Siouxit
Wikipedia
Siouxit ['siouksit] eli sioux't [su:t] on intiaaniheimo, joka tunnetaan myös nimellä dakota. Nimitys sioux on lyhentymä sanasta Nadouessioux. Siouxit eivät ole kielellisesti tai kulttuurillisesti kovin yhtenäinen ryhmä, ja jakaantuvat ainakin kolmeen kieliryhmään (lakota, santee ja yankton), mutta Yhdysvaltojen hallinto rekisteröi heidät kaikki siouxeiksi 1800- ja 1900-luvuilla. Nykyisin puolet rekisteröityneistä siouxeista asuu reservaatissa.
Etelä- ja Pohjois-Dakotan osavaltiot ovat saaneet nimensä siouxien mukaan.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Heimonimiä
Varsinaiset dakotat eli santeet muodostuivat sissetoneista, m`dewekantoneista, wahpekuteista ja wahpetoneista. Heitä kutsuttiin itäiseksi ryhmäksi asuinalueittensa sijainnin takia. Keskiryhmään taas kuuluivat yanktonit ja yanktonait. He olivat nakotoja, joista käytettiin yleisemmin nimeä yanktonait. Tunnetuin oli kuitenkin läntinen ryhmä lakotat eli tetonit. Heihin kuuluivat muun muassa brulet, minneconjout, hunkpapat, oglalat sekä sans arcit. He olivat kansan läntistä ryhmää ja edustivat juuri sitä ratsain liikkuvaa tasankointiaanin prototyyppiä, joka on tullut tutuksi niin kirjoista kuin elokuvistakin. Santeet ja yanktonait taas olivat enemmänkin metsäintiaaneja, jotka vähitellen oli pakotettu jättämään maansa nykyisen Minnesotan osavaltion alueella.
[muokkaa] Kulttuuri
Siouxien kulttuurista tuli varsin epäyhtenäinen, koska he levittäytyivät niin laajoille alueille. Wakan tanka oli suuri henki, joka toimi kaikkien sioux-heimojen ylijumalana. Riitit olivat hieman yllättäen hyvin samankaltaisia kuin kokonaan eri kielikunnan ojibwaylla. He olivat kuitenkin olleet naapureita Yläjärven ja Michiganjärven alueilla, joten sen vuoksi löytyi heidän kulttuuristaan lähes samanlainen parantajien salaseura. Myös omat soturiseurat saattoivat kuulua alkuperäiseen sioux-kulttuuriin. Soturiseuroilla oli paljon erilaisia tehtäviä, kuten kylien järjestyksen valvominen ja kurin pitäminen biisoninmetsästyksen aikana. Rikkureita rangaistiin ankarasti. Sodissa johtava soturiseura toimi iskujoukkona. Soturien urheus oli ihailtavaa, sillä he saattoivat uhrautua oman heimonsa puolesta. Myös naisilla oli omia seurojaan, mutta sotiin he eivät ottaneet osaa.
Sioux-nimi (pienet kyyt) oli ojibwaykielinen. Siouxit itse pitivät saamaansa nimeä erittäin loukkaavana. He käyttivät itsestään dakota-nimeä, joka oli itäisten siouxien murretta ja tarkoitti ystävää tai liittolaista. Sille he eivät kuitenkaan voineet mitään, että heidät opittiin parhaiten tuntemaan siouxeina.
[muokkaa] Varhaishistoria
Joskus 1500-luvulla olivat sodat Kanadan rajoilla asuvien cree-intiaanien kanssa ajaneet osan siouxien heimoista alemmas Minnesotaan. Myöhemmin 1600- ja 1700-lukujen taitteessa olivat koillisesta tulleet ojibwayt riitaantuneet siouxien kanssa oltuaan sitä ennen rauhanomaisessa suhteessa vuosia. Seuranneissa sodissa olivat siouxit joutuneet antamaan periksi ojibwaytten tuliylivoiman alla. Jälkimmäisillä oli valtavat arsenaalit ranskalaisilta hankittuja tuliaseita, kun taas siouxit joutuivat turvautumaan perinteisiin jousiin ja nuoliin. Santeet ja yanktonait jättivät Minnesotan rehevät metsämaat siirtyen Etelä-Dakotan ja Nebraskan seuduille. Täällä asuneet arikarat joutuivat jättämään kymmenkunta suurtaa kyläänsä siouxheimojen miehittäessä ne. Jonnekin Minnesotan lounaisiin sopukoihin jääneet tetonit saivat hekin tarpeekseen kotikunnaistaan ja muuttivat Pohjois-Dakotaan. Näin alkoivat siouxien eri heimot vallata itselleen uutta elintilaa työntäen heikompia kansoja tieltään. Toiset väistivät länteen joidenkin pyrkiessä pohjoiseen.
[muokkaa] Tasangoille siirtyminen
Tetonit ulottivat pyyntimaansa nopeasti Missourin rantamille ja vuoteen 1730 mennessä he olivat levittäytyneet joen idänpuoleisille rannoille. Pian he hankkivat ensimmäiset hevosensa, joita sitä ennen eivät olleet koskaan nähneet. "Henkikoirat" kuten he hevosia nimittivät, mahdollistivat hetkessä uudenlaisen tavan metsästää biisoneita ja liikkua Missourin lännenpuoleisilla tasangoilla vaivattomasti paikasta toiseen. Syntyi kokonaan uusi kulttuuri: ratsain liikkuvat preerioitten metsästäjät. Ihmisten asumiseen huonosti tai ei ollenkaan soveltuvat ylänköarot tarjosivat metsästäjille paratiisin. Suuria biisonilaumoja vaelsi kaikkialla ja hevosten selästä niiden saalistaminen oli helppoa. Tetonit käsittivät, että biisoni tarjosi kaiken mitä he tarvitsivat. Siitä sai yltäkylläisesti lihaa ja nahka itsessään oli verraton raaka-aine niin vaatteisiin kuin asumuksiinkin. Tiipii-telttoja alkoi ilmestyä tasangoille. Idempänä asuvat yanktonait ja santeet alkoivat hekin hieman myöhemmin jahdata biisoneita opittuaan ratsastamaan. He eivät luopuneet kuitenkaan kokonaan maanviljelyksestä.
Siouxeista kehittyi tasankojen ja preerioitten valtiaita. Heitä pelättiin laajoilla alueilla aina suurilta järviltä kalliovuorille. Vaikka pohjoisten tasankojen mustajalatkin kylvivät ympärilleen pelkoa, oli se vielä pientä verrattuna siouxeihin, joiden maine oli niin hurja, että samaan olivat Pohjois-Amerikan historiassa pystyneet vain irokeesit.
[muokkaa] Vihollisia
Myös eteläisimmiltä preerioilta löytyi siouxien kieliryhmän kansoja kuten iowat, osaget, omahat, kansat, poncat ja quapawit. He olivat täysin itsenäisiä heimoja, joille ei oikeiden siouxien kanssa ollut muuta yhteistä kuin kaukainen kielisukulaisuus. Kaikki mainitut heimot olivat siouxien vihollisia. Joskus 1600-luvulla oli yanktonai-siouxeista erkaantunut joukko,joka tunnetaan historiassa nimellä assiniboinet. Heistä tuli koko intiaanihistorian ajaksi kaikkien siouxheimojen katkeria vihamiehiä. Lisäksi siouxien verivihollisista voidaan mainita vielä pawneet. Tämän enempää on turha luetella nimiä, mutta yleisesti voidaan todeta, että siouxit olivat lähes kaikkien ympärillä ja myös kauempana asuvien heimojen vihollisia. Vasta 1800-luvulla he alkoivat solmia liittoja sellaisten heimojen kanssa, jotka alun perin eivät heihin kuuluneet. Näihin liittoutumiin oli syynä valkoisen väestön nopea lisääntyminen ympäristössä.
[muokkaa] Uudisasutuksen leviäminen
1700- ja 1800-lukujen taitteessa kaikkien siouxheimojen lukumäärän on arveltu olleen vähintäänkin 25.000 henkeä. Valkoisen miehen mukanaan tuomat vitsaukset,kuten erilaiset kulkutaudit harvensivat kuitenkin myös siouxien rivistöjä. Tetonit,joita oli eniten, siirtyivät asumaan kokonaan Missourin länsipuolelle. He jatkoivat sotimista yhä tasankojen muita heimoja vastaan, mutta sen lisäksi heillä alkoi olla toistuvia yhteenottoja valkoisten turkismetsästäjien kanssa. Vuonna 1830 tetonit solmivat rauhan arapahojen ja cheyennien kanssa,jotka he aiemmin olivat työntäneet pois tieltään. Nopeasti etenevä uudisasutuksen leviäminen tasangoille mursi pysyvät intiaanirajat. Yhä useammat alkuperäiskansat preerioilla panivat asian merkille. 1840-luvulla alkoikin Yhdysvaltain hallituksen edustajia liikkua intiaanikylissä sangen tiuhaan tahtiin neuvottelemassa kauttakulkuoikeuksista. Viimeistään tässä vaiheessa yhä useammat heimot alkoivat etsiä liittolaisia itselleen.
Vuonna 1851 syyskesällä kokoontui 10 000 intiaanin lähetystö Horse creekiin lähelle Fort Laramieta. Heillä oli neuvottelu Amerikan hallituksen kanssa kauttakulkusopimuksista ja niiden noudattamisesta. Siouxien lisäksi paikalla oli arapahojen, cheyennien, arikarojen ja hidatsojen edustajia. Kunkin intiaaniheimon rajat merkittiin tarkoin ja kaikkien heimojen yhteiseksi päälliköksi valittiin Conquering Bear eli Voittoisa Karhu. Yhdysvaltain senaatti ei kuitenkaan koskaan hyväksynyt sopimuksen kaikkia ehtoja ja intiaanit tunsivat itsensä petetyiksi. Conquering bear yritti rauhanomaisin keinoin hoitaa asiaa loppuun asti,mutta tuloksena oli lopulta väistämätön sotatila. Voittoisan karhun voittokulku päättyi yöllisessä taistelussa valkoisten ampumiin luoteihin. Eräs taistelusta selvinneistä oli nuori oglala-tetoneihin kuuluva soturi nimeltään Hullu Hevonen (Crazy Horse.) Viha valkoista miestä kohtaan ei sammunut. Hänestä tuli kuuluisa sotapäällikkö tulevissa taisteluissa,
Samalla vuosikymmenellä ajautuivat myös santee-siouxit vaikeuksiin Minnesotan alueella, jonne heidät oli sijoitettu hallituksen taivuttamina reservaattiin.Joukko uudisasukkaita oli surmattu ja syy vieritettiin santein niskoille. Eräänlaisena kostotoimenpiteenä hallitus riisti osan jo ennestään pienestä santeereservaatiosta. Intiaanit yrittivät pysyä rauhallisina, mutta tilanne ajautui vääjäämättä kohti suurta katastrofia. Uudisasukkaat alkoivat kohdella santeita loukkaavasti. Kun Abraham Lincoln valittiin vuonna 1862 uudeksi Yhdysvaltain presidentiksi vaihtuivat myös reservaattien asiamiehet.Uudet intiaaniagentit olivat kokemattomia hoitamaan asioita. Tästä seurauksena oli ongelmien moninkertaistuminen ja lopulta väistämätön räjähdys. Rauhallisina pidetyt santeet surmasivat lähes 500 valkoista Minnesotassa. Suurten intiaanisotien ensitahdit oli lyöty. Tästä eteenpäin vyöryvät tapahtumat levisivät kauas tasangoille.
[muokkaa] Punaisen pilven sota
1860-luvun alkupuoliskolla koko Missourin alue ja sen sivujokien varret alkoivat täyttyä Yhdysvaltain armeijakuntien varustuksista. Vaikka siouxien eri heimojen alueet pohjoisilla tasangoilla pysyivätkin jonkin aikaa lähinnä valkoisen miehen läpikulkualueena, niin ongelmilta ei siltu onnistuttu välttymään. Amerikkalaiset uudisasukkaat ammuskelivat biisoneita huvikseen ja karkottivat osan niistä muualle. Kauttakulkuoikeuksia rikottiin. Etelässä asuneet arapahot ja cheyennet olivat jääneet jo 50-luvun lopulla valkoisten kullankaivajien jalkoihin. Myös siouxien teton-heimoille uhkasi käydä samoin, kun yhdysvaltain hallitus päätti avata niin sanotun Bozemanin reitin Wyomingin ja Montanan siouxalueiden läpi. Syynä oli kulta, jota oli löytynyt läntisestä Montanasta Kolmea linnaketta alettiin kovalla kiireellä kunnostaa Wyomingin koilliskulmilla. Tarkoituksena oli linnakkeista käsin suojata kultakentille matkaavia uudisraivaajaperheitä intiaanien mahdollisilta hyökkäyksiltä. Pohjoiset arapahot ja cheyennet saivat pian huomata, että Bozemanin reitti kulki myös heidän parhaitten metsästysmaittensa halki. Tästä he eivät pitäneet.
Vuonna 1866 useita intiaanipäälliköitä teki visiittejä Fort Laramiessa neuvotellakseen hieman yksityiskohtaisemmin Yhdysvaltain hankkeesta avata Bozemanin reitti. Punainen pilvi, ylväs oglala-päällikkö sai monta muuta intiaanijohtajaa puolelleen. Brule-päälliköt täplähäntä ja Punainen lehti tulivat mukaan. Minneconjou-päällikkö Rampa peura ja cheyenne-johtaja Tylsä veitsi joukkoineen olivat valmiit auttamaan kaikin tavoin Punaista Pilveä, mikäli tarve niin vaatisi.
Neuvottelut Fort Laramiessa eivät johtaneet mihinkään. Yhdysvallat oli jo tehnyt päätöksensä ja halusi avata Bozemanin reitin vaikka pakkokeinoin. Punaisen pilven käskystä kymmenet päälliköt kokosivat soturinsa. Nopeasti he katkaisivat liikenteen Bozemanin tiellä. Lisäksi intiaanit saartoivat kaikki kolme Wyomingin koillisosissa kunnostettua linnaketta Powder- ja Big Horn-jokien välillä. Yhdysvaltain omat joukot jäivät pahasti alakynteen,sillä he eivät olleet odottaneet aivan tällaista. Seuranneissa taisteluissa Amerikan sotajoukot hupenivat nopeasti. Elo- ja syyskuu vuonna 1866 olivat katastrofaalista aikakautta Bozemanin tien valkoisille puolustajille.
Marraskuussa Yhdysvallat lähetti taistelukentälle lisäjoukkoja. Paikalle saapui mm. kapteeni William J. Fetterman, jolla oli itsetunto aina ollut kohdallaan. 80 miehensä avulla Fetterman lupasi murskata koko sioux-kansakunnan. Kapteeni joukkoineen majoittui Fort Phil Kearnyyn, joka oli eräs tapahtumapaikan kolmesta linnakkeesta. Tämän jälkeen ei ei kukaan valkoinen nähnyt Fettermania enää koskaan elossa. Hän ja hänen miehistönsä katosivat linnakkeesta. Tarkkaan ei tiedetä mitä tapahtui. Hieman myöhemmin eräänä kovana pakkasaamuna kannettiin Fettermanin sotilaiden jäätyneitä ruumiita linnakkeeseen. Heidät oli surmattu jossain lähettyvillä. Fetterman ei ollut onnistunut tehtävässään tuhota siouxkansaa.
Seuraavan kevään ja kesän aikana Punainen pilvi liittolaisineen jatkoi lähes hellittämättä tehostettuja iskujaan. Amerikan hallitus piti hätäistuntoja ja monet väsyneet Yhdysvaltain sotilaat olivat valmiita lopettamaan taistelun. 29. päivä huhtikuuta vuonna 1868 solmittiinkin Fort Laramiessa sopimus parin ensimmäisen brule- ja oglalapäällikön kanssa. Lisää intiaanijohtajia oli valmiina neuvottelemaan rauhasta,mikäli heidän ehtoihinsa suostuttaisiin. Lopulta Yhdysvaltain hallituksen oli myönnyttävä vastapuolen ehtoihin. Eräs vaatimuksista oli, että Bozemanin reitin varrella olevat kolme linnaketta hylätään. Hallitus suostui tähän. Päätöksen vahvistukseksi joukko intiaaneja kävi sytyttämässä linnakkeet tuleen.
Fort Laramien uuden sopimuksen mukaan teton-siouxit saivat pohjoisilta tasangoilta itselleen suuren maa-alueen, jossa riitti riistaa. Sopimusta kirjoittaessaan Punainen pilvi totesi, että sodan syynä oli yksinomaan ollut se,että valkoinen mies oli avannut Bozemanin reitin ilman intiaanien lupaa. Tämä Punaisen Pilven johtama sota jäi historiassa sikäli ainutlaatuiseksi, että se oli ainoa, jonka Yhdysvallat hävisi intiaaneja vastaan.
[muokkaa] Sopimuksen rikkojat
Ei mennyt kovin pitkään,kun Amerikan hallitus kunnostautui Fort Laramien sopimuksen vastaisesti sallimalla Northern Pacific-rautatien kulkea läpi suuren teton-siouxien reservaation. Asia aiheutti kielteisiä tunteita alueen intiaaneissa. Vielä enemmän mielipahaa sai aikaan kultalöytö Black Hillsissä. Paikka oli siouxeille maapallon keskipiste ja heidän pyhintä aluettaan. Yhdysvaltain armeija lähetettiin Black Hillsin ympärille Dakotaan vartioimaan,etteivät uudisasukkaat tunkeutuisi intiaanien alueille. Totuus oli kuitenkin se,että sotilaat eivät puuttuneet millään tavalla kullankaivajien toimiin. Kultaryntäyksen eräs seuraus oli, että Custer Cityn ja Deadwoodin kaltaisten pikkukylien asukasluku kasvoi nopeasti.
Yhdysvaltain presidentiksi noussut Ulysses S. Grant nimitti komission neuvottelemaan tetonien kanssa mustien vuorten ostamisesta. Nämä neuvottelut raukesivat kuitenkin turhina. Siouxien johtomiehet eivät suostuneet myyntiin. Tetonien suureksi johtajaksi 1870-luvun alussa noussut hunkpapa-heimon poppamies Istuva Härkä oli jo kauan sitten tajunnut sen, että valkoinen mies söi sanansa heti kun sai siihen tilaisuuden. Amerikkalaisten antamaa esimerkkiä noudattaen alkoivat myös intiaanit rikkoa Fort Laramien sopimusta siirtymällä metsästämään omien alueittensa ulkopuolelle. Hallitus koetti väkipakolla saada niskuroivia tetoneita palaamaan omille alueilleen. Vanhaksi tullut päällikkö Punainen Pilvi oli halukas noudattamaan valkoisen miehen vaatimuksia, mutta nuoremmat päälliköt olivat eri mieltä. Istuva Härkä, josta myöhemmin tuli lähes legenda, ei hyväksynyt amerikkalaisten määräyksiä. Hänen puolelleen kallistui myös muiden heimojen johtajia. Tilanne ajautui vuonna 1876 siihen pisteeseen, että hallitus julisti kaikki Istuvan Härän puolella olevat intiaanit Yhdysvaltain vihollisiksi.
Tulevassa sodassa Yhdysvaltoja vastaan taistelivat tetonien lisäksi kaikki siouxien heimot yhdessä cheyennien ja arapahojen kanssa. Useampia tuhansia sotureita käsittävän sotajoukon johtajina ratsastivat Istuvan Härän lisäksi Hullu Hevonen, Musta Kuu, Sappi, Rampa Peura sekä monta muuta sekä nuorta että kokeneempaa päällikköä. Myös Yhdysvaltain joukot turvautuivat intiaani-liittolaisiin. Pawneet olivat aina heidän puolellaan. Myös crowt, arikarat ja itäiset shoshonit sotivat valkoisten puolella siouxeja vastaan.
Kesällä 1876 tapahtunut Little Bighornin taistelu jäi vahvana elämään pohjois-Amerikan intiaanihistoriaan. Kenraalimajuri George Armstrong Custer johti Montanassa yli 200-miehisen seitsemännen ratsuväkirykmenttinsä varmaan kuolemaan tietämättä mitään vastustajiensa murskaavasta sotilaallisesta ylivoimasta. Hullun Hevosen ja Sapen johtamat joukot tuhosivat Custerin joukot kirjaimellisesti viimeiseen mieheen. Yhdysvaltain ratsuväki oli joutunut ansaan ruohikossa piileskelleiden siouxien ja cheyennien keskelle.
Custerista tuli suuri sankari kuolemansa jälkeen ja lehdistö paisutteli hänen urotekojaan. Valkoinen väestö vaati pikaista kostoa intiaaneille ja suuria sotilasjoukkoja lähetettiin tasangoille kostamaan Little Bighornin verityöt. Intiaanien puolella nuoria sotureita ilmaantui eri reservaateista liittyäkseen Istuvan Härän johtamiin joukkoihin. Yhdysvallat oli kuitenkin kasvanut liian voimakkaaksi, ja intiaanien oli pakko antautua seuraavien vuosien aikana heimo toisensa perään. Valkoisten vangiksi joutunut Hullu Hevonen kuoli pistimen iskusta vatsaan vuoden 1877 syksyllä. Istuva Härkä joukkoineen pakeni Kanadan puolelle, josta palasi takaisin vuonna 1881. Hän antautui Yhdysvaltain armeijalle ja istui kaksi vuotta sotavankina. Suurin osa hänen johtamistaan intiaaneista oli palannut ankeaan elämäänsä omiin reservaatioihinsa. Biisonit oli metsästetty lähes sukupuuttoon ja pohjoisten tasankojen metsästäjistä ja sotureista alkoi olosuhteiden pakosta muotoutua katkeroituneita farmareita.
[muokkaa] Henkien tanssi
Minneconjou-päällikkö Potkiva Karhu oli tuonut tetonien keskuuteen 1880-luvun lopulla aavetanssin, joka oli lähtöisin jostain Kalliovuorten länsipuolelta. Tanssi herätti aggressioita valkoisia kohtaan. Tetonit olivat saaneet takaisin osan kadottamastaan elämänhalustaan ja tanssivat yötä päivää. Henkien tanssin uskottiin herättävän eloon kuolleet soturit. Eikä siinä kaikki. Maanpäällinen paratiisi odotti tulevaisuudessa, kun menetetyt maat tulisivat jälleen intiaanien omiksi. Yhdysvaltain viranomaiset olivat huolissaan ja pelkäsivät Istuvan Härän liittyvän aavetanssin aiheuttamaan hurmosliikkeeseen. Istuva Härkä päätettiin vangita, ettei näin pääsisi käymään. Vangitseminen ei sujunut ilman ongelmia, sillä joukko hunkpapa-sotureita kävi vangitsijoina toimineiden intiaaniupseerien kimppuun. Syntyneessä kahakassa Istuva Härkä sai luodin päähänsä. Hän kuoli joulukuussa 1890.
Henkien tanssiin osallistuneista hunkpapa- ja minneconjou-tetoneista osa pakeni Wounded Knee creekiin. Yhdysvaltain armeijan joukot saartoivat heidät lumiselle preerialle riisuen nämä aseista. Erään intiaanin kädessä oleva ase laukesi vahingossa. Tämä aikaansai sen,että sotilaat alkoivat ampua silmittömästi antautuneiden tetonien joukkoon. Edesmenneen kenraalimajuri George Custerin "kunniaksi" surmattiin kaikkiaan lähes 300 intiaania. Tästä joukosta yli puolet oli naisia ja lapsia. Osa sai surmansa heti. Jäiselle preerialle haavoittuneina jätetyt uhrit menehtyivät kylmyyteen.
Sodat preerioilla olivat ikuisiksi ajoiksi ohi. Valkoinen mies oli näyttänyt voimansa.
[muokkaa] Nykyisyys
Siouxien mahtavaa kansakuntaa ei koskaan saatu nujerrettua. Tänä päivänä heitä on paljon enemmän kuin milloinkaan aiemmin. Jo 1980-luvulla heitä oli yli 60 000 henkeä. Kymmenen vuotta myöhemmin rikkoutui 100 000 siouxin raja. Tetoneita on eniten, koska he alun perinkin ovat olleet suurin siouxkansoista. Kanadan puolella asuu eniten santee-siouxeja, kun taas niin eteläisestä kuin pohjoisestakin Dakotasta löytyy suurin osa yanktonain jälkeläisistä. Santeet kansoittavat Dakotat sekä alueita Nebraskassa. Lisäksi monet siouxeista puhuvat yhä omaa kieltään.
[muokkaa] Lähteet
- Markku Henrikson: "Alkuperäiset amerikkalaiset" ISBN 951-662-385-9
- Pentti Virrankoski: "Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit" ISBN 951-717-788-7
