Salpalinja

Wikipedia

Salpalinja Moskovan rauhan rajojen kartalla

Salpalinja (myös Salpa-asema), viralliselta nimeltään Suomen Salpa, oli talvisodan jälkeen vuosina 1940–1941 ja 1944 Suomen itärajan läheisyyteen Miehikkälästä Savukoskelle rakennettu puolustuslinja. Alkuperäinen suunnitelma oli Luumäki-Suomenlahti-väli, joka onkin linjan vahvimmin linnoitettu osa. Salpa-linjasta käytetäänkin joskus myös nimitystä "Luumäen linja". Rakentaminen aloitettiin ylipäällikkö marsalkka Mannerheimin käskystä. Salpalinjan pituus oli 1 200 kilometriä ja se koostui sadoista linnoitteista.

Salpalinja on yhä Suomen suurin rakennustyömaa. Sitä oli tekemässä enimmillään keväällä 1941 35 000 miestä ja heitä muonittamassa oli 2 000 lottaa. Paikoittain Salpalinja oli kuitenkin kevyesti varustettu verrattuna aikakauden muihin suuriin puolustuslinjoihin, kuten Maginot- tai Siegfried-linjaan.

Salpalinjassa oli betonisia tai kallioon louhittuja kantalinnoitteita kaikkiaan 728. Puisia kenttälinnoitteita oli noin 3 000. Taistelu- ja yhteyshautaa asemaan oli kaivettu noin 350 kilometriä. Kiviestettä oli yli 200 kilometriä, jossa oli noin 350 000 kappaletta keskimäärin kolme tonnia painavia kiviä. Panssarikaivantoestettä kaivettiiin noin 130 kilometriä ja piikkilankaestettä viritettiiin 315 kilometriä. Aseman tyypillisin kantalinnoite oli konekivääri- ja majoituskorsu, joita tehtiin noin 170 kappaletta. Yhden sellaisen rakentamiseen tarvittiin esimerkiksi betoniterästä 45 tonnia ja 50 kilon sementtisäkkejä 5 000 kappaletta. Kaikkiaan yhden tuollaisen korsun teossa siirrettiin erilaisia massoja noin 10 000 tonnia, joka on noin 3 000 silloista kuorma-autokuormaa. Linnoitusaseina käytettiin jopa 1800-luvulta peräisin olevia 11 ja 9 tuuman rannikkomörssäreitä.

Korsuja yhdistäviä yhteyshautoja kaivettiin Mannerheim-linjan tapaan hiekkaan, mutta hautoja louhittiin myös kallioon uudentyyppisellä raonammunta-nimisellä louhintamenetelmällä. Salpalinjan rakentaminen kehitti myös betonivalutekniikkaa. Betonisia pallokorsuja valettiin imubetonitekniikalla, joka tuli Suomeen Yhdysvalloista. Sodan jälkeen uudet rakennustekniikat otettiin sovellettuina siviilikäyttöön.

Linnoituksen on laskettu maksaneen tuon ajan rahassa noin 2,5 miljardia markkaa. Vuonna 1941 linnoittamiseen käytettiin 1,1 miljardia markkaa eli noin 5 prosenttia valtion budjetista. Ruotsi avusti urakkaa yhden kesän 900 miehen vapaaehtoistyövoiman lisäksi merkittävällä 235 miljoonan markan rahalahjoituksella.

Salpalinjalla ei koskaan taisteltu. Jatkosodassa kesällä 1944 Neuvostoliiton hyökkäys saatiin pysäytetyksi ennen linjaa. Linja oli kuitenkin osittain miehitettynä nostoväellä ja vanhemmilla reserviläisillä kesän aikana. Aseman merkitys oli välillinen: taisteluissa se muodosti puolustustaistelujen henkisen selkärangan kesällä 1944.

Salpalinja oli myös sotataidollisesti viimeinen kiinteisiin puolustusasemiin perustuva linnoitusketju. Salpalinjaan päättyi monia satoja vuosia kestänyt linnoitusperinne. Näin massiivisia puolustusasemia ei enää ole. Toisen maailmansodan jälkeen sotataito on muuttanut muotoaan. Linjapuolustuksesta on luovuttu ja siirrytty aluepuolustukseen. Salpalinjaa voidaankin perustellusti sanoa viimeiseksi puolustuslinjaksi.

[muokkaa] Matkailunähtävyyksiä

Virolahden bunkkerimuseoalue
Miehikkälän Salpalinja-museo
Ylämaan Salpa-asema, Hostikka
Luumäen Salpa-asema
Lemin Kärmeniemen tykkipatteri ja pallokorsu
Lappeenrannan Bunkkerikierros
Ruokolahden Syyspohjan salpalinja-alue
Puumalan kirkonkylän bunkkeri
Sulkavan Sarsuinmäki
Kerimäen Raikuun salpa-asema
Joensuun Marjalan bunkkerialue
Lieksan Änäkäisen-Puuruun taistelulinjan Salpalinjakohteet
Kuhmon Saunajärvi, Kannas
Kemijärven Joutsijärven Salpalinja-alue
Sallan Ruuhijärven konekivääripesäke
Sallan Aholanvaaran kylässä noin kilometrin pitkä kivinen panssarieste

Konekivääribunkkeri Miehikkälän Salpalinja-museossa.	Panssariesteitä Miehikkälässä.	Panssariesteitä Aholanvaaran kylässä Sallassa.	Panssariesteitä Aholanvaarassa.
Bunkkeri Luumäen Salpa-asemalla.