Historiallis-vertaileva kielitiede
Wikipedia
Historiallis-vertaileva kielitiede eli lingvistinen komparativistiikka (engl. comparative linguistics, historical-comparative linguistics, saks. historisch-vergleichende Sprachwissenschaft) on kielitieteen haara, joka tutkii kielen kehitystä ja muutosta historiassa käyttäen hyväksi historiallis-vertailevaa metodia. Sitä kutsutaan myös diakroniseksi kielitieteeksi erotukseksi kieliopin ja sanaston kuvauksesta, jota kutsutaan synkroniseksi kielitieteeksi. Kielitieteen jaon diakroniseen ja synkroniseen kielitieteeseen esitti ensimmäisenä Ferdinand de Saussure.
Historiallis-vertailevaa kielitiedettä laajempi käsite on historiallinen kielitiede, joka kielijärjestelmän historian lisäksi tutkii myös kieliyhteisöjen historiaa.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Tutkimuskohteet
Historiallis-vertaileva kielitiede tutkii kielen historiaa ja pyrkii
- määrittelemään, mitkä kielet polveutuvat samasta kantakielestä ja näin ryhmittelemään maailman kieliä kielikuntiin
- rekonstruoimaan kantakieliä ja kuvaamaan samaan kielikuntaan kuuluvien kantakielten suhteita esim. kielellisen sukupuumallin-avulla
- kuvaamaan kielissä tapahtuneita äänteenmuutoksia ja selvittämään niiden järjestystä (ns. äännehistoriallinen tutkimus)
- kuvaamaan kielten ja kielikuntien historiallisia kontakteja (ns. kontaktilingvistiikka)
- selvittämään sanojen alkuperää ja niiden äänteellistä - ja merkityskehitystä (etymologia)
- esittämään yleisiä teorioita kielen historiallisesta kehityksestä (historiallinen kielitypologia)
[muokkaa] Historia
Historiallis-vertailevan kielitiede alkoi kehittyä 1700-luvun lopulla kun huomattavia sanaston ja taivutuspäätteiden yhteyksiä havaittiin eri uralilaisten kielten ja indoeurooppalaisten kielten välillä. Alan varhaisia pioneereja olivat János Sajnovics ja William Jones.
Historiallis-vertaileva metodi kehittyi todelliseksi tieteeksi kuitenkin vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla Saksassa, erityisesti saksalaisten ns. nuorgrammaatikkojen, mm. August Schleicherin, Karl Brugmannin ja Hermann Paulin toimesta.
1900-luvulla historiallis-vertailevaa metodia on menestyksellisesti sovellettu kymmenien kielikuntien tutkimiseen. Kielitypologian kehitys on tarkentanut sen esittämiä rekonstruktioita.
[muokkaa] Metodit
Historiallis-vertailevan kielitieteen perusmetodit ovat monista tarkennuksista huolimatta pysyneet oleellisesti samoina 1800-luvun loppupuolelta alkaen. Näistä tärkeimmät ovat:
- vertaileva metodi
- sisäinen rekonstruktio
Vertaileva metodi perustuu kahden tai useamman kielen sanaston ja morfologian (vähäisemmässä määrin myös kielellisten rakenteiden) vertailuun ja kielten historiaa koskevien johtopäätösten tekemiseen näiden pohjalta. Esim. muutaman uralilaisen kielen kättä merkitsevät sanat ovat seuraavat:
suomi käsi
pohjoissaame giehta
ersämordva ked'
niittymari kid
Kaikissa muissa kielissä kuin suomessa ja sen edeltäjissä s:ää vastaavassa asemassa esiintyy t tai d. Tämän pohjalta voidaan päätellä, että suomessa varhaisempi t on muuttunut s-äänteeksi. Vertailevan metodin perusteella voidaan näin esittää, että sanan käsi varhaisempi muoto on ollut *käti (rekonstruoidut muodot merkitään tavallisesti asteriskilla *).
Sisäinen rekonstruktio perustuu yhden kielen äännevaihtelun pohjalta rekonstruoimiseen. Esimerkiksi suomen käsi sana taipuu seuraavalla tavalla:
käsi: käden: kättä: käteen
Koska s esiintyy ainoastaan nominatiivissa, jossa se on i:n edellä, päätellään sisärekonstruktion perusteella, että t on muuttunut suomen kielen edeltäjässä s:ksi ainoastaan i:n edellä. Historiallis-vertaileva metodi voi näin esittää äännelain, jonka mukaan suomen edeltäjässä kantasuomessa on tapahtunut äänteenmuutos *ti > si.
On huomattava, että historiallis-vertaileva metodi ei vertaile niinkään yksittäisiä äänteitä, kuin toisiaan vastaavia äännejonoja. Esimerkiksi suomen kielen t-äänteen kehitys voidaan kuvata kahden säännön avulla:
1. i:n edellä t > s
2. muualla t säilynyt
Historiallis-vertaileva metodi perustuu siis äänteistössä kielen sisällä ja kielten välillä havaittavaan vaihteluun ja sen pohjalta suoritettavaan deduktiiviseen päättelyyn. Käytännössä on havaittu, että niissä tapauksissa, joissa kielen historia on historiallisesti tunnettu, esim. vanhojen tekstien perusteella, historiallis-vertailevan metodin avulla tehdyt rekonstruktiot ovat melko yhtä pitäviä dokumentoidun kielen historian kanssa.
Historiallis-vertailevaa metodia on mahdollista soveltaa myös eri kielikuntien välisessä lainasanojen tutkimuksessa.
[muokkaa] Historiallis-vertailevan kielitieteen tulokset ja sovellukset
Historiallis-vertailevan kielitieteen keskeisiin tutkimustuloksiin kuuluu eri kielten välisen kielisukulaisuuden määrittely. Suurin osa historiallis-vertailevaa metodia käyttävistä lingvisteistä uskoo, että useimmat maailman kielisukulaisuudet on jo todistettu, eikä ainakaan suuria uusia kielikuntia enää löydy.
Historiallis-vertailevan kielitieteen avulla on myös rekonstruoitu lukuisia kantakieliä. Kantakieliä toistensa kanssa edelleen vertaillen ja sisärekonstruktiota hyväksikäyttäen voidaan päästä vielä suurempaan historialliseen aikaulottuvuuteen, joskin rekonstruktioiden epävarmuus ja abstraktisuus samalla kasvaa. Esimerkiksi suomi yhdessä lähisukukielineen (itämerensuomalaiset kielet) palautuu kantasuomeen. Vastaavasti saamelaiskielet palautuvat kantasaameen. Kantasuomea, kantasaamea ja eräitä muita uralilaisen kielikunnan ns. välikantakieliä (mm. kantasamojedia, kantapermiä, kantamordvaa jne.) vertailemalla on esitetty suomalais-ugrilaisen kantakielen ja kantauralin rekonstruktioita. Koska näiden kaukaisten kantakielten rekonstruktiot eivät perustu nykykielten vaan jo itsessään rekonstruoitujen välikantakielten pohjalta rekonstruoimiseen, ovat ne melko abstrakteja.
Eri kantakielten rekonstruktioitavuus on kuitenkin hyvin eri tasoista. Esimerkiksi indoeurooppalainen kantakieli on paljon yksityiskohtaisemmin rekonstruoitavissa kuin kantaurali. Tavallisesti historiallisesti lähempänä olevia kantakieliä koskeva rekonstruktioihin perustuva tieto on yksityiskohtaisempaa ja luotettavampaa kuin kaukaisempia kantakieliä koskeva.
Kielellisten rakenteiden (esim. syntaksin) rekonstruointi historiallis-vertailevan metodin avulla ei tavallisesti ole yhtä helppoa kuin kielenaineksen, eli sanojen ja äänteiden. Tämä johtuu siitä, että historiallis-vertailevaa metodia sovelletaan nimenomaan kielen fonologiseen ainekseen.
Historiallis-vertailevaa metodia on menestyksellisesti käytetty lähes kaikkiin kielikuntiin kuuluvien kielten tutkimuksessa. Pisimmälle sitä on voitu soveltaa indoeurooppalaisten kielten tutkimuksessa. Myös mm. uralilaisia kieliä, turkkilaiskieliä, austronesialaisia kieliä ja bantukieliä on tutkittu sen avulla jo pitkään.
Historiallinen kielitiede kuuluu keskeisiin esihistoriaa tutkiviin tieteisiin. Paleolingvistiikaksi kutsuttu tutkimusala, joka rekonstruoitujen kantakielten avulla pyrkii rekonstruoimaan kantakielen puhujien kulttuuria on yhdessä arkeologian kanssa mahdollistanut monien kantakielten puhuma-alueiden ajoituksen ja paikannuksen.
[muokkaa] Kirjallisuutta
Raimo Anttila: Historical and comparative linguistics. Amsterdam 1988.
Lyle Campbell: Historical linguistics. An introduction. Edinburgh 1998 (uusintapainos 2004).
Anthony Fox: Linguistic reconstruction. Oxford 1995.
Erkki Itkonen: Kieli ja sen tutkimus. WSOY. Porvoo. 1966.
Paavo Ravila: Johdatus kielihistoriaan. Tietolipas 3. SKS. Helsinki 1946. (uusintapainokset 1961, 1966, 1975)
