Hyve-epistemologia

Wikipedia

Hyve-epistemologia on tieto-opin lohko, joka tarkastelee käsitysten muodostajien ominaisuuksia. Tunnetuimman muotoilun on esittänyt yhdysvaltalainen filosofi Linda T. Zagzebski.

Episteemiset hyveet ovat kiinnostaneet oikeuttamisen tutkijoita siitä alkaen kun reliabilistiset epistemologit alkoivat kiinnittää huomiota tiedonhankkimisprosessien ominaisuuksiin (esim. Sosa 1991). Epistemologia oli pitkään ollut atomistista, ja huomio oli kohdistunut ennen kaikkea episteemisten tilojen (käsitysten) ominaisuuksiin. Koska epistemologiassa on oltu kiinnostuneita oikean tiedon tavoittamisesta ja menettelytavoista, joita tämä edellytti, on epistemologia siis ollut piilevästi eettistä, mutta tutkijat eivät juuri olleet pohtineet eettisiä taustaoletuksiaan. ”Hyve-epistemologia” oli pitkään vain reliabilismin muoto, ja se keskittyi tutkimaan käsitysten ominaisuuksia, ei käsitysten muodostajain ominaisuuksia. (Axtell 1997.)

Linda T. Zagzebskin vuonna 1996 muotoilema responsibilistinen hyve-epistemologia (virtue epistemology) poikkeaa aikaisemmista hyve-epistemologian teorioista siinä, että Zagzebski esittelee taustalla vaikuttavan moraaliteorian ja siirtyy tarkastelemaan käsitysten muodostajain ominaisuuksia. Moraaliteoriassa hän siirtyy tekoperustaisesta (act-based) teoriasta hyveiden teoriaan, jossa arvioidaan toimijoita eikä heidän tekojensa seurauksia (ns. persoonaetiikka). Hän luokittelee teoriansa motivaatioperustaiseksi (motivation-based). Ratkaisevaa on, ettei moraalisten ja älyllisten hyveiden välille tehdä eroa vaan järjen käyttäminen koostuu teoista, joita voidaan arvioida moraalisesti.

Zagzebski (1996: 84–137) esittää hyveelle seuraavat ominaisuudet:

1. Hyve on hankittu sielun ansio, ja se on luonteeltaan syvällinen ja pysyvä. Sy­väl­lisyyttä ja pysyvyyttä on ajateltava jatkumon avulla, ei ehdottomina joko–tai-ominaisuuksina.
2. Hyveen omaksi saaminen vaatii yksilöltä aikaa ja vaivaa, ja hyve hankitaan yleen­sä totunnaistumisen (habituation) tietä, toisin sanoen ihminen voi tehdä hy­veel­li­siä tekoja jäljitellen, vaikka hänellä ei vielä ole hyvettä hallussaan.
3. Hyve ei ole vain taito, vaikka hyveellinen toimiminen edellyttää myös taitoja.
4. Hyveeseen sisältyy motivaation osuus. Motivaatio tarkoittaa, että yk­si­löillä on taipumusta tietynlaisiin motiiveihin (vaikuttimiin). Motiivi on mielenliikutus (emotion), joka käynnistää ja ohjaa toimintaa tiettyyn lopputulokseen.

Hyve voidaan siis määritellä menestyksen nojalla: hyveellinen ihminen pystyy saamaan luotettavasti aikaan sen hyvän asiaintilan, johon hyveen motivaatiotekijä häntä ohjaa. Tavoite voi olla joko ulkoinen tai sisäinen, moraalinen tai älyllinen.

”Hyveellisen teon käsite kokoaa kaikki moraaliset tavoitteemme yhdeksi käsitteeksi. [1] Toimijalla on hyveellinen motivaatio (alttius hyveelliseen vaikuttimeen), [2] teko on kyseisen vaikuttimen motivoima, [3] toimija toimii niin kuin hyveellinen ihminen (todennäköisesti) samoissa oloissa toimisi, [4] toimija on­nis­tuu saamaan aikaan asiaintilan, jota hyveellinen ihminen halajaa, ja [5] toimija saa kiitosta kyseisen asiaintilan aikaansaamisesta, koska se syntyi hänen hy­veel­lisen vaikuttimensa ja hyveellisten toimiensa tulokseksi.” (Zagzebski 1996: 270.)

Zagzebskin mielestä oikean teon määrittelemiseksi ei riitä, että oikea määritellään vain ”ei-vääräksi”. Tämä johtaisi siihen, että vain vältellään pohjaa ja men­nään yli siitä, missä aita on matalin, sen sijaan että tavoiteltaisiin laadukasta elä­mää. Sama pätee tietoon: ei riitä, että totuus on ainoastaan ”ei-erehdys”, vaan musta-valkoisen tiedollisen atomismin asemesta on tavoiteltava ymmärrystä ja viisautta (korkean tason tietoa) eikä vain tosia käsityksiä (matalan tason tietoa). Kun esimerkiksi muotoilemme tieteellisiä teorioita, haluamme tehdä enemmän kuin vain välttää ”episteemistä moitittavuutta”. (Zagzebski 1996: 233, 254, 273–278.)

Episteemisten hyveiden vaikuttimena ovat tieto ja luotettava menestys. Totuuden Zagzebski (1996: 167) määrittelee kognitiiviseksi kosketukseksi todellisuuteen, ja tämä on laajempi ja tarkoituksenmukaisempi kuin perinteinen atomistinen määritelmä: se sulkee piiriinsä abstraktit rakenteet yhtä lailla kuin yksityiset väittämät, ja ihanteena on ymmärtäminen ja viisaus. Tämä määritelmä on holistinen (mts. 316). Lisäksi yksilön on osattava käyttää taitojaan niin että hän saa aikaan hy­veel­lisen lopputuloksen; ei riitä, että tiedän, kuinka hyvää saadaan aikaan, vaan mi­nun on haluttava käyttää osaamistani.

Hyve-epistemologiaan sisältyy fallibilistinen osuus: jokainen hyveellinen yritys ei välttämättä onnistu, ja vaikka koettaisimme tavoitella tietoa parhaamme mukaan, emme saa täydellisiä takeita totuudesta (Zagzebski 1996: 189). Tiedon tavoittelu on arvokasta, vaikka yritys epäonnistuisi, ja yritystä arvioidaan ja oikeutetaan motivaation perusteella. Tieteellisen menetelmämme itseäänkorjaavuus vienee meitä ajan mittaan lähemmä totuutta.

Kun yksilö muodostaa käsityksiään, on käsityksenmuodostusprosessien luotettavuus tai epäluotettavuus hänen saavutettavissaan. Hänen pitäisi olla selvillä luotettavien prosessien (esimerkiksi tutkimuksen) ja epäluotettavien (esimerkiksi arvaamisen) erosta, ja hän on vastuussa siitä, millaisia prosesseja käyttäen muodostaa käsityksiään. Jos hän käyttää epäluotettavia prosesseja, se osoittaa motivaation puutteellisuutta. (Zagzebski 1996: 208–209.)

Tältä osin Zagzebskin responsibilismi edustaa doksastista voluntarismia, joka esittää deontologisia kriteerejä todelle tiedolle. Kuten edellä huomattiin, psykoana­lyy­si asettaa doksastisen voluntarismin kyseenalaiseksi. Charlotte Katzoff (2001) on ke­hittänyt responsibilistista eli vastuullista hyve-epistemologiaa liittämällä siihen re­lia­bilistisia piirteitä. Zagzebskille toden tiedon takeena on se, että tiedon hankkija nou­dattaa tiettyjä hyveellisiä velvollisuuksia hankkiessaan tietoa. Velvollisuuksien nou­dat­taminen perustuu kuitenkin tiedonhankkijan aikaisempiin käsityksiin, ja aikaisempien käsitysten huomioonottaminen johtaa päättymättömään regressioon. Katzoff (mts. 115) huomauttaa, että olemme niiden käsitysten vankeja, jotka meillä jo on. Hän ehdottaakin episteemisen vastuullisuuden painopistettä siirrettäväksi siitä, miten yksityisiä käsityksiä muodostetaan, siihen millaisia tiedollisia strategioita yksilö ajan mittaan hankkii. Katzoffin malli on sekä vaativampi että vaatimattomampi kuin Zagzebskin: vaativampi, koska se edellyttää pitkäjänteistä sitoutumista ja sit­keyt­tä; vaatimattomampi, koska se lieventää välitöntä vastuullisuutta, jota re­spon­si­bi­listit vaativat. (Mts. 117.) Katzoffin ehdottamassa mallissa yksilö on velvollinen hank­kimaan tottumuksia, taitoja ja tietoja, jotka edesauttavat häntä muodostamaan tosia käsityksiä. Tässä on otettu huomioon se, ettemme voi hallita käsityksenmuodostamisprosessejamme, ja tämä tuo reliabilismia mukaan teoriaan:

”Nyt osoittautuu, että episteeminen hyve tosiaankin perustuu luotettaviin tai­toihin, tottumuksiin, kykyihin ynnä muuhun sellaiseen, joiden harjoittaminen on suurimmaksi osaksi tahdosta riippumatonta ja joista meitä ei voida asettaa mihinkään suoranaiseen vastuuseen” (Katzoff 2001: 117).

Hyve-epistemologia ei ole välittömästi päämäärähakuista eikä välineellistä, eikä hy­ve-epistemologian sääntöjä noudateta jonkin välittömän tavoitteen saavuttamiseksi, vaan hyve-epistemologia on strategista, koska pääpaino on tiettyjen sääntöjen noudattamisessa; sääntöjä noudatetaan niiden itsensä vuoksi. (Vrt. Sauri 1990: 59–.)

Hyve-epistemologia liittyy luontevasti terveen järjen realismiin. Voimme luot­taa niihin käsityksiin, joita meillä on, koska joka tapauksessa olemme nii­den vankeja. Voimme korjata käsityksiämme parhaiten niin että pysymme avoi­mi­na yllättymiselle ja vastaevidenssille: olemme valmiit kohtaamaan ti­lan­tei­ta, joissa todellisuus ei vas­taakaan odotuksiamme, joissa todellisuus murtaa tottumuksemme, kuten Charles S. Peirce (2001: 127) sanoisi. Tiedon kasvu perustuu siihen, että osaamme hyödyntää yllätyksiä ja niiden avulla kammitsoida erehtyväisyyttämme.

Tieto voidaan nyt määritellä älyllisen hyveen avulla:

”Tieto on tila, jossa olemme kognitiivisessa kosketuksessa todellisuuteen ja joka saa syntynsä älyllisesti hyveellisistä teoista” (Zagzebski 1996: 270).

Hyve-epistemologia korostaa tiedon yhteisöllisyyttä. Hyveet hankitaan jäljittelemällä, ja ne edellyttävät käytännöllisen viisauden (fronēsis) läsnäoloa, eikä hyveitä tavata nuo­rilla ihmisillä (Aristoteles 1989: 114–115). Opimme muilta, miten käyttäydytään hy­veellisesti. Optime homines exemplis docentur. ”– – koko yhteisön älyllinen terveys on elinarvoisen tärkeää omien käsitystemme oikeuttamisessa” (Zagzebski 1996: 228; vrt. Katzoff 2001: 116). Monet käsityksenmuodostusprosessit nojaavat toisten lau­suntoihin (testimony) sekä heiltä opit­tuihin taitoihin ja saatuihin työvälineisiin. Tietoon sisältyy siis luottamuksen aihe (Zagzebski 1996: 327). Tieto siirtyy ihmiseltä toi­selle hyveellisten tekojen muodostaman verkoston kautta. Olemme vastuussa yh­tei­sölle tiedostamme, sillä lähimmäisillämme on moraalinen oikeus odottaa, et­tem­me vahingoita heitä, ja epätiedon välittäminen tietona on vahingoittamista. (Mts. 319; Kawall 2002.)

Toisten lausuntoihin samoin kuin muistiin ja aisteihin on järkevää luottaa, kunhan pidetään mielessä, että joskus ne saattavat pettää ja että joskus on syytä olettaa niiden antamaa informaatiota virheelliseksi (fallibilismi). Luottava asenne on älyllisesti hyveellinen, ja muu suhtautuminen (esimerkiksi ehdoton skeptisismi) il­men­täisi älyllistä vainoharhaisuutta. (Zagzebski 1996: 279–280.) Voim­me olettaa, että elämme suopeassa maailmankaikkeudessa, jossa motivaation ja menestyksen vä­lil­lä on heikko yhteys (mts. 246–247), emmekä esimerkiksi hullun tiedemiehen la­si­maljassa (vrt. Lammenranta 1993: 61–).

Zagzebski (1996: 288) esittää, että hänen tiedonmääritelmänsä on immuuni Edmund Gettierin (1963) vastaesimerkeille. Gettier-paradokseja voidaan muodostaa aina kun ominaisuus, jonka oletetaan muuttavan toden käsityksen tiedoksi, määritellään niin, että se on vahvasti sidoksissa totuuteen mutta ei takaa totuutta. Gettierin esimerkeissä hyvä onni peruuttaa aina huonon onnen. Paradoksit voidaan välttää, kun erotetaan toisistaan hyveen osoittaminen ja hyveellinen teko. Mehän voimme saada aikaan hyveellisen lopputuloksen, vaikka meiltä puuttuisi asianomainen motivaatio. (Zagzebski 1996: 246–253.) Älyllisesti hyveellinen teko on hyveellisesti motivoitunut, se johtaa käsitykseen, joka hankitaan ja säilytetään niin kuin älyllisesti hyveellinen ihminen saattaisi tehdä, ja kognitiivinen kosketus todellisuuteen saavutetaan menestyksekkäästi tuon motivaation ja menettelyn kautta (mts. 297–298). Määritelmä ei ole kehämäinen, sillä jos hyveellinen toimija epäonnistuu, tunnistamme yhä hänen hyveellisen motivaationsa emmekä moiti häntä (mts. 126–137). Toisin sanoen em­me määrittele, että uskomus on tosi, koska se saavutettiin hyveellisen me­net­te­lyn kautta, ja että menettely oli hyveellinen, koska se johti toteen uskomukseen.

[muokkaa] Katso myös

• Hyve
• Hyve-etiikka
• Tieto
• Tietoteoria

[muokkaa] Lähteet

• Aristoteles 1989: Nikomakhoksen etiikka. Suomentanut ja selitykset laatinut Simo Knuuttila. Teokset VII. Gaudeamus, Helsinki.
• Axtell, Guy 1997: Recent Work on Virtue Epistemology. — American Philosophical Quarterly 1 (34. vsk.), s. 1–26.
• Gettier, Edmund 1963: Is Justified True Belief Knowledge? — Analysis 6 (23. vsk.), s. 121–123.
• Katzoff, Charlotte 2001: Epistemic Virtue and Epistemic Responsibility. — Dialectica 2 (55. vsk.), s. 105–118.
• Kawall, Jason 2002: Other-regarding Epistemic Virtues. — Ratio 3 (15. vsk.), s. 257–275.
• Lammenranta, Markus 1993: Tietoteoria. Gaudeamus, Helsinki.
• Peirce, Charles S. 2001: Johdatus tieteen logiikkaan ja muita kirjoituksia. Valinnut ja suomentanut Markus Lång. Vastapaino, Tampere.
• Sauri, Pekka 1990: The Production of Psychological Knowledge as Communicative Interaction. [Diss.] Moniste. Brunel University, Uxbridge.
• Sosa, Ernest 1991: Knowledge in Perspective: Selected Essays in Epistemology. Cambridge University Press, Cambridge.
• Zagzebski, Linda Trinkaus 1996: Virtues of the Mind: An Inquiry into the Nature of Virtue and the Ethical Foundations of Knowledge. Cambridge University Press, Cambridge. ISBN 0-521-57060-3