Luuranko

Wikipedia

Luuranko on selkärankaisten sisäinen tukiranka, johon kuuluvat vähintään pääkallo ja selkäranka sekä lähes aina kylkiluut. Raajallisilla selkärankaisilla luurankoon kuuluu lisäksi lantioluu, raajojen luut ja paljon muitakin luita. Yleensä luuranko koostuu luista, mutta joillakin kaloilla kuitenkin pääosin rustosta.

Sisällysluettelo 1 Luiden kiinnittyminen 2 Luun rakenne 3 Ihmisen luusto 4 Kuolleet luut 5 Kylkiluiden lukumäärästä

[muokkaa] Luiden kiinnittyminen

Luut kiinnittyvät toisiinsa yleensä nivelen avulla. Niveliä on monia erilaisia; nivelen tyyppi määrää luiden liikkumisradat. Myös sidekudokset vaikuttavat luiden liikkuvuuteen ja sitovat luita toisiinsa. Nivelsiteet ovat niin vahvoja, että kovassa vedossa tai rasituksessa ne saattavat repäistä osan luusta irti sen sijaan että itse katkeaisivat. Jotkin luut ovat täysin luutuneita toisiinsa. Tästä hyvä esimerkki ovat kallon monet luut, jotka eivät liiku toisiinsa nähden lainkaan. Nivelissä ja muissa joustoa vaativissa kohdissa (esimerkiksi ihmisellä nenä ja korvalehti) on usein luun sijasta pehmeämpää ja joustavampaa rustoa.

[muokkaa] Luun rakenne

Luu ei itsessään aisti kipua, mutta sitä ympäröivä luukalvo (periosteum) kylläkin. Luunmurtuman aiheuttama kipu syntyykin juuri luukalvon repeämisestä. Luukudos on kovaa ja huokoista; kovuus johtuu luun sisältämästä kalsiumhydroksiapatiitista Ca₁₀(OH)₂(PO₄)₆. Luukudos uusii itseään jatkuvasti hävittämällä vanhaa solukkoa (osteoklastit) ja luomalla uutta tilalle (osteoblastit). Valmiita luun soluja kutsutaan osteosyyteiksi. Luun sisällä kulkee verisuonia, joita luukudoksen solut ympäröivät rengasmaisesti. Näitä rengasmaisia yksiköitä kutsutaan luun perusyksiköiksi, osteoneiksi. Nämä turvaavat osaltaan luun solujen energian ja ravintoaineiden saantia.

Aivan luun sisällä on luuydin, jota on kahdenlaista: keltaista ja punaista. Vastasyntyneen luuydin on kokonaan verisoluja tuottavaa punaista luuydintä. Ajan myötä osa luuytimestä rasvoittuu keltaiseksi luuytimeksi.

[muokkaa] Ihmisen luusto

Ihmisen luusto poikkeaa keskimääräisestä siinä, että se mahdollistaa pystyasennon.

Sikiön luusto lähtee kehittymään joko suoraan sidekudoksesta tai rustoisesta mallista luutumalla. Luutuminen kestää pitkään, ja vastasyntyneen tulevasta luustosta osa onkin edelleen rustoista. Tämä on itse asiassa erittäin hyödyllistä muun muassa mahdollistaen normaalin synnytyksen, sillä lapsen osittain rustoinen pääkallo joustaa. Syntymisen jälkeen viimeisetkin rustot pääkallosta alkavat luutua, ja aikuisella pääkallo on kiinteä ja joustamaton. Jos pääkallon luut eivät luudu normaalisti syntymän jälkeen, voi seurauksena olla esimerkiksi pää- tai suulaen halkio.

Lapsella punaista luuydintä on suhteellisesti enemmän kuin aikuisella. Iän myötä luuydin alkaa kuitenkin muuttua keltaiseksi, ja aikuisella punaista luuydintä onkin enää pitkien luiden (kuten reisiluun) ja isojen litteiden luiden (esimerkiksi lapaluun) ytimessä. Luuytimen luovutuksessa otetaan nimenomaan punaista luuydintä, joka kykenee tuottamaan terveitä verisoluja.

[muokkaa] Kuolleet luut

Ihmisruumiin säilyvimpinä osina luut on usein katsottu kuolleen ruumiin eli kalmon tärkeimmiksi osiksi. Pehmeämpien kudosten maaduttua ovat luut edustaneet ruumista, vaikka luissa on vain pieni-osa elävän ihmisen aineesta. Usein kalmo katsotaan siirretyksi, kun sen pelkät luut on siirretty.

Katso myös:kalmisto

[muokkaa] Kylkiluiden lukumäärästä

Joskus kuulee mainittavan, että miehellä olisi yksi kylkiluu vähemmän kuin naisella. Tämä on kuitenkin Raamatun sanoman tulkintaa, jonka mukaan nainen on luotu miehen kylkiluusta. Sukupuolten välistä eroa ei kylkiluiden lukumäärässä ole havaittu, mutta eräillä ihmisillä on ylimääräinen luupari, niin sanotut kaulakylkiluut. Nämä voivat joskus aiheuttaa kiputiloja.