Kirkupöllö
Wikipedia
| Kirkupöllö | ||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Sceloglaux albifacies |
||||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||||
|
||||||||||||||||
| Alalajit | ||||||||||||||||
|
Kirkupöllö (Sceloglaux albifacies) oli endeeminen eli paikallinen pöllö, jota esiintyi Uudessa-Seelannissa, mutta on nykyisin kuollut sukupuuttoon. Sitä oli vielä runsaasti, kun eurooppalaiset uudisasukkaat saapuivat Uuteen-Seelantiin vuonna 1840. Muutamia kirkupöllöjä lähetettiin tuolloin British Museumiin, jossa raportit niistä julkaistiin vuonna 1845.
Vuonna 1880 niistä alkoi kehkeytyä harvinaisia, ja viimeinen tiedetty kirkupöllö löydettiin kuolleena Canterburystä, Uudesta-Seelannista, vuonna 1914. Myöhemmin niistä on tehty vahvistamattomia näköhavaintoja. Brian Parkinson, kirjassaan The Wandering Naturalist, kuvailee havaintojaan kirkupöllöstä Pakahissa, lähellä Opotikin kaupunkia, Uudessa-Seelannissa, 1940-luvulla. Kirkupöllön munien jäännöksiä löydettiin todennäköisesti Canterburyssä vuonna 1960.
Sukupuuttoon kuolemisen aiheutti metsästys, maankäytön vaihtuminen ja istutetut saalistajat kuten kissat ja kärpät. Istutetut saalistajat aiheuttivat myös sen, että kirkupöllö sai saalistajakilpailijoita koskien tyynenmerenrottaa, joka oli sen suosikkiravintoa. Tyynenmerenrotta kuitenkin oli itsekin istutettu eläin, ja alun perin kirkupöllö saalistikin pikkulintuja, matelijoita ja lepakkoja. Myöhemmin sille maistui myös istutettu hiiri. Järjestelmällinen metsästys tätä varomatonta ja lempeäluonteista pöllöä kohtaan näyttääkin olleen suurin syy sen häviämiseen.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kuvaus
Kirkupöllön höyhenet olivat keltaruskea-raitaisia, höystettynä tummanruskealla. Lapaluiden kohdalla oli valkoisia liuskoja, ja toisinaan myös niskassa. Päällyssulat olivat reunoiltaan valkoisia. Siivissä ja laahuksessa oli vaaleanruskeita juovia. Jalanrinnassa oli kellertävästä ruskeankeltaiseen sulkia.
Pään pinta oli valkoinen takaa ja silmien ympäriltä, himmentyen harmaaseen ruskeiden juovien kanssa keskustaan päin mentäessä. Silmät olivat väriltään tummanoranssit. Kirkupöllön pituus oli 35,5–40 senttimetriä ja siipiväli 26,4 senttimetriä.
[muokkaa] Ääntely
Kirkupöllön ääntä ollaan kuvailtu äänekkääksi, ankeasävytteiseksi kirkaisuksi, joka koostuu useista toistuvista sarjoista. Kirkupöllö saikin juuri ääntelystään nimensä. Sen ääntelyä ollaan kuvailtu myös seuraavasti: ”Erikoislaatuinen, haukkuva ääni… aivan kuten nuoren koiran haukuntaa”; ”murheellinen, huutava sävel”. Myös useita viheltäviä, hykerteleviä ja naukuvia ääniä ollaan rekisteröity vangitulta kirkupöllöltä.
[muokkaa] Elinympäristö ja ruokavalio
Kirkupöllö yleisimmin asusti kivisillä, matalilla ja sateisilla alueilla. Sitä löydettiin myös Uuden-Seelannin Pohjoissaaren metsistä. Niiden ruokavalio oli moninaista, sisältäen valikoiman saaliksia, kuten kuoriaisia, liskoja, pikkulintuja, ja myöhemmin myös rottia sekä hiiriä. Kirkupöllöt olivat ilmeisesti maastasyöjiä, saalistaen saaliinsa jaloillaan. Tiedot niiden ruokavaliosta, ja miten ruokavalio muuttui ajan mittaan, on saatu selville fossiileista ja oksennuspalloista.
[muokkaa] Lisääntyminen
Kirkupöllöjen lisääntyminen alkoi joko syyskuussa tai lokakuussa. Pesät koostuivat kuivatusta ruohosta, ja ne sijaitsivat paljaalla maalla, kivisillä liuskaleilla, halkeamilla tai kivenjärkäleiden alla. Pesässä oli kaksi valkoista munaa, kooltaan noin 44–51 × 38–44 senttimetriä. Haudonta kesti 25 vuorokautta, uroksen ruokkiessa naarasta pesässä.
[muokkaa] Levinneisyys
Uuden-Seelannin Pohjoissaarelta ollaan löydetty suuria määriä oletettuja kirkupöllöjen luita. Jotkut tahot ovat kuitenkin kyseenalaistaneet pöllöjen olemassalon saarella, sillä niiden historiasta siellä on olemassa vain epätarkkoja tietoja. Varmuudella kirkupöllöt ovat esiintyneet Eteläsaarella, jossa ne asuttivat matalia ja sateisia alueita, kuten Nelsonia, Canterburyä ja Otagoa. Niitä myös löydettiin Eteläsaaren keskiosien vuorilta, ja mahdollisesti Fiordlandista. Kirkupöllöt koottiin Stewart Islandilta vuonna 1880.
[muokkaa] Alalajit
- Sceloglaux albifacies albifacies – Eteläsaari, Stewart Island
- Sceloglaux albifacies rufifacies – Pohjoissaari
[muokkaa] Lähteet
- Worthy, Trevor H., & Holdaway, Richard N. (2002) The Lost World of the Moa, Indiana University Press:Bloomington, ISBN 0-253-34034-9
