Sergei Djagilev

Wikipedia

Sergei Djagilevin muotokuva Valentin Aleksandrovits Serovin maalaamana (1904)

Sergei Pavlovits Djagilev (ven. Сергей Павлович Дягилев, 31. maaliskuuta 1872. Perm, Venäjä – 19. elokuuta 1929. Venetsia Italia) oli venäläinen taidekriitikko, baletti-impressaario sekä lähinnä Pariisissa toimineen Venäläisen baletin Ballets russes perustaja. Hänen balettiryhmästään nousi useita merkittäviä tanssijoita ja koreografeja.

[muokkaa] Varhainen elämä ja ura

Sergei Djagilev syntyi aristokraattiseen venäläiseen perheeseen ja opiskeli perinteen mukaisesti oikeustiedettä Pietarin yliopistossa. Opintojensa loppuvaiheessa hän opiskeli myös Pietarin musiikkikonservatoriossa laulua ja musiikkia yleisesti. Yliopistosta valmistuttuaan hän antautui unelmalleen sävellystyöstä. Hänen opettajansa Nikolai Rimski-Korsakov sanoi hänelle, että hänellä ei ole lainkaan musikaalisia lahjoja. Hän kuitenkin liittyi aikaa myöten taiteilijaryhmä "Taiteen maailman" («Мир иску́сства») jäseneksi, kuten monet muut hänen aikalaisensa, esimerkiksi Alexandre Benois, Walter Nouvel, Konstantin Somov, Vladimir Dmitrievits Filosofov sekä Léon Bakst. Benois auttoi Djagilevia tuntemaan paremmin sekä venäläistä että länsimaista taidetta. Kahden vuoden ajan hän imi uutta intohimoaan ja matkusteli paljon opintojensa vuoksia. Hänestä tuli näin yksi ryhmän arvotetuimmista oppineista henkilöistä.

Bolšoi-teatterin johtajan Savva Ivanovitš Mamontovin (ven: Савва Иванович Мамонтов) sekä ruhtinatar Maria Tenishevan taloudellisella taustatuella ryhmä perusti Maailman taide («Мир иску́сства») -aikakausilehden vuonna 1898. Lehti teki tunnetuksi ajankohtaisia virtauksia länsimaisessa taiteessa ja kohdisti huomionsa myös niihin venäläisiin taitelijoihin, jotka ryhmän mielestä osoittivat erinomaista luovuutta ja alkuperäisyyttä. Lehti ilmestyi kuuden vuoden ajan ja teki merkittävän työn venäläisen taiteen, kuten myös venäläisen tajunnan kehittämiseksi.

Bergei Djagilev lastenhoitajansa kanssa Léon Bakstin kuvaamana (1906)

Vuonna 1899 Djagilev ryhtyi avustajaksi ruhtinas Sergei Mikhailovits Volkonskylle, joka oli vähän aiemmin saanut johdettavakseen kaikki keisarilliset teatterit. Hyvin pian, vuonna 1900, Djagilevista tuli teattereiden vuosikirjan toimittaja, ja hän tarjosi parhaalle ystävälleen, taidemaalari Léon Bakstille puvustuksen suunnittelua ranskalaiseen näytelmään "Markiisittaren sydän" (ransk. Le Coeur de la Marquise), ja toiselle ystävälleen Alexandre Benois’lle hän antoi tilaisuuden tuottaa Sergei Taneyevin oopperan ”Cupidon kosto”.

Vuonna 1905 Djagilev järjestää Pietarissa vanäköisiä muotokuvia esittelevän näyttelyn ja saman näyttelyn hän järjestää seuraavana vuonna Pariisin Pienessä palatsissa (ransk. Petit Palais). Tämä on vasta alkua hänen suurelle suhteelleen Ranskan kanssa. Vuonna 1907 hän järjestää viisi venäläisen musiikin konserttia ja seuraavana vuonna hän järjestää Opéra Garnierissä Modest Musorgskin ainoan valmiiksi saatetun oopperan Boris Godunovin esityksen, jonka tähtenä on itse Fjodor Šaljapin.

Tapahtuman suuri menestys kannusti Djagilevia palaamaan venäläisen baletin suurten nimien, kuten Anna Pavlovan Vera Karallin ja Vatslav Nižinskin kanssa. Heti ensimmäinen esiintyminen 19. toukokuuta 1909 on sensaatiomainen menestys.

[muokkaa] Venäläinen baletti

Ballets russes muodostui näin pääsääntöisesti venäläisistä tai ukrainalaista tanssijoista ja näin impressaariovuosiensa aikana Djagilevin ja Venäläisen baletin esittämä ohjelmisto koostui hiljan edesmenneen Nikolai Rimsky-Korsakovin eri musiikkeihin tehdyistä baleteista. Erityisesti hänen orkesterisarjansa Sheherazade sai näyttämöllisen toteutuksen vuonna 1910, ja teosta oli muokannut säveltäjän puoliso Nadezhda Rimskaya-Korsakova.

Ballerina Ninette de Valois vuonna 1914 otetussa valokuvassa

Lisäksi Djagilev tilasi balettimusiikkia sellaisilta säveltäjilta kuin Nikolai Tserepinin (Narcisse et Echo, 1911), Claude Debussy (Jeux, 1913), Maurice Ravel (Daphnis et Chloé, 1912), Erik Satie (Parade, 1917), Richard Strauss (Josephs-Legende, 1914), Sergei Prokofjev (Ala ja Lolly, jonka Djagilev kuitenkin hylkäsi 1915), Ottorino Respighi (La Boutique Fantasque, 1918), Francis Poulenc (Les Biches, 1923) ja näiden lisäksi monelta muultakin säveltäjältä. Hän keskeisesti käyttämänsää koreografi Mikhail Fokine adaptoi erilaista musiikkia balettiensa perustaksi. Djagilev työskenteli myös tanssija ja balettimestari Leonid Myasinin eli Léonide Massinen kanssa.

Venäläisen baletin taiteellisena johtajana toi taidemaalari Léon Bakst. Yhdessä Djagilevin kanssa he kehittivät yhä monimuotoisempia baletteja, joissa oli paljon myös show-osioita, joiden tarkoituksena oli vedota tavalliseen yleisöön, huomattavasti vähemmän kuin sofistikoituun aristokratiaan. Eksoottisena piirteiden pohjalta Venäläisellä baletilla on vaikutus myös taidesuuntaus Fauvismin sekä Art Deco -tyylisuunnan syntyyn.

Ehkäpä Djagilevin kanssa yhteistyötä tehnyt kaikkein mainittavina säveltäjä oli venäläinen Igor Stravinsky. Djagilev oli kuullut eräitä Stravinskin teoksia ja oli vaikuttunut niistä ja pyysi tätä sovittamaan eräitä Frédéric Chopinin teoksia Venäläiselle baletille. Vuonna 1910 hän tilasi Stravinskyltä ensimmäisen teoksen ”Tulilintu”, ja tätä seurasivat ”Petrushka” (1911) ja ”Kevätuhri” (1913). Sekä Stravinski että Djagilev työskentelivät yhdessä myös balettien ”Pulcinella” (1920) sekä ”Les Noces” (1923) luomiseksi.

Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Djagilev jäi pysyvästi ulkomaille. Neuvostohallitus ei sallinut hänen paluutaan takaisin ja teki hänestä esimerkin porvarillisesta rappiosta. Neuvostoliiton taidehistoria ei häntä juuri maininnut ja hän pysyi yli 60 vuotta tavallisten venäläisten tietämättömissä.

Djagilev työsti Pjotr Tšaikovskin teoksen Prinsessa Ruusunen (Opus 66: baletti) Lontooseen vuonna 1921. Yleisö otti esityksen vastaan erittäin myönteisesti, mutta mitään taloudellista menestystä siitä ei kuitenkaan tullut. Lontoon esityksen esittäjäjoukkossa oli myös legendaarinen ballerina Olga Spessivtseva. Viimeisinä toimintavuosinaan Venäläistä balettia pidettiin liian ”intellektiälinä” , liian ”taiteellisena”. Kutenkin Djagilevin Venäläisen baletin jäsenet loivat vahvan tanssitradition etenkin Yhdysvaltoihin, jossa vaikutti George Balanchine, Brittein saariile, jossa vaikuttivat eritoten tanssijat Ninette de Valois sekä Marie Rambert.

Nijinsky (1890-1950), lahjakas tanssija ja koreografi Krasnaja Selossa vuonna 1907

[muokkaa] Yksityiselämä

Djagilev solmi useita homoseksuaalisia suhteita elämänsä aikana. Eräs heistä oli Boris Kochno, joka toki Djagilevin yksityissihteerinä vuodesta 1921 lähtien aina tämän kuolemaan saakka. Myös Djaggilevin serkku Dima Filasofov kuului suhteiden joukkoon ja tietysti myös neljä Venäläisen baletin miestanssijaa Vatslav Nižinski, Leonide Massine, Anton Dolin, ja Serge Lifar. Hänellä on myös läheinen platoninen suhden kahden naisen kanssa ja he olivat Misia Sert sekä tanssijatar Karsavina. Molempien naisten kanssa Djagilev sanoi voivansa vaikka avioitua.

Djagilev tunnettiin vaativana ja tarpeen tullen tiukkanakin balettimestarina. Eräät naistanssijat, esimerkiksi Ninette de Valois, kertovat jopa pelänneensä häntä ja jopa ilmettä hänen kasvoillaan. George Balanchinen mukaa Djagilevilla oli aina harjoituksissa mukanaan kävelykeppi, jota hän heilutti vihaisesti kun oli tyytymätön näkemäänsä.

Ehkä elämänsä suurimman takaiskun Djagilev koki vuonna 1913 kun Vatslav Nižinski oli avioitunut ja heidän suhteensa päättyi. Tanssija sai lähtöpassit Venäläisestä balettista. Myöhemmin, vaikka Vatslav Nižinski palasi seurueeseen, niin kahden miehen välinen suhde ei enää palanut entiselleen. Heidän viimeinen tapaamisensa oli kun Nižinski oli jo menettänyt mielensä terveyden ja ajautunut niin voimakkaan skitsofrenian valtaan, että ei enää tunnistanut entistä rakastajaansa.

Tanssijat kuten Alicia Markova, Tamara Karsavina, Serge Lifar sekä Lydia Sokolova muistavat Djagilevia hellyydellä, ankarana, mutta eräänlaisena isähahmona, joka asetti tanssijoiden edun aina oman etunsa edelle. Kuten Lifar on todennut, niin Djagilev kuoli kaksi palttoota päällään, van ei killinkiäkään pankkitilillään.

Sergei Djagilev kuoli Venetsiassa 19. elokuuta vuonna 1929 ja hänet on haudattu Venetrian alueella olevalle Isola di San Michelen saarella, jonka hautuumaalla lepäävät myös Igor Stravinsky, Joseph Brodsky ja Ezra Pound.

[muokkaa] Taiteessa

Vuonna 1949 valmistui elokuva The Red Shoes, joka kuvaa Venäläisen baletin elämää ja toimintaa.
Vuonna 1972 Maurice Béjart loi koreografian Pjotr Tšaikovskin ja Pierre Henryn musiikkiin ja siten syntyi teos Nijinski, clown de Dieu, joka sai ensi-iltansa Kahdennenkymmenen vuosisadan baltetin esittämänä Brysselissä. Teos kertoo Sergei Djagilevin ja Vatslav Nižinski suhteesta.