Lorette. Synnytyksen jälkeen joulukuussa 1812 Sacagawea kuoli tuntemattomaan sairauteen, joka nosti korkean kuumeen vieden nuoren intiaaninaisen paikkaan, josta ei ole paluuta. Mutta toisen lähteen mukaan Sacagawea palasi, koska hän ei ollut koskaan kuollutkaan. Sairaalassa menehtynyt tyttö oli ollut siksi samannäköinen, että heidät oli sekoitettu toisiinsa. Shoshonien perimätiedon mukaan Sacagawea palasi Wyomingiin heimonsa pariin. Täällä hän avioitui useampia kertoja kasvattaen monta lasta. Hän esiintyi Meriva-nimellä ja ajoi intiaanien asioita tarmokkaasti eteenpäin. Vuonna 1884, hänen ollessaan yli satavuotias, hän kuolinhetkellään oli kuiskannut olevansa Sacagawea.
Kapteeni Clark, joka vakaasti uskoi Sacagawean kuolleen,adoptoi hänen molemmat lapsensa. Tytön, Loretten, kohtalosta ei ole saatu selvyyttä, mutta poika Jean Baptiste eli Pomp palasi Amerikan länsirannikolle asumaan ollessaan jo yli 40-vuotias. Clark oli kustantanut Pompin kieliopinnot Euroopassa. Jean Baptiste Charbonneau jäi asumaan kalliovuorille ilmeisestikään tietämättä, että hänen äitinsä saattoi yhä olla elossa asustaen hyvin lähellä shoshonien kylässä.
On selvä,että Sacagawean tarina tulee muuttumaan aina riippuen mistä lähteestä sen lukee. Tähän kirjoitukseen olen käyttänyt useita eri tietolähteitä saadakseni asiasta todellista tietoa. Kukaan ei enää pysty selvittämään hänen elämänvaiheitaan St. Louisista eteenpäin, mutta se voidaan todeta varmaksi, että Sacagawea on vastuussa Amerikan intiaaninaisiin tänä päivänä kohdistuneesta ihailusta ja kunnioituksesta.
Sacagaweasta on tehty myös Hollywood-elokuva, joka valmistui vuonna 1955. Naispääosaa näytteli Donna Reed, eräs sen ajan tähdistä. Kapteeni Clarkin osassa nähtiin maineikas Charlton Heston. Elokuva tuli teattereihin nimellä Far horizons. Suomen kielellä se tunnettiin nimellä "tie kohti länttä." Tarinaa oli muutettu melkoisesti ja siihen oli lisätty aimo annos romantiikkaa.
[muokkaa] Lähteet
- Time Magazine: Lewis and Clark Bicentennial,Who was Sacagawea?
- Henriksson, Markku (1986): Alkuperäiset amerikkalaiset: Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia. Helsinki: Gaudeamus. ISBN 951-662-385-9.
