Tuomas Alatalo

Wikipedia

Alatalon kirja

Tuomas Alatalo (s. 1977) on syntymästään asti vaikeasti vammainen poika, joka nousi Suomessa julkisuuteen vuonna 1999, kun hänen väitettiin oppineen kirjoittamaan tekstejä fasilitoiduksi kommunikaatioksi kutsutun menetelmän avulla.

Alatalo esiintyi julkisuudessa esimerkiksi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen (maaliskuu 2000) etukannessa, sekä Ylen "Inhimillinen tekijä" -ohjelmassa. Alatalo julkaisi lukuisia kolumneja (esimerkiksi Metro- ja Voima-lehdissä) sekä kirjan Olen ja saan sanoa. Hän sai myös Kordelinin säätiön 15 000 markan apurahan vuonna 2000 kirjalliseen työhön. Älykkäiden ihmisten seura Mensa valitsi Alatalon vuoden älyköksi ja hän sai erinäisiä muita tunnustuksia ja palkintoja ollen esimerkiksi Helsingin Sanomien raadissa valitsemassa, ketkä ovat Suomen johtavia intellektuelleja. Tunnettu lastenpsykiatri Jari Sinkkonen esitteli Alatalon tapausta tiedotusvälineissä.

Professori Timo Saloviita ja tutkija Heikki Sariola ovat kyseenalaistaneet väitteen, jonka mukaan Alatalo on itse kirjoittanut nimissään julkaistut tekstit. Heidän mukaansa tekstien varsinaisia tekijöitä ovat Alataloa kirjoittamisessa avustavat henkilöt, pääasiassa hänen äitinsä, jotka ovat huomaamattaan tuottaneet tekstit itse Alatalon kättä liikuttaen. Tällaisen ilmiön esiintyminen fasilitoidun kommunikaation yhteydessä oli alan tutkijoille ennestään tuttu, ja sitä on tutkittu Alatalon tapauksen innoittamana myös Suomessa.

[muokkaa] Fasilitoitu kommunikaatio

Fasilitoidussa kommunikaatiossa (FC) avustaja pitää fasilitoitavan sormia näppäimistön päällä. Ideana on, että avustaja poistaa häiritsevät vammaisuudesta johtuvat liikkeet, jolloin fasilitoitava saa kirjoitettua ilman pakkoliikkeiden tuomia ongelmia.

Fasilitoidun kommunikaation kehitti Rosemary Crossley Australiassa vuonna 1977. Toinen merkittävä kehittäjä ja menetelmän popularisoija Yhdysvalloissa on professori Douglas Biklen Syrakusan yliopistosta. Suomessa merkittävä fasilitoidun kommunikaation edistäjä on ollut erityispedagogiikan professori Eija Kärnä-Lin (Joensuun yliopisto), joka on suorittanut tohtorintutkinnon fasilitoidun kommunikaation tärkeimmässä keskuksessa Syrakusan yliopistossa.^[1] Kärnä-Linillä on useita artikkeleja FC:stä.^[2] Hän myös toi ensimmäisenä kansainväliseen tieteelliseen keskusteluun Tuomas Alatalon tapauksen aineiston kirjoituksessaan Mental Retardation -lehdessä vuonna 2002.^[3]

Suomessa muutamat muut fasilitoituun kommunikaatioon aiemmin tutustuneet tutkijat suhtautuivat epäilevästi Alatalon tapaukseen. Kyseinen menetelmä oli maailmalla todettu hyvin epäluotettavaksi ja oli huomattu, että fasilitaattori alkoi itse huomaamattaan tuottaa tekstiä. Samalla tapaa on mahdollista käydä keskustelua kuvitteellisen henkilön kanssa keksimällä toisen osapuolen repliikit. TV-esiintymisessä Alatalon teksti oli ajanpuutteen takia kirjoitettu etukäteen kotona ja kuvanauhaa oli leikelty.

[muokkaa] Argumentit Alatalon tapausta vastaan

Sini Pälikkö julkaisi CP-lehdessä (numero 5/1999) kirjoituksen, joka suhtautui hyvin epäilevästi Alatalon väitettyihin kykyihin. Lisäksi erityispedagogiikan professori Timo Saloviita ja Lastensuojelun keskusliiton tutkija Heikki Sariola julkaisivat Skeptikko-lehdessä 2003 laajemman kirjoituksen, jossa he sanovat esittävänsä "seitsemän vahvaa perustelua" sen väittämän puolesta, että Tuomas ei ole kirjoittanut tekstiään. Perustelut ovat:

Alatalo käyttäytyy kuin älyllisiltä kyvyiltään hyvin vaikeasti vammainen.
Alatalo ei osaa lukea, ja lukutaito on edellytys kirjoitustaidolle (on väitetty että Alatalolla on pikalukutaito, jolla hän voi lukea tekstin silmänräpäyksessä, mutta tällainen taito on mahdoton).
Tekstit ovat ristiriidassa Alatalon muun kommunikaation kanssa. Fasilitoidussa tekstissä Alatalo vaikuttaa fiksulta, kun taas muussa kommunikaatiossa hänellä on vaikeasti vammaiselle tyypillisiä haluja ja taipumuksia. Alatalo myös rimpuilee usein fasilitaatiota vastaan eikä näytä haluavan sitä.
Alatalo tietää teksteissään asioita, joita vain avustaja voi tietää, kuten muistoja varhaiselta vauva-ajalta, jonne ihmisen muisti ei voi ulottua.
Toisaalta Alatalo ei teksteissä ilmaise asioita, joita vain hän tietää, mutta avustaja ei. Tätä on testattu kahdesti näyttämällä Alatalolle filmiä, jota avustaja ei ole nähnyt. Alatalo ei pystynyt kertomaan filmin sisällöstä kirjoittamalla.
Alatalon on teknisesti mahdotonta olla tekstien kirjoittaja. On mahdotonta kirjoittaa näppäimistöllä ilman mitään sensorista palautetta (jos ei tunnustele sormella näppäimistöä ja jos ei katso monitoriin ilmaantuvaa tekstiä, kuten Alatalon tapauksessa. Avustaja sen sijaan katsoo tiukasti näppäimistöä).
Avustajan on teknisesti mahdollista olla kirjoittaja. Kirjoittamista läheltä seuranneet henkilöt (toimittaja Jyrki Kiiskinen ja Alatalon kirjan toimittaja Jukka Parkkinen) ovat sanoneet, että näyttää siltä, kuin Alatalon äiti liikuttaisi hänen kättään.

[muokkaa] Keskustelun muut vaiheet

Kaksi Joensuun yliopiston professoria, Jussi Niemi ja Eija Kärnä-Lin, olivat jo aiemmin vuonna 2002 puolustaneet Tuomas Alatalon kirjoitusten aitoutta kielitieteellisellä argumentilla yhdysvaltalaisessa tieteellisessä Mental Retardation -lehdessä. He väittivät, että tekstissä on esimerkiksi sellaisia kirjoitusvirheitä, että vain fasilitoitu henkilö voi olla tekstin kirjoittaja, ei avustaja. Saman lehden myöhemmissä numeroissa oli keskustelua asiasta. Tohtori Peter Sturmey sekä Saloviita ja Sariola vastasivat Niemelle ja Kärnä-Linille. Heidän mukaansa avustajat ovat todellisia kirjoittajia. Niemi ja Kärnä-Lin vastasivat kriitikoilleen ja puolustivat voimakkaasti alkuperäistä kirjoitustaan. Koko keskustelu on luettavissa verkossa.^[4]^[5] ^[6] ^[7]

Helsingin Sanomain Kuukausiliite kirjoitti Mental Retardation -lehden väittelystä marraskuussa 2003. Ilta-Sanomissa oli niin ikään asian tiimoilta useita kirjoituksia marraskuussa 2003 reaktiona Kuukausiliitteen artikkeliin. Ilta-Sanomien kirjoittelun (6.-7.11.2003) mukaan Tuomas Alatalon kirjoittajuutta voimakkaasti aiemmin puolustaneet julkisuuden henkilöt (mm. Alatalon kirjan esipuheen kirjoittanut Jari Sinkkonen, kirjan toimittanut kirjailija Jukka Parkkinen sekä Alataloa aiemmin Kuukausiliitteeseen haastatellut kirjailija Jyrki Kiiskinen) pysyivät yhä tiukasti kannassaan.

Vastauksessaan Saloviidan ja Sariolan Skeptikko-lehden (4/2003) artikkeliin, jossa kaikki yllä olleet argumentit Alatalon tapausta vastaan esiteltiin ensi kertaa, Niemi ja Kärnä-Lin (Skeptikko 1/2004) puolustautuivat sillä, että he olivat tarkastelleet asiaa vain kielitieteen näkökulmasta. He eivät enää väittäneet tekstejä Alatalon kirjoittamiksi, vaikkeivät toisaalta myönnä erehtyneensäkään.

Ilmeisesti asian arkaluonteisuudesta johtuen siitä ei ole yleisessä julkisuudessa keskusteltu kovin paljon. Yliopisto-lehdessä sosiaalipolitiikan professori J. P. Roos puolusti Saloviidan ja Sariolan kritiikkiä. Voima-lehdessä, jossa Alatalo on pakinoinut useita vuosia, sosiologi Salla Tuomivaara kirjoitti, että "Tuomas Alatalon tapaus osoittaa, että puhe- ja kirjoituskyvyttömäksi leimatun äkillinen tunkeutuminen kieliyhteisöön voidaan kokea uhkaavaksi. Tutkijat, jotka eivät ole tavanneet kirjailijana toimivaa Alataloa, ovat kirjoittaneet artikkeleita hänen kyvyttömyydestään kommunikoida".^[8] Jyrki Kiiskinen julkaisi vuonna 2003 romaanin Jos minulla ei olisi rakkautta (Gummerus), jonka keskeisen henkilön esikuvana on Tuomas Alatalon kaltainen hahmo, viisas ja kommunikoimaan oppiva vammainen.

Asiasta käydään yhä keskustelua myös alan erityislehdissä. Kehitysvammaliiton Ketju-lehdessä on ollut vuonna 2005 debatti Kärnä-Linin ja Saloviidan välillä. ^[9]^[10]

Myös kansainvälissä keskustelussa Alatalon tapaus on tullut uudelleen ajankohtaiseksi, kun FC:n kehittelijä Douglas Biklen vuonna 2005 ilmestyneessä kirjassaan Autism and the Myth of the Person Alone siteeraa hyväksyvästi Kärnä-Linin ja Niemen artikkelia osoituksena siitä, että fasilitaatio toimii ja se on nyt osoitettu myös lingvistisen analyysin avulla.

Helsingin Sanomat kertoi 8. marraskuuta 2005, että Jyväskylän yliopistossa 2005 hyväksytyssä pro gradu -työssä Ulla Ojalammi ja Marjatta Leppänen tutkivat sitä, kuka fasilitoidut viestit oikeasti kirjoittaa. Tulokset tukivat Saloviidan ja Sariolan kantaa. Kokeeseen osallistui yksitoista 7–15 -vuotiasta kehitysvammaista ja autistista oppilasta sekä heidän fasilitoijansa kahdesta koulusta. Sokkotesteissä avustajat sulkivat silmänsä siksi aikaa, kun oppilaat katsoivat heille näytettyjä kuvia, esineitä tai sanoja. Oppilaat saivat fasilitoimalla kirjoittaen oikeita vastauksia testeissä vain silloin, kun avustaja kuuli tai näki kysymyksen ja lisäksi katsoi näppäimistöä. Samasta aiheesta pro gradun tekijät kertovat myös Skeptikko-lehden 4/2005 artikkelissa.^[11]

[muokkaa] Kirjallisuutta

Tuomas Alatalo, Olen ja saan sanoa (toim. J. Parkkinen). (WSOY, 1999)
Wegner, D. M., The illusion of conscious will (Bradford Books, 2002)
Douglas Biklen, et al., Autism and the Myth of the Person Alone (Qualitative Studies in Psychology S.) New York University Press Paperback - August 2005