Linnut

Wikipedia

Tämä artikkeli käsittelee eläinryhmää, muista merkityksistä katso Linnut (täsmennyssivu).

Linnut

Meriharakka (Haematopus ostralegus)

Tieteellinen luokittelu

Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Selkäjänteiset Chordata
Alajakso:	Selkärankaiset Vertebrata
Luokka:	Linnut Aves

Lahkot

Strutsilinnut – Struthioniformes
Tinamilinnut – Tinamiformes
Sorsalinnut – Anseriformes
Kanalinnut – Galliformes
Pingviinilinnut – Sphenisciformes
Kuikkalinnut – Gaviiformes
Uikkulinnut – Podicipediformes
Ulappalinnut – Procellariiformes
Pelikaanilinnut – Pelecaniformes
Haikaralinnut – Ciconiiformes
Flamingolinnut – Phoenicopteriformes
Päiväpetolinnut – Accipitriformes
Pyyjuoksijalinnut – Turniciformes
Kurkilinnut – Gruiformes
Rantalinnut – Charadriiformes
Kyyhkylinnut – Columbiformes
Papukaijalinnut – Psittaciformes
Käkilinnut –Cuculiformes
Pöllölinnut – Strigiformes
Kehrääjälinnut – Caprimulgiformes
Kiitäjälinnut – Apodiformes
Säihkylinnut – Coraciiformes
Tikkalinnut – Piciformes
Trogonilinnut – Trogoniformes
Hiirilinnut – Coliiformes
Hietakanalinnut – Pteroclidiformes
Kolibrilinnut – Trochiliformes
Varpuslinnut – Passeriformes

Linnut (Aves) ovat munivia ja höyhenpeitteisiä selkärankaisia, joiden siivet antavat valtaosalle lajeista lentokyvyn. Linnut ovat nisäkkäiden tavoin tasalämpöisiä. Ne kehittyivät hirmuliskoista jurakaudella. Lintuja tunnetaan yli 9 000 lajia; ne ovat siten monimuotoisin maalla nykyään elävien selkärankaisten ryhmä.

[muokkaa] Luusto ja sisäelimistö

Linnun luusto on kevyt, koska luut ovat onttoja. Poikkeuksena ovat lentokyvyttömät linnut, kuten strutsi, joiden luut ovat ytimen täyttämiä. Myös tervapääskyn luista osa on täytteisiä, koska sen pitää päästä lentämään erittäin lujaa. Selkäranka koostuu nikamista, joiden määrä vaihtelee lahkoittain. Esim. varpuslinnuilla on 35 nikamaa ja joutsenella 56.

Keuhkot ovat suuret, ja niihin liittyy 5 kappaletta ilmapusseja.

Rintalasta on suurempi kuin selkärankaisilla yleensä, ja on yhtä ja samaa luukappaletta. Suuret lentolihakset kiinnittyvät rintalastan harjaan, joka on tavallisesti sitä korkeampi, mitä parempi lentäjä lintu on. Strutsilla kuitenkaan ei ole lainkaan tätä harjannetta, eihän sen tarvitse lentää. Kaikilta lentokyvyttömiltä linnuilta rintalastan harja ei puutu, sillä esim. pingviinit tarvitsevat vahvoja rintalihaksia uimiseen.

Pääkallo on pallomainen, kevyt ja erittäin luja. Silmäkuopat ovat hyvin suuret. Kallo on kiinnittynyt ensimmäiseen kaulanikaman kuoppaan nivelnastalla, ja se on erinomaisen liikkuva.

Jalka on kehittynyt mitä moninaisemmaksi käyttötavan ja olosuhteiden mukaan. Sen osat ovat reisi, sääri, jalkapöytä ja varpaat. Reisi on yleensä lyhyt ja polvi on usein piilossa höyhenpuvun sisällä. Sääri on tavallisesti pitkähkö ja se päättyy intertarsaaliseen taipeeseen, joka on muodostunut nilkkarustoista ja kolmesta yhteenkasvaneesta jalkapöydänluusta. Linnun polvi ei siis ole se, mistä jalka taipuu, vaan nisäkkään jalasta poiketen se onkin nilkka. Lintu siis kävelee varpaillaan kantapään ollessa korkealla ilmassa. Usein näkee linnun lepäävän taivuttamalla jalkaterän maata vasten. Varpaita on tavallisesti 4, joista 1 on kääntynyt taaksepäin. Poikkeuksia tästäkin on, sillä monilla kahlaajilla ja pohjantikalla on vain 3 varvasta, ja joillakin lajeilla, mm. tervapääskyllä, takavarvas on kääntynyt eteenpäin. Veden kanssa tekemisissä olevilla linnuilla on räpylät tai liuskajalat, tervapääskyllä lyhyt tarttumajalka ja strutsilla jalka on kehittynyt kaviomaiseksi. Varpaiden kärjissä ovat kynnet, joiden koko ja muoto vaihtelee lahkoittain. Esim. petolinnuilla on erittäin vahvat ja terävät kynnet, kun taas monilla pienillä varpuslinnuilla ne ovat hennot.

Lihaksisto on kehittynyt lentokyvyn mukaan painottaen vahvoja rintalihaksia, ja linnun verenkiertojärjestelmä on myös sopeutunut vastaamaan voimakasta lennon aikana esiintyvää rasitusta. Lihakset, sydän, keuhkot ja ruoansulatuskanava täyttävät suurimman osan linnun ruumista. Mahalaukku on kaksiosainen ja se koostuu rauhas- ja lihasmahasta. Suoli on lyhyt ja lihansyöjillä lyhyempi kuin kasvissyöjillä. Viemärisuoleen aukeavat sekä virtsa-, suoli- että sukurauhastiehyet. Viemärisuolen katossa lähellä kloaakkia linnuilla on Fabriciuksen bursa niminen elin, imurauhanen, jossa tapahtuu B-imusolujen kypsyminen. Linnun virtsa on kalkin valkoiseksi värjäämää. Maksa on nisäkkäiden maksaa suhteellisesti paljon suurempi. Monilla marjalinnuilla, etenkin tilhellä, se polttaa alkoholia erittäin tehokkaasti. Vaikka tilhi syö käyneitä pihlajanmarjoja, sitä harvoin näkee päihtyneenä.

[muokkaa] Näkö, kuulo ja ääni

Linnun silmä on ns. kamerasilmä samoin kuin esim. ihmisellä. Silmät sijaitsevat pään sivuilla, ja lintu pystyy havainnoimaan suurinta osaa ympäristöstä samanaikaisesti. Pöllön silmät sijaitsevat suoraan eteenpäin, mutta pöllö pystyy kääntämään päätään salamannopeasti lähes 180 astetta. Silmähermot ovat tehokkaat, lintu pystyy aistimaan 150 kuvaa sekunnissa (ihmissilmä erottaa vain alle 20 kuvaa sekunnissa). Tappisolut ovat jakautuneet tasaisesti, mikä parantaa värien erotuskykyä. Linnun silmän erikoisuus on kampa eli viuhkalisäke (pecten), joka yhdistää näköhermon ja lasiaisen. Vilkkuluomi on puolittain läpinäkyvä ja liikkuu sivuittain.

Linnun kuulo on erinomainen. Korvat sijaitsevat pään sivuilla. Linnuilla ei ole ulkoisia korvalehtiä, vaan ne ovat höyhenkiehkuroiden ympäröimät aukot. Pöllön korvassa on ihopoimu, jolla se voi sulkea korvakäytävän. Pöllöjen kuulo onkin erittäin hyvä, ja ne saalistavat öisin pääasiassa kuulonsa avulla. Linnuilla on vain yksi kuuloluu välittämässä tärykalvon liikkeitä sisäkorvaan.

Linnun ääni syntyy alemmassa kurkunpäässä, joka on henkitorven alapäässä. Siinä on rumpumainen laajennus, jonka jakaa kahtia väliseinä. Väliseinän ja henkitorven tukirenkaiden välissä on kalvoja, joiden kireyttä säätelee lihaksisto. Laulu ja äänet syntyvät täällä kalvojen kireyden ja rakojen muutosten tahdissa. Rumpumaisessa laajennuksessa äänet saavat kaikupohjaa. Ääniä ovat mm. kutsu-, yhteys-, varoitus- ja soidinäänet, jotka ovat vahvasti lajille ominaisia.

Laulu on lajityypillinen ominaisuus. Useimmilla lintulajeilla vain koiras laulaa. Laulu on lähes aina valmiiksi koodattu linnun aivoissa, vain harvoilla lajeilla lajityypillinen laulu pitää opetella. Maantieteellisiä eroja eli murteita esiintyy lähes kaikilla lajeilla.

[muokkaa] Ominaisuuksia

Linnun siipi ja pyrstösulat levitettynä lentoon.

Linnun höyhen koostuu ruodosta, jonka kärkeä nimitetään kynäksi, joka kiinnittyy ihoon höyhentupessa. Ruodosta haarautuu höytyliistakkeita, joissa on tiheässä, kohtisuoraan niitä vasten, höytysäteitä. Höytysäteessä on muutamia höytyväkäsiä, jotka kiinnittyvät viereisiin höytyihin niin, että muodostuu tiivis kiinteä pinta. Sulat ovat samanlaisia kuin höyhenet, ja niiden höyty on erityisen lujatekoinen. Untuva on pieni höyhen, josta puuttuvat höytyväkäset. Höyhenen tyvellä on pieni ns. lisähöyty. Lintu voi pörröttää höyhenpukuaan. Tämän saavat aikaan ihossa olevat juovattomat lihakset. Keratiini-niminen valkuaisaine on höyhenen rakennusaine. Sulkasadossa lintu vaihtaa kuluneen höyhenpukunsa uuteen.

Lintu huolehtii höyhenpukunsa kunnosta ja siisteydestä jatkuvasti. Yläperässä linnulla on erityinen rasvaa ja muita höyhenpeitteen hoitoon tarvittavia aineita sisältävä rauhanen, josta lintu sipaisee ainetta nokkaansa ja levittää sen höyhenistöönsä. Vesilintujen vettä hylkivä höyhenpeite vaatii erityisen hyvän rasvauksen ja huolenpidon. Öljyyntynyt höyhenpeite ei enää suojaa tarpeeksi hyvin, ja kylmä vesi sekä lika pääsevät linnun iholle, ja lintu jäähtyy ja kylmettyy nopeasti.

Siipi on linnun käsi. Rakenteeltaan se ei paljonkaan muistuta ihmisen kättä, sillä monet osat ja luut ovat kehittyneet erilaisiksi. Peukalo on erillään muusta kädestä. Siihen on kiinnittynyt alula eli pikkusiipi, joka muodostuu kolmesta tai neljästä pienestä sulasta. Alulalla on tärkeä merkitys lennon ohjailussa. Siiven etuosassa on vahva jänne. Jänteen ja luiden välissä on siipinahka, joka on leveä ihopoimu. Siipisulat ovat kiinnittyneet siiven takaosaan. Niiden tuppia ympäröivät jänteet, jotka lihasten supistuessa kohottavat sulkaa siiven oikaistuessa. Uloimmat pitkät sulat ovat käsisulkia, jotka ovat kiinnittyneet sormiin ja kämmeneen. Niitä on 9-12 kpl, esim. useimmilla varpuslinnuilla 10 kpl, tosin monilla heimoilla uloin eli lyhin käsisulka on surkastunut. Lennossa käsisulkiin kohdistuu suurin rasitus. Kyynärvarteen ovat kiinnittyneet kyynärsulat. Niiden lukumäärä vaihtelee paljon, useimmilla varpuslinnuilla niitä on vain 9, mutta joillakin albatrosseilla peräti 40. Sisimpiä kyynärsulkia, joita varpuslinnuilla on 3-5, kutsutaan tertiaaleiksi eli olkasuliksi. Koko siipi on kiinnittynyt rintakaaressa olevaan kuoppaan pallonivelellä varustetun olkaluun avulla. Siipisulat menevät limittäin ja muodostavat yhtenäisen, ilmaa läpäisemättömän lentopinnan.

Lentämiseen lintu tarvitsee siipien lisäksi lihakset, jotka siipiä liikuttelevat. Rintalastan molemmin puolin sijaitsee kaksi lihasta. Suurempi, ulompi lihas on iso rintalihas, joka on kiinnittynyt olkavarteen vahvoin nivelsitein. Tämä lihas suorittaa raskaamman työn eli siiven alaspäin lyönnin. Vieressä oleva pieni rintalihas toimii siiven nostajana. Nostaminen kuluttaa paljon vähemmän energiaa, sillä käsisulat kiertyvät ja taipuvat, jolloin ilma pääsee virtaamaan niiden väleistä pienentäen vastustusta. Lihaksen liike välittyy jänteeseen, joka kulkee korppiluun takaa ylös lapaluun yli ja takaisin alas olkaluuhun, eli jänne suorittaa varsinaisen siiven noston.

Linnun pyrstö koostuu pyrstösulista, joita on linturyhmittäin vaihteleva määrä. Varpuslinnuilla on 6 pyrstösulkaparia eli 12 pyrstösulkaa. Ne ovat kiinnittyneet linnun peräpäähän, kloaakin ja yläperän rauhasen väliin. Useimmilla lajeilla ne ovat suhteellisen löyhästi kiinni ihossa, toisin kuin siipisulat, sillä jos peto saa läimäistyä tassunsa linnun päälle, niin helposti irtoavat pyrstösulat saattavat pelastaa linnun hengen. Lintu pystyy lentämään ilman pyrstösulkia. Lintu käyttää pyrstösulkia tasapainon säilyttämiseen ja ohjaukseen lennossa. Se käyttää niitä tasapainon säilyttämiseen myös kiipeillessään oksistossa ja maassa liikkuessaan. Tikoilla on jäykät ja vahvat keskimmäiset pyrstösulat, joihin ne nojaavat kiivetessään puun pystysuoraa runkoa tai esim. hakatessaan pesäkoloa. Lennossa levitetyt pyrstösulat toimivat hyvänä liitotasona siipien apuna. Pyrstösulkien värityksellä on tärkeä merkitys lintujen välisessä viestinnässä ja kosiskelussa.

Yleensä linnuilla, varsinkin päiväpetolinnuilla, on erinomainen näkö ja kuulo. Pimeässä saalistavilla linnuilla, esim. pöllöillä, kuuloaisti on kehittynyt erityisen hyväksi. Lintujen hajuaistin sanotaan olevan huono, mutta uusimpien tutkimusten mukaan näin ei välttämättä ole. Makuaisti on kehittynyt eri tavoin kuin ihmisen, joten sitä emme oikein pysty vertailemaan.

[muokkaa] Nokka ja kieli

Petolinnun nokka

Linnun nokalla on monenlaisia tehtäviä. Lintu käyttää sitä syödessään, sukiessaan sulkiaan, tehdessään pesää ja puolustautuessaan pedoilta. Nokka on kovaa keratiinia ja sen muodosta näkee, millaista ravintoa lintu syö. Esimerkiksi koukkunokka sopii lihan repimiseen, paksu kekonokka siementen särkemiseen, lyhyt kapea nokka hyönteisten ja muiden öttiäisten sieppaamiseen, kahlaajan pitkä nokka mudan tonkimiseen, leveä sahareunainen nokka ruohon leikkaamiseen jne.

Lintumaailman erikoisuuksia ovat mm. kapustahaikaran (spoonbill) lusikkakärkinen nokka, kenkänokan keuhkokalojen pyyntiin erikoistunut kengän mallinen nokka, flamingon käyrä ja siivilöillä varustettu klyyvari katkojen siivilöintiin mudasta, pelikaanin venyvällä kurkkupussilla varustettu varastoiva nokka, avosetin ylöspäin käyristynyt kapoinen nokka, tukaanien valtavat mutta kevyet hedelmänsyöjänokat, peitsikolibrin uskomattoman pitkä ja kapea imukärsä, ja kehrääjien lyhyt mutta valtavaksi suppiloksi avautuva lentäviä hyönteisiä ahmiva nokka. Nokan koossa ja rakenteessa on siis tapahtunut erittäin suurta monipuolistumista vuosimiljoonien evoluution tuloksena.

Nokkaa lintu käyttää myös juomiseen. Useimmat lajit kastavat nokan kärjen veteen ja kallistavat päätään taaksepäin, jolloin vesi hulahtaa nieluun. Kyyhkyt voivat imeä vettä. Monet merilinnut lentävät aallonharjojen tasalla ja täyttävät nokkansa vauhdissa. Ulappalinnuille (Procellariiformes) on kehittynyt erityinen sierainrauhanen, jonka tehtävä on erittää meriveden mukana nielty suola pois kehosta. Suola poistuu ulappalinnun (esim. albatrossit) nokan päällä olevasta putkesta. Jos vesilammikoita tms. ei ole tarjolla, voivat linnut kerätä nokkaansa kastetta kasvien lehdiltä. Saaliseläimissä itsessään on nestettä, joten elävää ravintoa syövät linnut eivät tarvitse niin paljon vettä kuin siemensyöjälinnut, jotka syövät pelkästään rasvaisia siemeniä. Niiden pitää käydä säännöllisesti juomassa, ja ne voivat myös syödä lunta esim. puiden oksilta.

Koska nokka on linnulle erittäin tärkeä, on sen pidettävä siitä hyvää huolta. Usein näkeekin linnun pyyhkivän nokkaansa ruokailun tai juomisen jälkeen, tai se voi kynsillään rapsuttaa siihen tarttunutta ruokaa tai likaa. Yläperänrauhasesta erittyvässä aineessa saattaa olla myös nokan rakenteelle tärkeitä hoitoaineita.

Linnun kieli toimittaa suunnilleen samaa virkaa kuin nisäkkäiden kieli. Rakenteeltaan se on tavallisesti nuolenkärkimäinen ja kova, ja on kiinnittynyt leveämmästä päästään jäntevään lihakseen. Poikkeuksellinen on tikan kieli, joka on ohut ja hyvin pitkä, ja kiertynyt pääkallon ympäri. Tikka työntää pitkän kielensä puussa oleviin hyönteistoukkien nakertamiin käytäviin, ja onkii sen karhealla kärjellä toukat suuhunsä. Papukaijojen kieli on erilainen, pehmeä ja nuolemiseen sopiva.

[muokkaa] Lisääntyminen, pesä ja muninta

Kosiskeluun liittyvää taistelua kahden koiraan välillä.

Linnuilla (paitsi muun muassa sorsalintukoirailla on penis) ei yleensä ole ulkoisia sukupuolielimiä. Koiraan siittiöt kulkeutuvat yhteissuoleen eli kloaakkiin. Paritellessa koiras ja naaras asettavat kloaakkien aukot vastakkain ja siittiöt siirtyvät naaraan elimistöön. Intiimi hetki on aika nopeasti ohi, mutta yleensä se toistuu pesimisajan alussa usein. Parittelutiheys riippuu lajiryhmästä. Esimerkiksi petolinnut parittelevat hyvin tiheästi.

Parittelua edeltää kosiskelu eli soidin. Kosiskelulla lintupari saavuttaa paritteluun sopivan vireystilan. Tavallisesti koiras valtaa reviirin, jota se puolustaa laulamalla ja uhittelemalla. Reviirin laajuus vaihtelee erittäin suuresti. Tiira- ja naurulokkiyhdyskunnissa pesien väliä on metri tai vähemmän, kotkan reviiri on voi olla useita satoja neliökilometrejä. Koiras houkuttelee reviirilleen naarasta. Jos naaras hyväksyy reviirin ja pesäpaikan, vasta silloin alkaa lähempi tuttavuuden teko. Monilla lintulajeilla on ryhmäsoidin, jossa koiraat esittelevät höyhenpukuaan ja laulutaitojaan, naaraiden seuratessa taustalla. Kun on selvinnyt, kuka on soidinalueen mahtavin koiras, saapuvat naaraat parittelemaan sen kanssa.

Linnut eivät synnytä nisäkkäiden tavoin eläviä poikasia. Ne munivat kovakuorisia munia ja hautovat niitä pitääkseen ne lämpiminä. Hautovalle linnulle kehittyy erityinen hautomalaikku eli höyhenetön laikku mahaan. Hautomalaikun verisuonisto on tiheä ja ihon pinnassa, jolloin munaan siirtyvä lämpö on tehokkainta. Pingviineillä on erityinen hautomatasku, ja ne pitävät ainoaa munaansa jalkojensa päällä peittäen sen tähän runsaasti verisuonia sisältävään lämpimään taskuun. Emot kääntelevät munia, jotta alkio kehittyy tasaisesti. Munien määrä vaihtelee yhdestä jopa 20:een. Pitkäikäisimmät lintulajit munivat yleensä vähiten munia. Poikanen kehittyy munassa ja käyttää ravintonaan ruskuaista. Muutaman viikon kuluttua poikanen kuoriutuu nokkimalla kuoreen reiän. Sen nokan kärjessä on erityinen terävä ja kova kärki, munahammas, jonka avulla se saa kuoren rikki. Haudonta-aika vaihtelee linnun koon mukaan 10 päivästä jopa lähes 3 kuukauteen (albatrossit, kiivit).

Lintulajit voidaan karkeasti jakaa pesäpakoisiin ja pesäviipyisiin. Pesäpakoisten poikaset syntyvät kehittyneinä ja ne voivat lähteä liikkeelle jo 1-2 vrk:n ikäisinä. Pesäpakoisia ovat muun muassa sorsalintujen, kanalintujen, kahlaajien ja lokkilintujen poikaset. Pesäviipyisiä ovat muun muassa petolintujen, kyyhkyjen, tikkojen ja varpuslintujen poikaset. Monien pienten, lähinnä maassa tai lähellä maanpintaa pesivien varpuslintujen poikaset lähtevät pesästä puolikasvuisina, ennen lentokykyä.

Useimmat linnut munivat rakentamaansa pesään, mutta monet eivät rakenna varsinaista pesää, vaan munivat esimerkiksi paljaalle kalliolle tai maahan. Varsin monet lajit käyttävät koloja tai pönttöjä, ja useat toisten lintujen vanhoja pesiä. Käet loisivat eli munivat muiden lintujen pesään, ja jättävät munan tämän toisen lintulajin hoidettavaksi.

Monien lintulajien lisääntymisstrategia perustuu useiden pienten pesyeiden kasvattamiseen pesimäkauden aikana. Esim. uuttukyyhky munii Suomessa usein 3, joskus jopa 4 kaksimunaista pesyettä lisääntymiskauden aikana. Toiset taas luottavat määrään, esim. kana- ja sorsalinnut, jotka voivat kerralla munia toistakymmentä munaa. Suuren pesyeen onnistuminen edellyttää sitä, että naaras munii ensin kaikki munat, ja haudonta alkaa vasta munamäärän ollessa täysilukuinen. Poikaset kuoriutuvat siten lähes yhtäaikaisesti ja kehittyvät suunnilleen samaa tahtia.

Petolinnuilla, niin päiväpetolinnuilla kuin pöllöillä, ravinnon määrä vaikuttaa suuresti pesinnän onnistumiseen. Tavallista on, että kotka munii 2 munaa, joista yleensä kehittyy vain 1 lentokykyinen poikanen, sillä isompi poikanen usein syö pienemmän ravintopulan sattuessa. Jotkut pöllöt voivat munia lähes 10 munaa, ja ravintopulan, esim. myyräkadon, sattuessa, osa poikasista joutuu sisarusten suihin. Monilla petolinnuilla suurestakin pesyyestä voi selviytyä vain yksi poikanen lentokykyiseksi muiden ollessa ns. pahan päivän varana vahvimmalle.

[muokkaa] Muutto

Parvi valkoposkihanhia syysmuuton aikaan

Suuri osa linnuista joutuu muuttamaan, tavallisesti kahdesti vuodessa. Pääasiallisin muuton syy syksyllä on päivänvalon väheneminen, josta johtuvat mm. ravinnon väheneminen, lumen ja jään kehittyminen sekä lämmön väheneminen. Vastaavasti keväällä päivän piteneminen laukaisee paluumuuton alkamisen. Suomen linnuston pisimmät muuttomatkat tekevät lapintiirat, jotka talvehtivat Etelämantereella ja pesivät mm. pohjoisen napapiirin pohjoispuolella.

[muokkaa] Lintujen kehitys

Kuuluisa alkulintu Archaeopteryx lithographica

Lintujen lahkon oletetaan kehittyneen pienistä hirmuliskoista eli dinosauruksista. Monia fossiileja, jotka tukevat lintujen kehitystä pienistä dinosauruksista, on löydetty, ja tutkimus elää sitä mukaan kun uusia löytöjä tehdään. Linnut olivat vasta kolmas eläinryhmä, joka oppi lentämään; hyönteisten ja sukupuuttoon kuolleiden lentoliskojen jälkeen. Lintujen jälkeen kehittyi yöelävistä pienistä nisäkkäistä ensimmäiset lentävät nisäkkäät, lepakot.

Laajimmin hyväksytyn teorian mukaan pienten dinosaurusten suomuista kehittyi hiljalleen alkeelliset sulat. Alkeellinen höyhenpeite suojasi kylmältä pienikokoisia dinosauruksia, jotka niiden avulla saattoivat säädellä lämpöään. Vähitellen höyhenet muuttuivat pyrstö- ja siipisuliksi. Alkujaan seksuaalivalinnan seurauksena sulkapeite kehittyi mahtavammaksi. Mahtavampi sulkapeite houkutteli naaraita, joka on yhä havaittavissa monien lintujen parittelusta. Sulkapeitteisille matelijoille kehittyi vasta myöhemmin lentotaito. Todennäköisesti ne alkujaan liisivät hallitusti korkeista puista toisiin, kunnes evoluution seurauksena niille kehittyi vähitellen yhä parempi lentotaito. Nykyisinkin sademetsissä elää joitain matelijalajeja, jotka liitävät puusta toiseen.

Aikojen saatossa linnuista tuli yksi menestyneimmistä eläinten lahkoista. Joillain lajeilla, kuten tervapääskyllä, on äärimmäisen kehittynyt lentotaito, jonka seurauksena sen jalat ovat surkastuneet niin huomattavasti, että sillä voi olla vaikeuksia lähteä maasta lentoon, joskin se yleensä pystyy siihen. Jalat ovat pienet, mutta varpaat terävine kynsineen ovat hyvin vahvat, ja kehittyneet erityisesti tarttumiseen. Toisaalla lentotaito kehittyi toiseen suuntaan, kolibrit pystyvät olemaan paikoillaan ilmassa siipiä räpyttelemällä ja imemään mettä kukasta. Konvergenttinen evoluutio on lopulta muuttanut kolibrit suurikokoisiksi "sulkapäällysteisiksi hyönteisiksi".

[muokkaa] Lisätietoa

Lintulajeja on noin 9000 ja lajisto kasvaa kun eri lajeja jaetaan alalajeiksi ja uusiksi taksoneiksi. Myös uusia lintulajeja löydetään yhä toisinaan. Suomessa on tavattu 450 (30.10.2006) luonnonvaraista lintulajia, uusin löydetty on kivikkosirkku (Emberiza buchanani) ^[1]. Maailman pienin lintu on kimalaiskolibri, sen pituus on 5,7 senttimetriä ja paino 1,6 grammaa.