Teatterihistoria
Wikipedia
Teatterihistoria käsittelee menneisyyden teatterin tekemistä. Teatterihistoriaan kuuluu esimerkiksi menneisyyden teatteriesitysten tulkinta ja teatterintekijöiden sekä teatterilaitosten historia.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Varhainen teatteri
Varhaisesta teatterista kirjoittamisen ongelmana on teatterin määritelmän puuttuminen. Luolamaalauksien avulla on esimerkiksi voitu todeta, kuinka esihistoriallisena aikana tanssittiin ja esitettiin metsästystä, mutta voidaanko tämä laskea teatteriksi?
Jäljelle jääneiden lähteiden perusteella ainakin muinaisen Egyptin faaraoiden hoveissa oli tanssi-, musiikki ja akrobatiaesityksiä. Tämän lisäksi Abydoksen kaupungissa esitettiin noin 2000-1500 eaa. kuvaelmia jumala Osiriksesta.
[muokkaa] Antiikin teatteri
Antiikin kreikan teatteria pidetään eurooppalaisen teatterin perustana. Antiikista on myös peräisin teatterimuotojen luokitukset, kuten tragedia ja komedia.
[muokkaa] Varhainen tragedia
Varhaisen tragedian aikakaudeksi nimitetään noin vuosia 600-500 eaa. Tältä ajalta ei ole säilynyt yhtään kokonaista näytelmää, mutta tähän aikaan sijoitetaan hedelmällisyyden jumalan Dionysoksen kunniaksi järjestettyjen esitysten kehittyminen näytelmiksi. Tämä tieto perustetaan filosofi Aristoteleen teokseen Runousoppi. On myös esitetty teorioita, että teatteri ei olisi syntynyt pelkästään Dionysos-juhlista vaan kaikille myyttisille jumalhahmoille olisi saatettu esittää näytelmän tyyppisiä rituaaleja. Muiden jumalien osuus oli kuitenkin suuri myös Dionysos-juhlien varhaisissa tragedioissa.
[muokkaa] Tragedian kultakausi
Tragedian kultakausi sijoittuu noin vuosiin 500-400 eaa. Samoihin aikoihin osuu myös Ateenan kaupunkivaltion kukoistuskausi.
Ensimmäinen tragedian kultakauden näytelmäkirjailijoista oli Aiskhylos (525-456 eaa.). Hän oli syntyjään aristokraattisesta suvusta. Aiskhyloksen näytelmiä voidaan luonnehtia seremoniallisiksi. Hänen tunnetaan erityisesti Oresteia-trilogia. Trilogiaa on tulkittu uuden oikeudenmukaisen esitaisteluna, jossa verikosto korvataan harkitulla oikeudenmukaisuudella. Näytelmässä voimakkaana teemana korostuu myös veljesten keskinäinen taistelu vallasta.
Toinen tragedian kultakauden näytelmäkirjailijoista oli Sofokles (496-406 eaa.). Hänen näytelmäänsä Kuningas Oidipus pidetään antiikin merkittävimpänä draamana. Näytelmästä on myöhemmin nostettu esiin äitiinsä rakastuvan pojan teema, mutta näytelmässä kysytään myös tuleeko ihmisen tietää tulevaisuutensa etukäteen. Sofoklesta pidetään myös niin kutsutun analyyttisen draaman eli takaisinpurkautuvan draaman isänä.
Kolmas tragedian kultakauden näytelmäkirjailijoista oli Euripides (n. 480-406) Hänen näytelmiään ovat esimerkiksi Medeia ja Troijan naiset. Euripideen draamoista on nostettu erityisesti yksilön toiminnan voimakkuus suhteessa aikaisempiin kirjoittajiin. Euripideen voimakkaan naishahmot ovat saaneet myös huomiota. Euripideen tyyliä on kuvailtu pikemminkin realistiseksi kuin myyttiseksi.
[muokkaa] Satyyrinäytelmät
Satyyrinäytelmät olivat tragedioiden jälkeen esitettyjä koomisia hupailuja, joissa pääosassa oli jumalten herjaaminen ja naurettavaksi tekeminen. Satyyrinäytelmät koostuivat riettaista lauluista ja eleistä.
[muokkaa] Komedia
Komedianäytelmät eivät olleet Dionysoksen juhlamenoissa ja näytelmäkilpailuissa kilpailuissa täydellisenä vasta 480-luvulla eaa. Komedioiden taustalla vaikuttivat voimakkaasti falliset riitit, laulut ja symbolit.
Näytelmäkirjailijoista tunnetuin lienee Aristofanes (n. 448-380 eaa.). Hän kritisoi ankarasti valtaapitäviä ja tekopyhyyttä. Hänen näytelmistään tunnetaan erityisesti Lysistrate (ei suomennettu), Pilvet ja Naisten juhlat. Lysistrateessa naiset menevät lemmenlakkoon lopettaakseen sodan, Pilvissä irvaillaan filosofeille ja Naisten juhlassa tragediakirjailija Euripides on joutunut naisten paheksunnan kohteeksi.
Menandros (342-292 eaa.) on toinen antiikin Kreikan komediakirjailijoista. Hän kuuluu niin kutsutun uusi attikalainen komedian aikakauteen. Hänen näytelmistään nostetaan esiin ihmisten tapojen ja ammattikuntien stereotyyppien rakentaminen. Menandrosia pidetään myöhemmän eurooppalaisen kaupunkikomedian ja luonnekomedian isänä.
[muokkaa] Teatterirakennelmat
Teatteri-sana on peräisin Dionysoksen temppelin yhteydessä olleesta katsomosta, Theatron. Muuta antiikista periytyvää sanastoa on skene (näyttelijöiden suojateltta), orkhestra (kuorolle varattu tila). Antiikin teatterissa käytettiin myös lavastuskoneistoje, joiden avulla esimerkiksi jumalolennot siirrettiin skenen katolta (theologeion) puuttumaan näytelmän kulkuun.
[muokkaa] Näytelmäjuhlat
Dionysoksen kunniaksi järjestettiin neljät juhlat vuodessa. Aluksi vain yksillä juhlilla kilpailtiin tragediolla, mutta myöhemmin näytelmäkilpailut levittäytyivät myös muille juhlille. Varakkaille ateenalaisille näytelmien kirjoittamisen tukeminen oli kunnia-asia. Kaupunkivaltion tehtäväksi jäi teatteripaikan ja kilpailun palkintojen kustantaminen.
[muokkaa] Näyttelijät
Antiikin Kreikassa näyttelijät olivat aina miehiä. Roolin sukupuoli ilmaistiin fallossymbolilla – tai sen puuttumisella. Roolia vahvistettiin myös naamareilla ja esim. jumaliksi tunnistettavilla puvuilla. Varhaisen tragedian aikaan näyttelijä ja kirjailija olivat usein sama henkilö. Näyttelijöiden ammattikunta erottui Aiskhyloksen aikoihin näyttelijöiden lisääntyessä myös näytelmäteksteihin. Tragedian kultakaudella suosituista näyttelijöistä kilpailtiin ja lopulta näytelmäkilpailuissa päädyttiin arpomaan suosituimmat näyttelijät.
[muokkaa] Mimiikka
Antiikin Kreikan teatterihistoriaan voidaan laskea myös kunnianhimottomampi esitysperinne, johon kuuluivat tanssi, imitaatio ja muu viihdyttäminen. Myöhemmin miimiset esittäjät kokosivat julkisille paikoille pieniä lavoja, joilla esitettiin lähinnä koomisia hahmoja.
[muokkaa] Rooman teatteri
Antiikin Rooman teatteri perustui pitkälti kreikkalaiseen komedian perinteeseen. Roomalaisista komediakirjailijoista mainittavia ovat Plautus (250-184 eaa.) Terentius (190-159 eaa.). Roomaan teatteriin kuuluu teatterin maallistuminen ja viihteellistyminen. Suurten spektaakkelien kuten gladiaattorinäytösten aikakaudella myös teatteri saa spektaakkeliluonnetta. Toisaalta myös pienimuotoisempi miiminen perinne jatkuu toreilla ja kujilla.
Roomalaista tragediaa on luonnehdittu ennemminkin luettavaksi kuin esitettäväksi. Tragediankirjoittajista on ehdottomasti kuitenkin mainittava filosofi ja valtiomies Seneca (3 eaa. – 65 jaa.)
Poikkeuksena kreikkalaiseen teatteriin roomalaiset näyttelijät olivat lähes poikkeuksetta orjia, ja heidän sosiaalinen asemansa oli varsin huono.
[muokkaa] Keskiajan teatteri
Keskiajan teatteri voidaan jakaa liturgiseen teatteriin, mysteerinäytelmiin sekä maallisempaan teatteriin. Keskiajan noin tuhatvuotisen keston vuoksi ei näitä teatterimuotoja voi myöskään pitää yhtenäisinä.
[muokkaa] Liturginen draama
Liturginen draama sai alkunsa kristittyihin juhlamenoihin liitetyistä draamallisista aineksista. Esimerkiksi dialoginomaisuus syntyi vuorolaulusta, jossa vuorottelivat kuoron kaksi osaa. Sisällöltään vuorottelulaulussa usein oli kysyvä yksilö ja vastaava kuoro.
Hieman laajempia liturgisia näytelmiä raamatullisista aiheista esitettiin aluksi vain Benediktiiniluostareissa. Tapa kuitenkin levisi myös muihin kirkkoihin ja lopulta noin 1200-luvulla myös kirkkojen ulkopuolelle.
Liturgisen draaman aiheina olivat lähes poikkeuksetta raamatulliset tapahtumat. Joulun aikaan esitettiin paljon kolmen itämaisen tietäjän tarinaa ja pääsiäisenä Kristuksen ylösnousemusta, mutta myös muut Raamatun aiheet olivat dramatisoinnin kohteena. Näytelmiä on säilynyt esimerkiksi Carmina Burana -kokoelmassa 1200-luvulta. Ne ovat nykymittapuun mukaan varsin lyhyitä ja sisältävät vähän dramaturgista ainesta.
[muokkaa] Mysteerinäytelmät
Noin 1200-luvulta eteenpäin uskonnollinen draama siirtyi kirkon ulkopuolelle ja usein sai kansankielisen muotonsa. Sisällöltään näytelmät olivat kuitenkin edelleen uskonnollisia ja usein raamatun aiheista. Näytelmissä oli myös joitain komediallisia piirteitä vaikka aihepiiri olikin uskonnollinen. Vaikka yleensä tekijät ovat keskiajan taiteessa tuntemattomia, muutamia mysteerinäytelmien kirjoittajia voidaan nimetä. Ranskalaisista tunnetaan esimerkiksi Jean Bodel ja teos Pyhän Nikolauksen näytelmä (n. 1200) sekä Arnoul Greban ja teos Kärsimyksen mysteeri (n. 1450).
Suurin osa näyttelijöistä oli kauppiaita ja työväkeä. Muutamissa poikkeuksissa myös papisto ja aatelisto esiintyi. Ranskassa naiset osallistuivat joskus näyttelemiseen, mutta yleensä näyttelijät olivat miehiä.
[muokkaa] Maalliset teatterin muodot
Maallinen teatteri ja esiintymisen erilaiset mahdollisuudet kehittyivät uskonnollisen draaman aikakaudella. Maallisen teatterin juuret olivat moninaiset. Toisaalta maalliseen teatteriin vaikuttivat Rooman valtakunnasta periytynyt mimiikan perinne toisaalta muiden katutaiteilijoiden, jonglöörien, runonlaulajien ja tarinankertojen omat esiintymistraditiot. Erityisesti vielä pohjoisemmassa Euroopassa pakanajuhlallisuudet ja erilaiset myyttiset kansantarinat säilyttivät asemansa vielä varsin pitkään.
1200-luvulta on säilynyt muutamia viitteitä maallisesta teatterista, mutta suurin osa säilyneistä näytelmistä on vasta 1400-luvulta. 1400-luvun Saksaan ja Ranskaan sijoitetuissa farsseissa painotetaan lähinnä seksiä ja eritteitä ja koostuvat pienistä helpoista tarinoista.
Moraalinäytelmät ovat lähin linkki mysteerinäytelmien ja ammattiteatterin välillä. Moraalinäytelmät kehittyivät uskonnollisista näytelmistä, mutta maallistuivat 1300-luvulla. [1]
[muokkaa] Renessanssiteatteri
[muokkaa] Barokkiteatteri
[muokkaa] Teatteri 1800-luvulla
[muokkaa] Lähteet
- ↑ Brockett, Oscar, History of the Theatre, Allyn and Bacon 1995, ss. 81-155.
