Itsenäinen Kroatian valtio

Wikipedia

Itsenäisen Kroatian lippu 1941–1945

Itsenäinen Kroatian valtio (Nezavisna Država Hrvatska, NDH) oli Ustašan johtama Kroatian valtio toisen maailmansodan aikana 1941–1945. Itsenäinen Kroatian valtio oli nimestään huolimatta Kroatiaakin miehittävien akselivaltojen, Saksan ja Italian, nukkevaltio.

Sisällysluettelo

1 Taustaa
2 Itsenäisen Kroatian synty toisessa maailmansodassa
3 Itsenäisen Kroatian alue
4 Ustašan politiikka itsenäisessä Kroatiassa
5 Vastarinta
6 Loppuvaiheet
7 Jälkimaine
8 Ustašan armeijan komentajia
9 NDH:n poliittisia johtajia
10 Aiheesta muualla

[muokkaa] Taustaa

Kroatia oli kuulunut vuosisatoja vieraiden valtioiden alaisuuteen. 1800-luvulla se oli osa Itävalta-Unkaria. Nationalismi oli 1800-luvun Euroopassa johtavia aatteita. Kroatialainen nationalisti Josip Juraj Strosmayer (1815-1905) esitti ajatuksen Eteläslaavien valtiosta, jonka valtiomuoto olisi konfederaatio.

Vuonna 1918 julistettiin serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta (SHS), joka myöhemmin nimettiin Jugoslaviaksi. Uuteen valtioon kohdistivat kroaattinationalistit suuria toiveita. Toiveet vaihtuivat kuitenkin pian pettymykseksi ja myöhemmin osa nationalisteista radikalisoitui.

Heti aluksi Serbia takavarikoi Itävalta-Unkarille kuuluneen omaisuuden luovuttamatta siitä kroaateille heille kuuluvaa osuutta.Kroaattiupseerit erotettiin armeijasta, sillä heihin ei luotettu. Samoin erotettiin virkamiehiä ja opettajia ja heidän tilalleen nimitettiin serbejä. Koko maassa astui voimaan Serbian laki ilman luvattu kansanäänestystä. Kroaateilla ei ollut mielestään riittävää osuutta valtion hallinnossa eikä diplomaattikunnassa.

Myös talouspolitiikka aiheutti katkeruutta. Itävalta-Unkari oli ollut taloudellisesti Serbiaa kehittyneempi, mutta kroaatit joutuivat valuuttauudistuksessa vaihtamaan rahansa itselleen epäedulliseen kurssiin. Valuutta vaihdettiin kurssiin 4 Itävallan kruunua = 1 Serbian dinaari. Lisäksi verot olivat Serbiassa alemmat ja suurin osa ulkomaisista lainoista käytettiin serbialaisiin hankkeisiin.

Uuden valtion sisäpolitiikkaa leimasi väkivallan käyttö ja levottomuus. Jotta olot olisivat rauhoittuneet, kaappasi kuningas Aleksanteri vuonna 1929 vallan kieltäen samalla puoluepolitiikan. Tämä radikalisoi osan kansallismielisistä ja osa vetäytyi maanalaiseen toimintaan ja osa siirtyi ulkomaille. Ante Pavelic ja Mile Budak perustivat Ustašan ja kirjoittivat sen ohjelmanjulistukseen tavoitteekseen "... itsenäinen Kroatia koko historiallisessa laajuudessaan." Uuden valtion tuli olla vain kroaateille. Fasistinen Italia tuki Ustašan toimintaa. Ustaša harjoitti Jugoslaviassa terroria surmaten muun muassa poliiseja.

[muokkaa] Itsenäisen Kroatian synty toisessa maailmansodassa

Jugoslaviaan hyökkäävät akselivallat löivät pian Jugoslavian armeijan (Jugoslovenska vojska) ja Mussolini ja Hitler nostivat Ante Pavelićin johtaman ustašan valtaan.

NDH:n eli itsenäisen Kroatian perusti virallisesti Ustašan varajohtaja Slavko Kvaternik 10. huhtikuuta 1941. Nimellinen johtaja oli kuningas Tomislav II, joka oli Italian kuningassukuuun kuuluva Spalaton herttua. Uusi kuningas ei kuitenkaan koskaan edes käynyt Kroatiassa ja luopui tittelistään 12.10.1943. Kroatia oli ollut viimeksi itsenäinen vuonna 1102. Kroaattien pienviljelijäpuolueen johtaja Vladko Maček kieltäytyi natsien tarjoamasta Kroatian johtajan paikasta, mutta kehotti kansaansa tukemaan uutta Kroatian johtajaa. Pienviljelijäpuolue oli Kroatian suurin puolue. Ante Pavelić saapui Italiasta 20. huhtikuuta 1941.Hän käytti tiiteliä Poglavnik, joka suomeksi tarkoittaa lähinnä johtajaa. Uuden itsenäisen Kroatian (NDH:n) tukijat löytyivät lähinnä keskiluokasta ja älymystöstä. Eniten Ustaša-hallintoa vastustettiin pienviljelijöiden keskuudessa.

[muokkaa] Itsenäisen Kroatian alue

Suurin osa nykyisestä Kroatiasta kuului uuteen valtioon, mutta Dalmatia oli Italialla ja Međimurje ja Etelä-Baranja Unkarilla. Kroatia levittäytyi myös Bosnia-Hertsegovinaan. Tällöin Kroatia omi alueet jotka olivat aikaisemmin Itävalta-Unkarin hallussa. Koillinen osa oli Saksan, lounainen Italian hallinnassa. Saksan vyöhyke oli Bosnian kja Kroatian sisämaassa, sen alueella olivat mm. Zagreb, Glina, Banja Luka, Vukovar ja Zemun Vojvodinassa sekä Sarajevo aivan lähellä Italian vyöhykkeen rajaa, joka kulki noin 160-220 kilometrin päässä Adrianmeren rannikosta. Italian vyöhykkeellä olivat Slunj, Bihac, Knin, Split ja Dubrovnik. Italiaan liitettiin myös Zadarin kaupunkia ympäröivä rannikkokaistale.Italian antauduttua 1943 NDH sai Italialta Dalmatian ja Istrian niemimaan eteläosat.

Uuden valtion väkiluku oli noin 6 300 000 henkilöä. Kroaatteja oli noin 4 09 5000 henkilöä, muslimeja 750 000 henkilöä ja "epätoivottuja aineksia" eli serbejä noin 2 100 000 henkilöä sekä juutalaisia suurin piirtein 30 000 henkilöä. Serbejä asui paljon Krajinassa ja Bosniassa. Juutalaiset taas asuivat etupäässä Zagrebissa, Sarajevossa ja Osijekissa

[muokkaa] Ustašan politiikka itsenäisessä Kroatiassa

Heti NDH:n julistamisen jälkeen kiellettiin muut poliittiset puolueet kuin Ustaša ja peruutettiin kansalaisten oikeus kokoontua vapaasti.Kovin lupaavia eivät olleet myöskään muut uudet lait ja asetukset. 17.4. 1941 astui voimaan "Laki kansan ja valtion puolustamisesta", missä säädettiin kuolemantuomio toimista Kroatian kansakunnan ja NDH:n säilymistä vastaan. 30.4. 1941 seurasi "Laki rotujärjestyksestä" ja "Laki kroaattien arjalaisen veren ja kunnian säilymisestä" mitä seurasi säädös "Rotupoliittisesta järjestelmästä". Lisäksi kiellettiin kyrillisten kirjainten käyttö. Kaikkia edellä mainittuja lakeja vastaan rikkoneille säädettiin kuolemantuomio. Rikkomuksia käsiteltiin paitsi tavallisessa oikeudessa, myös täysin valtuuksin toimineissa liikkuvissa kenttäoikeuksissa.

Uuden valtion nimeksi valittiin Itsenäinen Kroatian valtio, koska haluttiin selkeästi osoittaa, että kroaattien pitkä unelma valtiollisesta itsenäisyydestä oli täyttynyt. Kuitenkin maan Italian kanssa tekemät sopimukset Dalmatia rannikon luovuttamisesta sekä laivastosopimus, missä Italia otti laivaston haltuunsa jättäen Kroatialle vain muutaman laivan, loivat kansalaisissa pettymyksen tunteita.Lisäksi monet kyseenalaistivat, oliko uusi valtio lainkaan itsenäinen. Akselivallat sekä Suomi tunnustivat NDH:n itsenäisyyden, samoin Ruotsi, Sveitsi sekä Vatikaani. Länsiliittoutuneet eivät tunnustaneet NDH:ta.

Alussa NDH:lla oli aseistettuja Ustašan joukkoja 12 000 miestä, joka kasvoi 110 000 sotilaaseen vuonna 1942. NDH:n armeija jakautui ustaša-eliittiin ja huomattavasti suurempaan Domobraniin, joka tarkoittaa kodinturvajoukkoja.

Huhtikuussa 1941 alettiin Kroatiassa julistaa rasistista ja fasistista politiikkaa. Julmuuksia, massamurhia ja pakkosiirtoja, jotka kohdistuivat ei kroaatteihin, alettiin harjoittaa. NDH:n kansallisuuspolitiikka perustui kroatialaisen kirjailijan Mile Budakin (1889-1945) ohjelmaan. Sen mukaan juutalaiset,romanit ja serbit olivat "ei toivottuja ja epäpuhtaita aineksia." Romanit ja juutalaiset tuli surmata välittömästi. Sen sijaan serbeihin piti käyttää kolmasosan menetelmää. Tämä tarkoitti sitä, että kolmasosa serbeistä tuli käännyttää katolisuuteen, kolmasosa karkottaa maasta ja kolmasosa surmata. NDH:ssa Mile Budak toimi opetus- ja uskontoministerinä sekä suurlähettiläänä Saksassa.

Bosnian muslimiväestö julistettiin "veljiksi" ja heistä käytettiin nimitystä "Islamilaista uskoa tunnustavat kroaatit". Heitä pidettiin myös rodullisesti kaikkein puhtaimpana kansanosana. Zagrebiin ryhdyttiin rakentamaan moskeijaa joka nimitettiin Ante Pavelicin mukaan Poglavinikin moskeijaksi eli suomeksi "Johtajan moskeijaksi".Bosnian muslimit muodostivat myös omia armeijan yksiköitä paitsi NDH:n armeijaan,mutta myös SS-joukkoihin.

27. huhtikuuta juuri muodostettu Ustašan joukko-osasto surmasi Gudovacin kylässä Bjelovar suuren määrän serbejä. Heinäkuussa 1941 perustettiin Jasenovacin keskitysleiri ja kaapattiin valta pienviljelijäpuolueelta HSS:ltä. Pienviljelijäpuolueen johtaja Vladko Maček lähetettiin Jasenovacin keskitysleiriin, mutta vapautettiin pian kotiarestiin, koska hän oli niin suosittu kansan keskuudessa.

10.5.1941 serbejä määrättiin pitämään aina ulkona liikkuessaan valkoista käsivarsinauhaa, jossa oli kirjain P. P. oli lyhenne sanasta "Pravoslav" eli suomeksi "ortodoksi." Niitä, jotka eivät tähän suostuisi, virallisen tiedotteen mukaan rangaistaisiin ankarasti. Samoin määrättiin, että serbien radiovastaanottimet takavarikoitaisiin.

Suurin osa katolisesta kirkosta ei tukenut Ustašan pakkokäännytysohjelmaa, jolla serbejä käännytettiin ortodokseista katolilaisiksi. Niitä kirkonmiehiä, jotka eivät rukoilleet NDH:n puolesta ja järjestäneet juhlamessuja Ante Pavelicin kunniaksi pidätettiin ja vietiin keskitysleireihin. Heinäkuussa Ustaša tappoi monia kroatialaisia kommunisteja.

Ulkopolitiikassa Itsenäinen Kroatian valtio seurasi akselivaltoja. Se julisti sodan Iso-Britannialle ja Yhdysvalloille. Se lähetti sotilaita Saksan itärintamalle Neuvostoliittoon, missä kroaattisotilaita oli mukana mm. Stalingradissa.

1942 yritettiin perustaa parlamentti. Sen edustajat kutsutiin, ei valittu vapailla vaaleilla. Parlamentti kokoontui vain muutaman kerran, minkä jälkeen se hajotettiin. Ustaša halusi rakentaa Kroatiasta kansallissosialistisen mallin mukaisen totalitaristisen valtion. Muodostettiin valtiollinen työpalvelu sekä nais- ja nuorisojärjestöt. Ante Pavelic ilmoitti, että NDH:n aikana Ustašan jäsenmäärä kohosi 30 000 henkilöön, mutta todellisuudessa heitä lienee ollut n. 15 000 henkilöä.

Vuoden 1942 loppuun mennessä Kroatian väestö tiesi Jasenovacin keskitysleirin julmuuksista. Četnikit, Titon partisaanien kanssa kilpaileva ei-kommunistinen vastarintaliike, kosti Ustašan julmuuksia kroaateille.Erityisen julmasti Cetnikit kohtelivat kuitenkin muslimiväestöä.

[muokkaa] Vastarinta

Ustašahallinto nostatti nopeasti kroaattien ja serbien vastarinnan.Syinä olivat mm. korruptio, murhat ja Italian ja Saksan kanssa tehdyt sopimukset. Vastarinta oli sekä rauhanomaista että aktiivista partisaanitoimintaa.

26.5. 1941 lukioiden oppilaat koottiin Zagrebin stadionille seisomaan kolmirivissä.Ustašan virkailijat määräsivät juutalaisten ja serbien astua esiin. Tuloksena oli, että kaikki oppilaat astuivat rivistä pelkäämättä heitä uhannutta poliisiväkivaltaa. Myöhemmin samana vuonna kuuluisa Sarajevon Haggadah (Juutalaisten Raamattu) piilotettiin museosta maaseudulle. Museon virkailija Jozo Petrovic oli saanut vihjeen, että Ustaša aikoi hävittää sen.

Kirjailijat Vladimir Nazor (1876-1946) ja Ivan Goran Kovacic´ (1913- 1943) pakenivat NDH:sta ja liittyivät Titon partisaaneihin. Italialainen kenraali Mario Roatta puolestaan ryhtyi suojelemaan serbejä ja juutalaisia ja kieltäytyi yhteistyöstä Ustašan kanssa. Hän antoi apuaan ja teki yhteistyötä Cetnikien kanssa. Wehrmachtin kenraali Edmund Glaise von Horstenau lähetti esimiehilleen Saksaan raportteja, missä ei peitellyt eikä salaillut inhoaan Ustašan politiikkaa ja toimintatapoja kohtaan.

Titon partisaanit aloittivat taistelun 22.6. 1941, aluksi syrjäseuduilla ja Ustašan joukkojen hävittämillä alueilla. Mitä tiukempia ja julmempia otteita Ustaša käytti väestöä kohtaan, sitä kovempaa oli myös vastarinta sitä kohtaan.

[muokkaa] Loppuvaiheet

Vuonna 1943 käytiin raskaita taisteluita, jossa Ustašan joukot Saksan ja Italian armeijoiden avustuksella olivat lyödä Titon partisaanit. Myöhemmin samana vuonna tapahtui kuitenkin käänne, joka ratkaisi NDH:n kohtalon. Italia luopui sodasta 8.9. 1943. NDH:n hallitus luuli aluksi hyötyvänsä tilanteesta, sillä se sai haltuunsa Italiaan liitettyjä raja-alueita. Kuitenkin suurin osa Italian armeija aseistuksesta meni Titon partisaaneille ja Cetnikeille. Samana vuonna myös entistä suurempi määrä Domobranin miehiä ja upseereita loikkasi Titon partisaanijoukkoihin. 29.10.1943 NDH:n alueella Jajcen kaupungissa pidetyssä kokouksessa Titon partisaanit sopivat Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan muodostamisesta. Sodan päämääriin kuului myös sotarikollisten rankaiseminen.

Loppuvaihetta on luonnehdittu "kolmen rintaman sisällissodaksi" tai "sodaksi ilman rintamalinjoja" Vaihetta luonnehtivat erilaiset kiivaat taistelut sekä entistä suurempi määrä siviiliväestöön kohdistuneita julmuuksia.Cetnikit liittoutuvat aika ajoin Ustašan kanssa taistellakseen Titon partisaaneja vastajaan.

Kesällä 1944 alkoi olla selvää, että akselivallat häviäisivät sodan. Niinpä elokuussa 1944 kaksi NDH:n hallituksen ministeriä, Mladen Lorkovic ja Ante Vokic yrittivät vallankaappausta. Tarkoituksena oli houkutella länsiliittoutuneet nousemaan maihin Kroatiassa ja liittää NDH länsiliittoutuneisiin. Vallankaappaus epäonnistui, siihen osallistuneet pidätettiin ja teloitettiin seuraavana vuonna. Suunnitelma oli muutenkin epäonninen: liitoutuneiden suunnitelmissa oli liittää Kroatia osaksi Titon Jugoslaviaa.

Samana vuonna partisaanit saivat haltuunsa merkittäviä osia Itsenäisen Kroatian valtiosta ja Domobrani-joukkojen entisestään huono taistelumoraali mureni. Saksan painostuksesta 20.10. 1944 Domobranit ja Ustašan eliittijoukot sulautettiin yhdeksi Kroatian armeijaksi (Hrvatsko Oruzane Snage). Tarkoituksena oli, että Ustašalle uskolliset miehet innostaisivat muitakin taisteluun NDH:n puolesta. Näihin aikohin NDH hallitsi alueestaan noin 50% ja koska maaseutu oli pääosin partisaanien hallussa, vallitsi kaupungeissa pulaa elintarvikkeista. Lisäksi moniin kaupunkeihin tekivät liittoutuneet pommituslentoja, sillä niiden tehtaissa valmistettiin sotatarvikkeita Saksan Wehrmachtin tarpeisiin.

1945 Saksa perääntyi niin lännessä kuin idässäkin ja NDH koki lopullisen romahduksen, johon liittyy myös suuria tragedioita. Vielä helmikuussa Maks Luburic ehdotti, että oletetustakin vastarintaryhmiin kuulumisesta voitaisiin rangaista kuolemalla.Näin kovista otteista ei ollut mitään apua. Rintamat alkavat murtua kaikkialla; 6.4.menetetään Vukovar ja 12.4. Sarajevo Aikaisemmin maaliskuun 15. Ante Pavelic tarjoutuu eroamaan ja antamaan Poglavnikin paikan arkkipiispa Alojzije Stepinacille, joka kuitenkin kieltäytyy. 30.4. partisaanit saartavat Zagrebin kolmelta suunnalta. Zagreb on täyttynyt pakolaisista. Samana päivänä pidetään myös NDH:n hallituksen viimeinen kokous. Ante Pavelic ja Maks Luburic pääsevät pakenemaan ulkomaille. 8.5 partisaanit valtaavat Zagrebin. Viimeiset kroaattijoukot lopettavat taistelun 14.5 1945, viimeisenä akselivaltojen armeijana Euroopassa.

NDH:n romahdukseen liittyy myös Bleiburgin murhenäytelmä. Tuhansia (luku ei ole tarkasti selvillä) entisiä Ustašan virkailijoita perheineen, Ustašan upseereita sekä kommunisteja vastustaneita siviilejä lähti kävelemään kohti Itävallan rajaa, toivoen, että sitä miehittävät brittiläiset miehitysjoukot antavat heille turvapaikan. Raja pysyi kuitenkin suljettuna ja partisaanit ampuivat summittaisesti tuhansia ihmisiä. Lisäksi kerrotaan kidutuksista ja raiskauksista. Ne, jotka jäivät henkiin, joutuivat kävelemään takaisin Kroatiaan noin 700-800 kilometriä.

[muokkaa] Jälkimaine

Ante Pavelic oli halunnut luoda itsenäisen Kroatian valtion, torjua kommunismin ja hävittää Jugoslavian. Kuitenkaan NDH ei milloinkaan hallinnut koko aluettaan, jokin alue oli aina partisaanien hallussa. Monissa asioissa hänen hallituksensa joutui seuraamaan Hitlerin Saksan ja Mussolinin Italian määräyksiä. Lisäksi NDH:n tilalle nousi kommunistinen Jugoslavia.

Sodan jälkeen monet tavalliset kroaatit joutuivat todistelemaan, että heillä ei ole mitään tekemistä Ustašan kanssa. Itse asiassa Ustašaa kannatti vain pieni vähemmistö.

NDH:n hallinto ja Bleiburgin murhenäytelmä aiheuttivat Jugoslaviassa kitkaa kansallisuuksien välille. Jugoslavian hajoamissotien alkaessa 1991 monissa serbeissä heräsi pelko historian toistumisesta. Serbialainen propaganda yritti yhdistää ja samaistaa nykyisen Kroatian ja NDH:n väittämällä niiden valtiosymboleja identtisiksi. Nykyajan Kroatialla ei ole mitään tekemistä Itsenäisen Kroatian valtion kanssa.

Itsenäisen Kroatian valtion aika 1941-1945 oli suuri inhimillinen tragedia ja yksi II maailmansodan synkimmistä luvuista.