Kveenit
Wikipedia
Kveenit on vanha nimitys, joka yhdistetään Pohjois-Norjan suomenkieliseen vähemmistöön. Nimitys kveeni on ollut alun perin halventava, mutta nykyisin vakiintunut. Nykyisin halutaan käyttää myös nimitystä kainu.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kveenikäsitteen historiaa
Nykyisin kveeneillä yleensä tarkoitetaan 1700- ja 1800-luvuilla pääasiallisesti Tornionjokilaaksosta, Peräpohjolasta ja Lapista Pohjois-Norjaan eli Ruijaan (Finnmark) muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä. Tästä väestöryhmästä käytetään joskus myös nimitystä Ruijan suomalaiset sekä Norjan suomalaiset. Kveeni-sana ei ole väestön oma nimitys itselleen, vaan Norjan viranomaisten käyttämä nimitys suomenkielisestä väestöstä. Kveenit on hyväksytty Norjassa kansalliseksi vähemmistöksi, mutta silti kaikki suomalaissukuiset eivät pidä kveeni-nimityksestä. Nykyään kveeni-sana koetaan yhä useammin väestöryhmää määrittelevänä neutraalina ja selvänä nimityksenä. Kveenit ovat myös hakeneet alkuperäisväestön statusta ja kveenikokouksissa kveenit ovat päätyneet pitämään itseään alkuperäiskansana.
Käsitteenä kveeni on kuitenkin paljon nykyistä kveenivähemmistöä vanhempi. Kirjallisissa lähteissä on puhuttu kveeneistä ja Kvenland-maasta jo yli tuhat vuotta. Viikinki Ottarin säilyneessä matkakuvauksessa 800-luvulta mainitaan kveenit. Egilin saagassa, joka on kirjoitettu 1200-luvulla, mutta joka kuvaa varhaisempia tapahtumia, kveenit pyysivät Torolf Kveldulfsonilta apua taistelussa karjalaisia vastaan. Luultavasti kveeneillä on aina viitattu suomensukuisiin väestöryhmiin. Historiantutkimuksessa muinaiset kveenit ovat olleet monien tulkintojen ja spekulaatioiden kohde, eikä ole yksimielisyyttä siitä, olivatko he Perämeren ympäristön vai Lounais-Suomen asukkaita. Jo Henrik Gabriel Porthan totesi vuonna 1788 kveeneistä seuraavaa:
- Pohjois-Suomen vanhassa historiassa mainittujen kansojen joukossa on tuskin ainuttakaan, jonka asuinseuduista, sukulaisuussuhteista ja vaiheista tiedot olisivat hämärämpiä kuin muinaiset kveenit. Historioitsijat sijoittavat tämän tunnetusti maineikkaan kansan kuka minnekin, ja yhdistävät sen kuka mihinkin heimoon, useimmiten umpimähkään, turmellen uusilla kuvitteluillaan vanhojen kirjoittajien uskottavuutta.
Norjalaiset alkoivat historiallisen esikuvan mukaisesti kutsua 1700-ja 1800-luvuilla Norjaan muuttaneita suomalaisia kveeneiksi. Norjalaistamiskaudella, joka jatkui 1870-luvulta aina toiseen maailmansotaan saakka, kveeni-sanalla oli negatiivinen merkitys ja nykyäänkin se saatetaan mieltää sellaiseksi. Toisen maailmansodan jälkeen nimityksen käyttö on vaihdellut ja sen tarkoituksesta on keskusteltu. On kiistelty esimerkiksi siitä, lasketaanko suomalaisen ja norjalaisen yhteinen lapsi kveeniksi.
[muokkaa] Kveeniväestön synty ja kehitys
Pohjois-Norjan suomalaisasutuksen historia alkaa jo keskiajalta, jolloin Pohjois-Suomesta siirtyi väestöä Jäämeren rannikolle. Ruotsin kuningas Kaarle IX lisäsi 1600-luvun alussa arvonimiinsä tittelin kainuulaisten ja lappalaisten kuningas symbolisoimaan Ruotsin pyrkimyksiä Jäämeren suunnalla.
Muuttoliike kasvoi 1700-luvulla. Tornionlaaksosta sekä muualtakin Suomesta muutti ihmisiä Länsi-Ruijaan sesonkikalastajiksi ja maanviljelijöiksi. Itä-Ruijaan väestöä siirtyi 1840-luvulta lähtien Oulun, Kuusamon, Kemin, Tornion, Kemijärven ja Sodankylän suunnalta. Pääasiallinen muuton syy olivat katovuodet ja Suomen väestönkasvu.
Pohjois-Norjassa oli pitkään luonnollinen, elinkeinojen mukaan syntynyt aluejako norjalaisten, saamelaisten ja suomalaisten kesken. Kveenejä pidettiin ahkerina työntekijöinä ja Pohjois-Norjan maatalouden kehittäjinä. Perinteisesti Pohjois-Norjassa norjalaiset olivat toimineet kalastajina ja saamelaiset poromiehinä, mutta Suomesta muuttaneet siirtolaiset toivat mukanaan muutamia hevosia, lehmiä sekä lampaita ja aloittivat maanviljelemisen.
Kveenien olot muuttuivat huomattavasti 1860-luvulta lähtien, jolloin Norjan valtio alkoi kiinnostua maan pohjoisosista. Lakeja muutettiin 1800-luvun lopulla niin, että maanomistamisen edellytyksenä oli norjalainen sukunimi. Sukunimet muutettiin kokonaan norjalaisiksi, käännettiin tai kirjoitettiin norjalaisittain (esim. Uusimaa -> Osima). Myöhemmin maanomistamiskäytäntöä muutettiin niin, että ainoastaan norjalainen sai ostaa maata. Vuoden 1895 lain mukaan Norjan kansalaisuuden edellytys oli norjan kielen taito. Kveenien sulautumista Norjan muuhun väestöön edisti myös toinen maailmansota, jonka jäljiltä Pohjois-Norjasta hävisivät näkyvä kulttuuriperintö, kuten esineet ja talot. Tilalle rakennettiin "Norjan yleiskansallinen kulttuuri".
[muokkaa] Kveenien asutus
Kveenit perustivat useita nykyisiä norjalaiskyliä ja -kaupunkeja. Esimerkiksi Altan kaupunki Pohjois-Norjassa on vanha kveenien siirtokunta Alattio. Alattio oli kveenien tärkein siirtokunta aina 1800-luvun puoleen väliin, minkä jälkeen Vesisaaresta tuli kveenien "pääkaupunki".
Kveenien asutusalueet sijaitsevat nykyään pääasiallisesti Pohjois-Tromsissa ja Finmarkussa. Asuinalueita Pohjois-Tromsissa ovat Yykeänperä, Raisi ja Naavuono. Länsi-Finmarkussa kveeniasutusta löytyy Alattiosta ja Porsangin kylistä Lemmijoelta ja Pyssyjoelta. Itä-Finmarkussa kveenejä on Pykeijassa, Näätämössä, Paatsjoella, Vesisaaressa, Annijoella ja Kallijoella. Myös Tenon kunnasta löytyy kveenejä.
[muokkaa] Nykypäivä
Norjan valtion virallinen kanta kveenejä kohtaan oli pitkään se, että kveenit ovat suomalaisia maahanmuuttajia, joiden huolenpito kuuluu Suomen valtion tehtäviin ja siksi suomenkieliseen mediaan ei Norjassa ole tarvetta. Kanta oli erikoinen siinä mielessä, että useat kveenien esi-isistä saapuivat Pohjois-Norjaan jo keskiajalla ja olivat siis jo sukupolvien ajan asuneet Norjassa. Useat kveeneistä eivät välttämättä ole koskaan käyneetkään Suomessa. Kun otetaan vielä huomioon kielen muuttuminen Suomen suomesta, ei voi pitää ihmeenä sitä, etteivät kveenit miellä itseään suomalaisiksi.
Norjaan muuttaneesta nykysuomalaisesta kveenit eroavat identiteettinsä perusteella. Uuskveeneillä on suomalainen identiteetti, kun taas kveenit eivät pidä itseään suomalaisina tosin Itä-Ruijaan muuttaneiden jälkeläisistä useat pitävät itseään suomalaisina ja kieltään suomen kielenä toisin kuin Länsi-Ruijassa. Syynä tähän on myöhäisempi muutto Norjaan ja tiiviimmät kontaktit Suomeen.
Kveenien lukumäärästä ei ole olemassa virallisia laskelmia. Norjassa on arvioitu olevan jopa 30 000 kveeniä, mutta suurin osa heistä on kadottanut jo suomen kielen taidon. On arvioitu että 12000 ihmistä ymmärtää kieltä, mutta ainoastaan 200 osaa lukea kveeniä ja vain 50 kirjoittaa kveeniksi. 1980-luvun lopulla Finmarkun läänissä tehdyssä kyselyssä noin 4500 kyselyyn vastannutta ilmoitti olevansa kveeni. Vuoden 2005 väestönlaskennassa ilmeni että 2000 - 8000 ihmistä puhuu kveeniä, kriteristä riippuen.
[muokkaa] Valoisampi tulevaisuus ja elvytystyö
Vuonna 1987 perustetun Ruijan Kveeniliiton tavoitteiksi asetettiin vähemmistöstatuksen saaminen sekä kielen ja kulttuurin säilyttäminen ja kehittäminen. Kveenin kieli sai virallisen vähemmistökielen aseman Norjassa vuonna 2005. Tämän myötä Tromssan yliopistossa on mahdollisuus opiskella vuoden 2006 alusta alkaen kveenin kieltä. Kveenin opetus tapahtuu jo aikaisemmin aloitetun suomen kielen lisäksi. Opetus jakaantuu kveenin kieleen ja kveenin kulttuurihistoriaan. Tavoitteena on myös luoda kveenille oma kirjakieli ja elvyttää puhuttua kieltä. Tavoitteena on myös tehdä yhteistyötä Ruotsin meänkielisten kanssa.
Kveenien äänenkannattajana toimii Ruijan Kaiku -sanomalehti, joka ilmestyy kuukausittain kveeniksi ja norjaksi.
[muokkaa] Kveenin kieli
- Pääartikkeli: Kveeni
[muokkaa] Kirjallisuutta:
Henrik Gabriel Porthan, Muinaisesta kveenien heimosta (1788). H. G. Pothan: Valitut teokset. Suom. Iiro Kajanto. SKS 372. Jyväskylä 1982.
[muokkaa] Aiheesta muualla
| Suomalaiset |
|---|
|
Hämäläiset | Inkerinsuomalaiset | Karjalaiset | Kveenit | Pohjalaiset | Savolaiset | Meänkieliset | Varsinaissuomalaiset |
