Asketismi
Wikipedia
Asketismilla tarkoitetaan yleensä ruumiillisesti ja mielellisesti kurinalaista elämää. Usein asketismi perustuu käytännöllisiin harjoituksiin (kreik. askesis: harjoittaminen, harjoittelu), joilla pyritään kehittämään itsekuria, halujen ja himojen hallintaa ja hyveiden harjoittamista sekä yleensä myös mietiskelevää elämää. Sanalla viitataan usein pelkästään aineellisesti niukkaan elämäntapaan. Asketismin harjoittaja voi siis olla niin jumalauskoinen kuin uskonnotonkin.
[muokkaa] Asketismi kristinuskossa
Juuret kristilliselle asketismille löytyvät osin jo antiikin filosofien ajattelusta ja ajan lääketieteellisistä teorioista. Tärkeämpi ja suorempi vaikutuskanava on kuitenkin Jeesuksen ajan Palestiinan kulttuuri, jossa asketismi kuului osana uskonnonharjoittamiseen. Uuden testamentin kuuluisa askeetti oli Johannes Kastaja, joka eli erämaassa, "ei syönyt leipää eikä juonut viiniä" (Lk. 7:33), mutta myös Jeesus vetäytyi Uuden testamentin mukaan erämaahan rukoilemaan, paastoamaan ja taistelemaan kiusauksia vastaan (Mt 4). Vastaavasti, apostoli Paavalille avioliitto oli Jumalan säätämä mahdollisuus (näin vastustaen kaikkein jyrkimpiä askeettisia vaatimuksia), mutta erona vallitsevista hellenistis-roomalaisesta ja juutalaisesta perinteistä, avioliitto oli hänelle toisen luokan vaihtoehto naimattomuuden rinnalla (1. Kor. 7).
Varhaiskristillisyydessä asketistismi herätti jatkuvaa keskustelua erityisesti 100-300 -luvuilla: missä määrin kristityn oli elettävä ”maailmassa” ja perhepiirissä, missä määrin oli taas harjoitettava asketimia, erityisesti seksuaalista kieltäymystä? Monet gnostilaiset ja manikealaiset suuntaukset korostivat seksuaalisuuden synnillisyyttä sinänsä, kun taas nykyisin katolilaisena tunnettu kristinuskon päähaara suosi maltillisempaa tulkintaa. Kuitenkin askeetteja oli katolisenkin perinteen piirissä jatkuvasti tänä aikana. Kristillisen asketismin pääsisällöksi muodostuivat myös maailmasta vetäytyminen (omaisuudesta ja arvoasemista sekä yhteiskunnallisista suhteista luopuminen), luopuminen mukavuuksista ja ylellisyydestä (kylpeminen, silkkivaatteet, korut), sekä pidättäytyminen ruuasta (paasto) sekä seksuaalisuuden harjoittamisesta (selibaatti).
Kristinuskon tultua sallituksi Milanon ediktin (313 jaa.) jälkeen tilanne muuttui. Uusi toimintavapaus teki kristinuskon käännytystyön näkyväksi, ja keskustelu asketismin merkityksestä osana kristillistä elämäntapaa nousi esiin. On kuitenkin liioittelua pitää 300-lukua kritillisen asketismin syntyaikana. Kuuluisin Egyptin erämaiden erakoista Antonios (k. 356), ei siis ollut ensimmäinen kristillinen askeetti, erakko tai edes munkki, kuten etenkin vanhemmassa tutkimuksessa näkee esitettävän.
300-luvun alkupuolella erämaakilvoittelu kuitenkin levisi niin yksittäisten erakkojen (anakoreettien) harjoittamana kuin myös askeettiyhteisöinä (jonka yksittäinen jäsen on kenobiitti) koko kritilliseen maailmaan Syyrian ja Egyptin alueilta. Jälkimmäisestä asketismimuodosta alkoi vähitellen kehittymään luostarilaitos siinä mielessä kuin me sen nyt tunnemme. Ensimmäisen luostariyhteisön organisoijana on perinteisesti pidetty Pakomiosta (k. 346), joka perusti askeettiyhteisön vuoden 325 tienoilla.
Näiden lisäksi yleistä oli vielä tällöin niin sanottu kotiasketismi: joko yksittäinen leski tai naimaton nainen eli eristettyä elämää kotinsa tai vanhan perheensä yhteydessä, tai aviopari teki yhteisen selibaattilupauksen. Tämä asketismin muoto alkoi kuitenkin nopeasti menettää suosiotaan luostarilaitoksen kehittyessä, kirkollisen vallan (piispojen) ottaessa asketismin erityissuojelukseensa, ja kotiasketismin väitettyjen epäkohtien (hairahtumisen helppous verrattuna valvottuihin luostareihin; asketismin vastustajien pahat puheet ilman hairahtumisiakaan) herätettyä asiasta keskustelua.
Tärkeitä virstanpylväitä kristillisen asketismin kehittymisessä olivat ensimmäiset luostarisäännöt, erityisesti Basileios Suuren luostarisääntö 300 -luvun lopulla sekä Benedictus Nursialaisen sääntö noin vuodelta 530.
Nykyään askeettisen elämäntavan noudattajia löytyy useasta kristillisestä kirkkokunnasta, mutta eritoten ortodoksisten kirkkojen ja katolisen kirkon piiristä. Kummassakin perinteessä asketismi on pitkälle kanavoitunut luostareihin.
[muokkaa] Askeesi muissa uskonnoissa
Askeesi ei ole yksinomaan kristillinen elämäntapa. Sen harjoittajia löytyy useista muistakin uskonnoista ja kulttuureista. Asketismiin kuuluu olennaisena osana myös muilla uskontokunnilla paasto ja selibaatti.
