Yhdistyneet provinssit
Wikipedia
Yhdistyneet provinssit (Republiek der Zeven Verenigde Nederlanden/Provinciën, myös Alankomaiden tasavalta tai Yhdistyneet Alankomaat) oli vuosina 1581–1795 eurooppalainen tasavalta.
Vuoden 1549 pragmaattisella sanktiolla Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Kaarle V ja Ranskan kuningas erottivat Alankomaiden seitsemäntoista maakuntaa, jotka käsittivät nykyisen Alankomaat, Belgian, Luxemburgin ja osan Pohjois-Ranskaa (Artois) Ranskan ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alamaisuudesta. Suurin osa näistä maakunnista kuului keisarikunnalle, ja Flanderi sekä Artois Ranskan kuninkaan alaisuuteen.
Kaarle V:n luovuttua kruunusta 1556 hänen valtakuntansa jaettiin hänen poikansa Filip II:n ja veljensä Ferdinand I:n kesken. Espanjan kuningas Filip II sai Alankomaat.
Vilhelm I Oranialaisen johdolla Alankomaat kapinoivat 1567 Filip II:n lähettämää kenraalikuvernööriä, Fernando Álvarez de Toledoa, Alban herttuaa vastaan, koska tämä oli yrittänyt keskittää maakuntien hallintoa, verot olivat korkealla ja katolinen Filip vainosi protestantteja (katso: vastauskonpuhdistus). Tästä alkoi kahdeksankymmenvuotinen sota (myös Alankomaiden vapaussota tai -kapina).
Eteläiset, katoliset provinssit vannoivat uskollisuutta kuninkaalla ja hänen asettamalleen kuvernöörille. 23. tammikuuta 1579 joukko protestanttisia pohjoisia maakuntia solmi Utrechtin liiton (Unie van Utrecht), jossa ne lupautuivat puolustamaan toisiaan Espanjan armeijaa vastaan. Vuonna 1581 maakunnat vetivät valansa Filip II:ltä, ja siten virallisesti syrjäyttivät hänet hallitsijan asemasta. Yhdistyneet provinssit yrittivät valita oman hallitsijansa ja pyysivät asemaan ensin Anjoun herttuaa, Ranskan Henrik II:a sekä Katariina de Medicin nuorinta poikaa ja englantilaisten joukkojen komentajaa, Leicesterin jaarlia. Hallitsijaa ei saatu, joten 1588 provinsseista tuli tasavalta.
Espanjalaiset valloittivat takaisin lähes koko Flanderin ja puolet Brabantista, lähinnä Parman herttua Alessandro Farnesen poliittisten ja sotataitojen ansiosta. Eteläosa Alankomaista tunnettiin tämän jälkeen Espanjan Alankomaina, jotka käsittivät nykyisen Belgian ja suuren osan Pohjois-Ranskaa, pääkaupunkinaan Bryssel. Ranska valloitti osan alueesta monissa sodissa, Englanti Dunkirkin ja Espanjan perimyssodan (1701–1714) jälkeen loppu siirtyi Itävallalle.
Seitsemän valloittamatta jäänyttä provinssia (Hollanti, Zeeland, Utrecht, Gelre, Overijssel, Friisinmaa ja Groningen) tunnustettiin itsenäiseksi lopullisesti Westfalenin rauhassa 1648, joka päätti myös kahdeksankymmenvuotisen sodan. Jo sodan aikana Alankomaat aloitti laajan maailmankaupan ja hankki siirtomaita Brasiliasta, Pohjois-Amerikasta (Uusi Amsterdam, nykyään New York), Etelä-Afrikasta ja Länsi-Intiasta. 1600-lukua pidetäänkin Alankomaiden kulta-aikana (de gouden eeuw). Alankomaat ajautui myös useisiin kauppasotiin Englantia vastaan ja 1672 joutui Ranskan, Münsterin ja Kölnin hyökkäyksen kohteeksi, joista se selvisi vain hädin tuskin.
Tasavalta kesti vuoteen 1795, jolloin Ranskan vallankumouksen joukot valtasivat maan ja asettivat Batavian tasavallan Ranskan mallin mukaan. Tästä tuli 1806 Napoléonin veljen hallitsema Hollannin kuningaskunta.
