Suomen itsenäistyminen
Wikipedia
Ensimmäisessä maailmansodassa kärsityt tappiot ja sisäiset ongelmat ajoivat Venäjän keväällä 1917 vallankumoukseen ja keisarivalta kaatui. Suomi käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi tunnustella mahdollisuutta itsenäistymiseen. Aleksandr Kerenskin johtama Venäjän väliaikainen porvarillinen hallitus suhtautui kielteisesti Suomen itsenäistymispyyntöihin, ja ilmoitti asiasta voitavan päättää vasta, kun perustuslakia säätävä kokous alkaisi. Sosialidemokraattinen puolue ehdotti Suomen valtiopäivillä maaliskuussa 1917 itsenäisyyden julistamista, mutta porvaripuolueet olivat sitä vastaan. Väliaikaisen hallituksen kukistuttua Suomen poliittiset piirit jakautuivat kahtia sen suhteen, miten itsenäisyyttä pitäisi tavoitella. Porvarilliselle linjalle oli ongelmallista, että ainoa joka kykeni edes jollain tasolla neuvotteluihin oli Venäjän bolševikkipuolue. Porvarilliset halusivat hakea itsenäisyyden tunnustusta lännestä, kun taas sosialidemokraattinen puolue, halusi tunnistuksen bolševikeilta.
[muokkaa] Itsenäisyysjulistus
-
Pääartikkeli: Suomen itsenäisyysjulistus
Senaatti antoi itsenäisyysjulistuksen eduskunnalle 4. joulukuuta 1917. 6. joulukuuta eduskunta kokoontui ja hyväksyi esityksen porvarilliselta pohjalta. Vastaan äänesti Sosialidemokraattinen puolue oikeistoon kuuluvien puolueiden kannattaessa. Ennen Venäjän lokakuun vallankumousta kesällä 1917, eduskunnan julistautuessa korkeimmaksi valtiomahdiksi Suomen suuriruhtinaan vallan saaneen Venäjän väliaikaisen hallituksen yli, oli osa porvaripuolueiden edustajia vastustanut valtalakia sosialidemokraattien kannattaessa sitä. Suomen itsenäisyys- ja kansallispäiväksi vakiintui myöhemmin kyseinen päivä.
[muokkaa] Julistetun itsenäisyyden tunnustaminen
Tämän jälkeen oli olennaista hakea tunnustusta ulkovalloilta. Keskeiset maailman valtiot eivät kuitenkaan suostuneet tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä, ennen kuin Venäjä sen tekisi. Saksakin edellytti, että Neuvosto-Venäjä, jonka kanssa sillä oli ollut aselepo 5.12.1917 alkaen, tunnustaisi Suomen itsenäisyyden ensiksi.
Suomen itsenäisyys ei kuitenkaan saanut Venäjän väliaikaisen hallituksen seuraajien, erilaisille kansankomissaareja vastaan vielä taistelevien ja länsivaltioihin suhteissa olevien valkoisten armeijoiden ylläpitämien hallitusten tunnustusta, koska ne pitivät kiinni yhtenäisen ja jakamattoman Venäjän periaatteesta. Kun tämä ei ollut mahdollista, pyrki Svinhuvudin itsenäisyyssenaatti hankkimaan tunnustuksen 7. marraskuuta 1917 vallan Pietarissa kaapanneilta kansankomissaareilta, mikä samalla avasi mahdollisuuden sille, että heidän kanssaan Brest-Litovskin rauhaan pyrkivä Saksa, joka oli tehnyt kansankomissaarien kanssa aselevon, voisi tunnustaa Suomen itsenäisyyden ensiksi. Näin ollen Svinhuvudin oli hankittava itsenäisyysjulistus Pietarista kansankomissaareilta. Kansankomissaarien lisäksi Neuvosto-Venäjän hallituksessa (25.12.1917-16.3.1918) oli bolševikkien lisäksi vielä kaksi sosiaalivallankumouksellistakin, L. Steinberg ja V. Karelin.
Tunnustus joulukuussa julistetulle Suomen valtiolliselle itsenäisyydelle saatiin Leninin johtamilta bolševikeilta ennen vuodenvaihdetta (18.12. juliaanista kalenteria) ja virallinen päätös 3. tammikuuta 1918 (22.12. juliaanista). Leninin tarkoituksena oli tukea itsenäistymistä siksi, että sisällissodan mahdollisuus voitaisiin kansallistaa vähemmän merkityksellisissä entisen Venäjän keisarikunnan osissa, jotta itsenäistyneet valtiot eivät taistelisi bolševikkeja vastaan saadakseen itsenäisyyspyrkimyksilleen tunnustuksen bolševikkeja vastaan sotivilta Ranskan ja Britannian tukemilta Venäjän valkoisilta armeijoilta. Johtoajatuksena oli se, että ainakin vähempimerkityksellisillä alueilla kansalliset vallankumoukset aiheuttaisivat tilanteen, missä voittava punainen puoli hakisi tukea Venäjän sosialistisesta federaatiosta ja lopulta liittyisi siihen.
Toisilla, oleellisiksi katsotuilla alueilla, eivät kansankomissaaritkaan hyväksyneet itsenäistymisiä vapaaehtoisesti, vaan olivat valmiita tukemaan ja osallistumaan itsenäisyysmielisten vastaiseen taisteluun aktiivisesti. Tällaisia suuntia olivat Baltian ja Ukrainan suunta, joiden menettäminen keisarilliselle Saksalle Brest-Litovskin rauhansopimuksella katsottiin suureksi kansalliseksi tappioksi.
Vuoteen 1920 saakka oli neuvostohallituksen piirissä myös vallankumouksen leviämiseen kansallisin vallankumouksin liittyvää idealismia Lev Trotskin jatkuvan vallankumouksen periaatteen mukaisesti, vaikka spartakistit olivat hävinneet kapinansa 1919 Saksassa. 1920 neuvostojoukot yrittivät miehittää Varsovan, mutta puolalaiset torjuivat sen. Neuvosto-Venäjä teki rauhansopimuksia itsenäistyneiden valtioiden kanssa ja tunnusti näin ollen ne valtiollisesti itsenäisiksi. Jatkuvan vallankumouksen periaate vaihtui sosialismi yhdessä maassa-periaatteeksi ja 1922 muodostettiin Neuvostoliitto.
Neuvosto-Venäjän suorittaman Suomen itsenäisyyden tunnustuksen jälkeen 4. tammikuuta Ranska ja Ruotsi tunnustivat Suomen, Saksa 6. tammikuuta (tosin oman sanansa mukaan de facto jo 4. tammikuuta). Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen tunnustusta saatiin odottaa kaksi vuotta. Maat halusivat varmistua siitä, että Suomi ei mene Saksan puolelle käynnissä olleessa ensimmäisessä maailmansodassa. Suomi oli käytännössä siirtyi politiikaltaan ympärysvaltojen puolelta Saksan ja keskusvaltojen puolelle saatuaan itsenäisyystunnustuksen Britanniaa, Ranskaa ja Yhdysvaltoja tai niiden liittolaisia vastaan taistelevalta Neuvosto-Venäjältä sekä ottaessaan vastaan 1918 maahan osasto Brandensteinin ja Saksan Itämeren divisioonan. Irtautuminen Saksasta tapahtui vasta Saksan aselevon 11. marraskuuta 1918 jälkeen joulukuussa, kun saksalaissuuntauksen johtajana toiminut Svinhuvud erosi. Tämän jälkeen Suomi suhtautui myönteisesti ennen kaikkea länsivaltoihin, minkä vuoksi sitä ei kohdeltu ensimmäisen maailmansodan häviäjävaltiona niin kuin tapahtui toisessa maailmansodassa.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Hentilä, Jussila ja Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–1999.
