Turkistarhaus
Wikipedia
Turkistarhaus on elinkeino, joka perustuu turkiseläinten kasvattamiseen, jotta niistä saataisiin turkiksia. Turkistarhoilla kasvatetaan mm. minkkejä, sinikettuja, hopeakettuja, supikoiria ja hillereitä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Turkistarhauksen historia
Keskiajalla Suomi oli tunnettu turkiskaupastaan. Myöhemmin kun turkiseläinten kannat pienenivät ja, jotkut lajit jopa metsästettiin sukupuuttoon (kuten nokinäätä eli nokia), tarvittiin uusia keinoja turkiseläinten kasvatusta varten.
Nykyaikaisen turkistarhauksen katsotaan alkaneen 1890-luvulla St. Lawrencessa, Prinssi Edwardin saarella Kanadassa. Nykyiset tarhattavat hopeaketut polveutuvat juuri saaren kahdesta hopeakettukannasta. Pohjoismaissa turkistarhaus yleistyi 1910-luvulla, Suomessa 1950-luvulla ja voimaperäisesti 1960-luvulla. Suomessa oli 1980-luvun puolivälissä 6 000 turkistarhaa, joista 90 % Etelä-Pohjanmaalla. Sittemmin tarhojen määrä on vähentynyt (2 150 tarhaa 1998) ja turkisten menekki heikentynyt, mutta vuodesta 1995 taasen kasvanut. Ala työllistää Suomessa n. 6 000 ihmistä.
[muokkaa] Turkistarhaus elinkeinona
Tarhatuista eläimistä minkki on kauan ollut taloudellisesti tärkein. Suomalaiset turkistarhaajat kasvattavat kymmenesosan maailman minkinnahoista ja puolet ketunnahoista. Johtava minkkimaa on Tanska. Suomalaiset turkikset myydään pääasiallisesti Turkistuottajat Oy:n turkiskeskuksessa Vantaalla. Tärkeimmät ostajamaat ovat Hongkong, Kiina, Korea, Venäjä, Kreikka ja Italia. Parhaimmillaan turkistuotannon arvo on ollut Suomessa 0,3 miljardia euroa ja alimmillaan 50 miljoonaa euroa vuodessa.
[muokkaa] Turkistarhauksen ympäristövaikutukset
Turkistilat ovat ravinteiden kierrättäjiä. Rehussa käytetään raaka-aineena aineksia, mm. teurastuksen sivutuotteita ja kalojen perkausjätettä, joita muutoin olisi hankala hävittää. Rehuna käytetään myös suuri osa Suomen silakka- ja kilohailisaaliista. Kotimaisen silakan mukana merestä poistuu fosforia yli 200 tonnia vuosittain. Rehun koostumuksesta johtuen turkiseläinten ulosteet sisältävät runsaasti fosforia ja typpeä, joka on otettava huomioon lannan hyötykäytössä.
Suomessa istutuksista ja tarhoilta luontoon karanneista eläimistä on kehittynyt villiminkkikanta, mitä pidetään osasyynä siihen, että Suomen eläimistöön perinteisesti kuulunut vesikko on kadonnut.
[muokkaa] Turkistarhaus ilkivallan kohteena
Vuodesta 1985 lähtien turkistarhausta on Suomessa säädelty maa- ja metsätalousministeriön asettamin eläinsuojelusäännöksin. 1990-luvulla eläinten oikeuksien puolustajat ovat arvostelleet turkistarhausta sen eläimille aiheuttamien kärsimysten vuoksi. Turkistarhoille on tehty useita iskuja, joissa eläimiä on vapautettu tai taloudellisen vahingon aiheuttamiseksi. Eläinten jalostustietoja on tuhottu ja niiden turkiksia maalattu hennavärillä. Sabotoinnin järkiperäisyyttä on arvosteltu paljon, koska turkikset kuolevat nälkään vapauduttuaan häkeistä, ja taloudellisen tappion tuottaminen on vähäistä. Sabotoijat ovat yleensä olleet vegaaniruokavalion ja -elämäntavan omaavia 15-25 vuotiaita nuoria.
Ensimmäiset suureen julkisuuteen nousseet iskut tapahtuivat vuonna 1995 Evijärvellä, jolloin kahdelta turkistarhalta vapautettiin noin 400 kettua. Tapahtumasta tuomittiin myöhemmin kolme nuorta naista, joista kaksi tuomittiin 12 kuukauden ja yksi 9 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Lisäksi heidät velvoitettiin maksamaan 800 000 markan vahingonkorvaukset. Iskun tekijöitä kutsuttiin tiedotusvälineissä nimityksellä kettutytöt. Toinen suurta julkisuutta saavuttanut tapaus sattui Orimattilassa vuonna 1997, jolloin turkistarhaaja ampui tilalleen tunkeutunutta viittä aktivistia haulikolla. Iskuja on tapahtunut tämän jälkeenkin, mutta tiedotusvälineiden niihin kohdistama huomio on nykyään vähäisempää.
[muokkaa] Aiheesta muualla
[muokkaa] Turkistarhausta vastustavia sivustoja
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Salla Tuomivaara ja Joni Purmonen (1998): Ulos häkeistä – kaksi näkökulmaa uuden eläinliikkeen sisältä. Kustannusosakeyhtiö Tammi.
- Sorvari, Auli & Niemi, Sirkku & Vänskä, Vuokko. 2002. Suorat, kiharat, leikatut turkikset. Helsinki: Vammalan kirjap.
- Silventoinen-Inkinen, Ritva. 1986. Pieni turkisopas. Porvoo: WSOY.
- Hernesniemi, Tapio & Blomstedt, Leena. 2000. Ketunkasvatuksen taito. Helsinki: Gumme-rus.
- Turkikset tutuiksi: Turkiseläinlajit, turkisnahan ominaisuudet ja käyttö. 1999. Helsinki: Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liitto ry.
[muokkaa] Lähde
- Luukka, Panu: Ei ole oikeutta, on vain me! Radikaali eläinoikeusliike Suomessa Pro gradu, Helsingin yliopisto, yleisen valtio-opin laitos, valtiotieteellinen tiedekunta. Huhtikuu 1998.
