Seiväshyppy

Wikipedia

Seiväshyppy käynnissä.

Seiväshyppy on yleisurheilulaji, jossa urheilija pitkää taipuisaa seivästä apunaan käyttäen pyrkii pääsemään kahden pystysuuntaisen telineen välissään vaakatasossa kannatteleman riman yli pudottamatta sitä. Seipään avulla urheilija suuntaa vauhdinotossa saadun liike-energian ylöspäin tehostamaan ponnistusta.

[muokkaa] Historia

Jo antiikin kreikkalaisten, samoin kuin kelttien, tiedetään kilpailleen seiväshypyssä, lisäksi kautta aikain seiväshypyn periaatetta on käytetty hyväksi luonnonesteiden, kuten purojen, ojien ja aitojen ylittämiseen. Myös esimerkiksi Englannin rämeisillä seuduilla kerrotaan joka talossa olleen oma hyppyseiväs, jottei jokien ja purojen ylityksessä tarvinnut aina kiertää pitkienkin matkojen päässä olleiden siltojen kautta.

Nykyaikaisen seiväshypyn alkuna voitaneen pitää 1850 vuoden tietämillä Saksassa Johann C. F. GutsMuthsin ja Frederich L. Jahnin kehittämiä kuntoiluharjoitteita. Seiväshypyn tekniikka, jollaisena se nykyaikana suurin piirtein tunnetaan, kehitettiin Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla.

Seiväshypyn alkuperäisen, luonnollisen periaatteen mukainen pituussuuntainen hyppy ei koskaan saavuttanut suurta suosiota järjestäytyneissä urheilupiireissä, vaan tulosten mittaaminen korkeussuunnassa on aina ollut ainoa virallinen seiväshypyn kilpailumuoto.

Vaikka naisetkin ovat kautta aikain hypänneet seivästä, otettiin naisten seiväshyppy arvokisaohjelmaan vasta 1990-luvun jälkipuoliskolla.

[muokkaa] Nykyaika

Seiväshypyn onnistunut suoritus tapahtuu seuraavasti: hyppääjä ottaa oikealla kädellään myötäotteella kiinni seipään toisesta päästä, ja vasemmalla kädellä vastaotteen seipäästä, noin 35-75 senttimetrin päästä oikeasta kädestä. Keskityttyään ja tuntiessaan itsensä valmiiksi suoritukseen hän ottaa, toisin kuin korkeushypyssä, suoran vauhdin kohti rimaa, työntää seipään pään 80 senttimetrin päässä patjan etureunasta sijaitsevaan seiväsmonttuun, ponnistaen lähes samanaikaisesti jaloillaan ilmaan, ja taipuisan seipään avulla nostaa itsensä käsivoimillaan jalat edellä riman yli, jonka jälkeen putoaa pehmeälle patjalle. Olennaista on hyppääjän seipääseen lataama kokonaisenergia, joka koostuu vauhtienergiasta sekä lihastyöstä seipään taivutus- ja oikenemisvaiheessa.

Aikojen saatossa on riman ylitykseen käytetty myös muunlaisia keinoja, mm. seivästä pitkin kiipeämistä. Britanniassa 1800-luvun jälkipuoliskolla eräs Tom Ray Ulverstonista, Lancashiresta, kykeni pystysuoraan asetettua seivästä pitkin kiipeämällä ylittämään muutamia metrejä. Nykyisin hyppy hylätään, mikäli hyppääjä siirtää yläkätensä otetta.

Nykyaikana seipäät valmistetaan lasikuidusta, kun aikaisemmin käytettiin metalliputkia ja bambusta valmistettuja seipäitä. Ennen vanhaan hyppääjien laskeutumisalustana käytettiin sahanpuruja, ja hyppääjä joutui tulemaan alas jalat edellä. Nykyaikana käytössä on paksut, pehmeät patjat, joita on sijoiteltu myös seiväskuopan sivuille loukkaantumisten välttämiseksi.

Seiväshypyssä hyppääjä saa valita mille etäisyydelle rima seiväskuopasta asetetaan. Jos hyppääjän käyttämä seiväs pudottaa riman, suoritus hylätään, vaikka hyppääjä itse olisikin päässyt yli. Toisaalta, jos seiväs katkeaa kesken hypyn, on kilpailija oikeutettu uuteen yritykseen. Kolmen perättäisen epäonnistuneen hypyn jälkeen kilpailija ei saa enää jatkaa.