Suomen Kansallisooppera
Wikipedia
Suomen Kansallisooppera Helsingissä on Suomen johtava oopperatalo. Kansallisoopperassa esitetään oopperoita ja baletteja sekä konsertteja. Lämpiössä on myös taidenäyttelyitä. Joka vuosi pyritään tuottamaan yksi suomalaisen oopperan kantaesitys. Kansallisoopperalla on oma ammattilaisorkesteri, Suomen Kansallisoopperan orkesteri, jossa on 112 soittajaa, sekä 60-jäseninen kuoro. Oopperasolisteista 30 on vakinaisia ja lisäksi käytetään vierailijoita. Baletissa on 90 tanssijaa. Kansallisoopperan ylikapellimestarina toimi kesään 2006 asti Muhai Tang, jonka jälkeen toimessa aloitti Mikko Franck. Oopperan johtaja on Erkki Korhonen. Suomen Kansallisoopperaa ylläpitää Suomen Kansallisoopperan säätiö.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
Säännölliset oopperaesitykset Suomessa alkoivat 1873 kun Suomalaisen teatterin lauluosasto perustettiin nimellä Suomalainen ooppera.[1] Sitä ennen oli Suomessa nähty vain ulkomaisten oopperaseurueiden kiertueita ja amatööriesityksiä. Suomen ensimmäinen oopperaesitys on ilmeisesti ollut Sevillan parturi vuonna 1849. Suomalainen ooppera toimi vuoteen 1879, jolloin se joutui lopettamaan toimintansa rahavaikeuksien takia. Lyhyenä toiminta-aikanaan se tuotti yhteensä noin 450 oopperaesitysta, joihin kuului 26 kokonaista oopperaa, oopperakohtauksia ja yksi operetti.[1]
Edvard Fazer, Oskar Merikanto ja Aino Ackté perustivat vuonna 1911 Kotimaisen oopperan. Oopperan nimi oli ilmeisesti kompromissi ruotsin ja suomenkielisten ryhmien välillä. [2] Uuden oopperan johtokunta pyrki välttämään kieliriitoja myös järjestämällä esityksiä niin suomeksi kuin ruotsiksikin. Lisäksi johtokunta palkkasi oopperaan myös ulkomaisia taiteilijoita. Uuden oopperanseurueen ensimmäisinä produktioina olivat Acktén toivomuksesta Ruggiero Leoncavallon Pajatso ja Jules Massenetin Navarralainen.[3][4] Ackté ajautui nopeasti ristiriitoihin oopperan muun johdon kanssa ja lähti vuonna 1912 Kotimaisesta oopperasta. Samana vuonna hän perusti Savonlinnan oopperajuhlat. [2]
Vuonna 1914 Kotimainen ooppera muutettiin osakeyhtiöksi ja samalla sen nimi muutettiin Suomalaiseksi oopperaksi. Sen väliaikaiseksi esiintymispaikaksi annettiin vanha venäläinen varuskuntateatteri Aleksanterin teatteri, josta tuli sen koti aina vuoteen 1993 saakka. Koska valtio ei rahallisesti juuri tukenut toimintaa oli toiminta pitkälti Fazerin rahallisen tuen varassa. Fazer myös toimi oopperan johtajana ja tarvittaessa harjoituspianistinakin.[3]
[muokkaa] Suomalainen Ooppera
Suomen itsenäistyminen, sisällissodan tapahtumat ja sen jälkeinen poliittinen tilanne loi jännitteitä myös suomalaiseen kulttuurielämään. [5] Valtio myönsi oopperalle vain vähän tukea ja erityisesti Maalaisliitto pyrki tekemään lopun koko rappeutuneena pitämästään taidemuodosta. Vuonna 1926 kompromissina sallittiin ertyiset raha-arpajaiset oopperan rahoittamiseksi. Suomalainen ooppera pyrki seuraamaan aikansa oopperavirtauksia ja esitti Ernst Křenekin Jonny spielt auf vain vuoden päästä sen ensiesityksestä. [6]
Suomalainen oopperaelämä oli pitkälti samojen ihmisten varassa itsenäisen Suomen ensimmäiset vuosikymmenet. Edvard Fazer jatkoi Suomalaisen oopperan johtajana vuoteen 1938 asti, jonka jälkeen johtajana toimi vuoden verran Aino Ackté. Acktén johtajanakautena toteutettiin useita suurimittaisia, mutta taloudellisesti tappiollisia ensi-iltoja. Ensitenorina ja välillä ohjaajana toimi Wäinö Sola, myös oopperan perustajajäseniä. Vuosina 1939 - 1952 johtajana toimi Oiva Soini, joka oli aikaisemmin ollut ensibaritoni.[7]
Armas Järnefeltin jäätyä eläkkeelle Tukholman Kuninkaallisesta oopperasta vuonna 1932 sai hän kutsun Suomalaisen Oopperan taiteelliseksi johtajaksi. Järnefeltin muutaman vuoden kestäneellä kaudella suosittiin oopperassa Wagneria: Parsifal esitettiin 1933 ja koko Der Ring-sarja 1930-luvun kuluessa. Järnefeltin kautta väritti riidat ja hän erosi vuonna 1936. [7]
[muokkaa] Sotavuodet ja suomalaisen oopperan uusi nousu
Sotavuosina oopperassa keskityttiin esittämään vain suosikkioperettien ja -oopperoiden esittämiseen. Ooppera jatkoi toimintaansa koko sota-ajan vaikka Aleksanterin teatteri vaurioituikin lievästi talvisodan pommituksissa. Soini perusti jopa vuonna 1942 Oopperan balettikoulun. [7]
Sotien jälkeen oopperassa palattiin varsin konservatiiviseen ohjelmistoon, johon kuului muun muassa Benjamin Brittenin Carl Nielsenin teoksia. [8] Soini toteutti myös suunnitelmansa ulkomaiden- ja maaseutukiertueista. Oopperan baletti (1946) ja Madetojan Pohjalaisia (1950) vierailivat Tukholmassa. Myös yhteydet kansainvälisiin oopperapiireihin tiivistyivät ja Suomalaisessa oopperassa alkoi esiintyä enenevässä määrin ulkomaalaisia kapellimestareita ja laulajia; muun muassa slovenialainen Leo Funtek toimi kapellimestarina vuosina 1925 - 1959. [7] Vuonna 1956 Suomen Kansallisoopperaksi nimetty entinen Suomalainen Ooppera pyrki seuraamaan ulkomaista modernismia ja 1960-luvulla sen ohjelmistoon pääsivät jo Alban Bergin Wozzeck ja Lulu.[8]
1960-luvulle tultaessa suomalainen ooppera oli varsinaisessa aallonpohjassa. Koko vuosikymmen aikana Kansallisoopperassa nähtiin vain neljä uutta suomalaista oopperateosta. Vuonna 1967 tapahtui kuitenkin useita merkittäviä seikkoja, jotka loivat pohjaa oopperan renessanssille 1970-luvulla: Kansallisoopperassa nähtiin Suomen itseäisyyden 50-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä ensi kertaa Merikannon Juha ja paljon huomiota herättänyt Tauno Pylkkäsen Tuntematon sotilas. [9]
Suomalaisen uuden oopperamusiikin maine kasvoi ulkomaillakin Suomen Kansallisoopperan vierailitua vuonna 1979 Lontoossa Sadler’s Wellsin teatterissa ja molemmat esitetyt teokset, Viimeiset kiusaukset ja Punainen viiva, saivat myönteisen vastaanoton. [9]
[muokkaa] Uusi oopperatalo
1990-luvun alussa suomalainen oopperamusiikki sai lopulta arvoisensa olosuhteet, kun vuonna 1914 tilapäisesti Kotimaisen Oopperan käyttöön annetusta Aleksanterin teatterista Kansallisooppera siirtyi uuteen oopperataloon, joka oli vihitty käyttöön marraskuussa 1993. Talon ensimmäinen kantaesitys oli suomalaisen avantgarden uranuurtajan Erik Bergmanin Det sjungande trädet (1995). [10] Uuden oopperatalon pieni näyttämö eli Alminsali on pyrkinyt toimimaan vastapainona päänäyttämön perinteisemmälle ohjelmistolle, ja sinne on pyritty tekemään kokeellisempia tuotantoja. Alminsalin ensimmäinen ensi-ilta oli Tapio Tuomelan säveltämä Korven tarina (1991-1993), jota tekijät kuvailevat "amoderniksi metaoopperaksi".[10]
[muokkaa] Talous
Vero- ja veikkausvoittovaroista maksetaan oopperan menoista noin 80 prosenttia. Pääjohtaja Erkki Korhonen on maininnut oopperan etsivän uusia yrityssponsoreita. Haussa on ainakin kymmenen uutta sponsoria. Oopperan nykyiset pääsponsorit ovat Sampo, Varma, If, Fazer Amica ja Senaatti-kiinteistöt. Ooppera tähtää selvästi voitolliseen tulokseen, sillä muuten valmius ottaa taiteellisia riskejä haihtuu ja ohjelmisto on rakennettava enemmän varman päälle. Jokaista lipunostajaa tuettiin yhteiskunnanvaroin yli 140 eurolla lippua kohden (vuonna 2005). Ilman mitään yhteiskunnallisia tukia Kansallisopperan lippujen hinnat kohoaisivat lähes 240 euroon kappaleelta. Helsinki, Espoo ja Vantaa ovat merkittäviä rahoittajia ja kunnilla on yhteensä 4 paikkaa kansallisoopperan hallituksessa.
[muokkaa] Kausi 2006-2007
Mikko Heiniön uusi ooppera Käärmeen hetki sai kantaesityksensä 15. syyskuuta 2006. Suuri menestys niin taloudellisesti kuin taiteellisestikin oli tähtisopraano Karita Mattilan vierailu Toscan nimiroolissa. Kaikki näytökset olivat loppuunmyytyjä. Tehtyään kevätkaudella 2006 tappiota 350 000 euroa, Kansallisooppera käänsi tuloksen voitolliseksi elokuussa (voittoa 100 000 euroa) ja syyskuussa (90 000). Lokakuussa ooppera sai yksityishenkilöltä peräti 550 000 euron suuruisen lahjoituksen.
Helmikuun 14. 2007 ylikapellimestari Mikko Franck ilmoitti erostaan, perusteena hallintojohtajan ja oopperanjohtajan kyvyttömyys hoitaa tehtäviään. Franckilla on vuoden mittainen irtisanomisaika, jona aikana hän kuitenkin johtaa ainoastaan yhden oopperaproduktion. [11] Franckin eron jälkeen Kansallisoopperan johtamismallin muuttamisesta ryhdyttiin keskustelemaan. Kulttuuriministeri Tanja Saarela ilmoitti "odottavansa uudelta [huhtikuussa toimintansa aloittavalta] hallitukselta ratkaisuja johtamisongelmiin".[12]
[muokkaa] Kuvia oopperan ympäristöstä
 |
 |
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Lähdeviitteet
- ↑ 1,0 1,1 Lampila, Hannu-Ilari (1997): Suomalainen ooppera. Helsinki: WSOY. ISBN 951-0-21185-0.
- ↑ 2,0 2,1 Matti Haapakoski et al. (2002): Suomen musiikin historia - Esittävä säveltaide, s. 373. Werner Söderström Osakeyhtiö. ISBN 951-O-23564-4.
- ↑ 3,0 3,1 Henry Bacon (1995): Oopperan historia, s. 590. Otava. ISBN 951-1-13273-3.
- ↑ FIMIC Pekka Hako Suomalainen oopperamusiikki:1. Johdanto
- ↑ Matti Haapakoski et al. (2002): Suomen musiikin historia - Esittävä säveltaide, s. 382. Werner Söderström Osakeyhtiö. ISBN 951-0-23564-4.
- ↑ Henry Bacon, Ooppera itsenäisessä Suomessa (1995): Oopperan historia, s. 594 - 597. Otava. ISBN 951-1-13273-3.
- ↑ 7,0 7,1 7,2 7,3 Matti Haapakoski et al. (2002): Suomen musiikin historia - Esittävä säveltaide, s. 398-401. Werner Söderström Osakeyhtiö. ISBN 951-0-23564-4.
- ↑ 8,0 8,1 Henry Bacon (1995): Oopperan historia, s. 598-606. Otava. ISBN 951-1-13273-3.
- ↑ 9,0 9,1 |YLE| Sininen laulu- Suomen taiteen tarin: Osa 10 – Liekehtivä aika 1966–1972 / Karvalakkioopperat
- ↑ 10,0 10,1 Suomalainen oopperamusiikki:9. Uuteen aikaan
- ↑ Suomen Kuvalehti 14.2.2007:"Menetin luottamukseni oopperan johtoon"
- ↑ [HS 15.2. 2007: Oopperan johto voi mennä uusiksi
